Kyläily

Television ja ehkäisypillerin lisäksi keskiolut ja huokean hintansa vuoksi muotiin tullut punaviini, algerialainen tai Rioja Tinto (pahaa), muuttivat perin pohjin seurustelutavat.

Puhe on luonnollisesti 1960-luvusta.

Aikaisemmin oli käyty kylässä tai tehty visiittejä. Puhe on luonnollisesti paremmista ihmisistä. Visiitille kuului pukeutua. Sinne ei normaalisti otettu lapsia mukaan. Kirkonkylästä saattoi saada leikkokukkia, mutta kahvipaketti ajoi saman asian. Tuomisia oli oltava. Paula-kahvi tai osuustoimintaliikkeen piirissä Johanna olisi ollut hiukan nuukailua. Sinetti oli paikallaan. Presidentin sekoitus olisi ollut liioittelua.

Kylään mentiin käskemättäkin. Pohjanmaalla siis ”käskettiin” kylään, jopa häihin tai hautajaisiin. Kyläillessä liioittelu oli pahasta. Sanottiin selän takana, että se on sellainen kyläluuta.

Kylällä oleminen oli jotain aivan muuta. Maalaiskirkonkylässäkään ei koskaan käyty kävelyllä, paitsi Korpijaakon setä, jolla oli Parkinsonin tauti, ja lääkäri oli määrännyt. Mentiin siis kylälle, joka oli sama asia kuin raitille, maantielle katselemaan ja näyttäytymään.

Aloin laskea mielessäni ja tarkistin Kauhavan historiasta. Tunsin nimeltä ainakin 200 ihmistä, tai jos alaikäiset otetaan huomioon 300. Luonnollisesti ihmisistä tiedettiin yhtä ja toista, kuten mahdolliset harakanvarpaat kirkonkirjassa (rikosrekisterissä) ja merkittävämmät siveelliset hairahdukset.

Yhteiskunnallisessa elämässä vaalisalaisuus oli pyhä. Kerrankin olin syystä tai toisesta roikkumassa isäni mukana, kun vaalien päätyttyä laskettiin ääniä. Pernaan isu ihmetteli, että kuka rumaanen on äänestänyt kansanpuoluetta. Pääteltiin että kysymyksessä oli varmastikin se Alakylän koulun opettajan viransijainen.

Vaikka Kauhaa tunnettiin parhaiten puukoista, kutomotoiminnan  osuus oli pökerryttävä. Ansaintalogiikka oli sama kuin englannissa 1700-luvulla, ns. kustantajajärjestelmä, joka tukeutui kotona kutomiseen. Oppikouluun mennessäni  ptäjässä oli 50 – 60 kutoma-alan yritystä, jotka työllistivät ainakin 2 500 henkilöä. Pitäjän väkiluku oli kymmenen tuhatta.

Minulle on selvinnyt suuren vaivannäön jälkeen, että näkemäni yhteisöllisyys ja sen vah asti korostetut, osittain keksityt perinteet, olivat välivaihe isänmaan historiassa. Kun isoisäni muutti kuntaan, ei se ollut paljon muuta kuin rautatieasemalla siunattu vauraan puoleinen maalaiskunta lukuisien samanlaisten joukossa. Suurta nousua jatkui 60 vuotta, ja isoisäni kuoli juuri oikeaan aikaan, 80-luvun alussa.

Se yhteisöllisyys oli tarkoin säänneltyä. Kylässä käynnit ja visiitit ohjautuivat poliittisin ja sosioekonomisin perustein, mutta yhdistävänä tekijänä olivat yhteishankkeet. Ihmettelin joskus lapsena, että miten meidän talossa käy maalaisliittolaisia miehiä. Oli jokin merkkipäivä ja ojituslautakunnan tai sanomalehtiosakeyhtiön puolesta tultiin tervehdykselle. Vastaavasti aidot körttiläiset pysyivät jyrkästi omassa piirissään.

Sota muutti kaiken. En tarkoita talvisodan henkeä, vaan jatkosodan päättymisen henkeä. Ennen selvästi sorretut ruumiillisen työn tekijät nousivat näkyviin asemiin SKDL:n riveissä – mutta kaikki olivat oppineet tuntemaan toisensa aivan liian hyvin. Karsautta oli mutta ei selvää vihaa. Alkoi järkevien kompromissien ja itsestään selvien lehmänkauppojen aikakausi.

Helsingissä mikään ei jatkunut, ei edes kyläily. Jäimme itse sitä kumpikaan ymmärtämättä, isäni ja minä, ”piirien” ulkopuolelle eräänlaisiksi teknisiksi avustajiksi, ja se oli oma valinta.

Meidän vaiheissamme ei sinänsä ole sellaista, millä kannattaisi vaivata sivullisia. Periodisointi vain osui kohdalleen. Muutto maalta 1964 ja sitten oman kirjavan urani selitys, oikeaan osunut vaisto olla jatkamatta isien työtä. Olisi pitänyt ruveta pitämään blogia viimeistään 1968. Kylässä käyminen ei ole minun alaani, ja lehtiin kirjoittaminen on ihan eri asia, jota sitäkin piti yritellä Internetin keksimistä odotellessa. – Kuvassa olevan kaltaisessa nuorälymystön viisaustuolissa (Kaare Klint, Safari) suunnittelin tulevaisuuttani ja luin.