Iltapäiväuutiset

Luettuna ja käsitettynä Jan Guilloun ”Ordets makt och vanmakt. Mitt skrivande liv” (2009)on hirvittävä kertomus journalismista iltapäivälehdissä ja televisiossa. Kirjoittaja on erittäin pitkän linjan toimittaja ja ollut vuoroon journalistiklubin yksimielisen – ja osin ansaitun – vainon kohteena ja järjestön puheenjohtajana.

Hänen Arn-kirjojaan on myyty enemmän kuin Hamilton-sarjaa. Hän on Pohjoismaiden myydyimpiä kirjailijoita, myös ulkomailla. Koska hän on niin hyvä journalisti ja kirjailija, hän valehtelee siellä täällä sopivasti, joten kirja tarvitsee saatesanat.

Mielestäni jokainen toimittaja ja puolet kirjailijoista hyötyisi suuresti tämän muistelman lukemisesta.

Kirjoitin tästä luettuani kirjan puoliväliin mutta tunnen tarvetta tuoda esiin vielä pari tärkeää asiaa.

Guillou kuvaa Hamilton-kirjojensa kaavan virheellisesti. Hän väittää keksineensä keinon pakkosyöttää lukijoilla poliittista pohdiskelua, jossa Israel ja USA ovat pahoja ja palestiinalaiset ja eräät muut hyviä. Poliitikot ovat etenkin Ruotsissa joko täysin kaheleita tai muuten epäluotettavia, ja pahin heistä oli Olof Palme.

Olen miettinyt pari vuotta tosissani, miksi sanomalehtien myynti laskee. Nyt tiedän vastauksen, saatuani hiukan lisäpotkua Guilloulta. Se johtuu siitä, että sanomalehdet ja eräin poikkeuksin televisio ovat niin epäluotettavia ja lähes aina tuulella käypiä. Tämä koskee muitakin kuin iltapäivälehtiä.

Guillou näyttää inhoavan erityisesti syöverifeministejä ja panee heidän syykseen pedofiliahysterian. Ruotsissa ”asiantuntijoden” väitteen mukaa neljännes ja Suomessa muistaakseni viidennes kaikista lapsista oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Viranomaismenettelyssä käytettiin todistajina ”asiantuntijoita”, jotka olivat mielestään onnistuneet nostattamaan esiin muistoja hirmutöistä, joiden kohteeksi asianomaiset lapset olivat joutuneet alle kaksivuotiaina. Psykologit ilmoittivat, että lapsi ei kykene valehtelemaan. Kaikki, mitä he kertovat, on totta.

Guillou toteaa, että tämä varmuus on vaivihkaa kadonnut johonkin. Silloiset asiantuntijat ovat ryhtyneet muiden asioiden asiantuntijoiksi. Hänen mukaansa noin 50 prosenttia iltapäivälehtien totena esittämistä uutisista ja reportaaseista on paikkansapitämättömiä. Yleisesti ”uutisia” keksitään aivan tyhjästä tai sitten jotain arkista tapahtumaa ryhdytään  johdonmukaisesti paisuttelemaan, ja muu media vastaa kuin kaikukammio.

Kirjoittajan mukaan Aftonbladetiin pystyi ennen kirjoittamaan tottakin, kunhan tuo totuus voitiin julistaa lehden saman numeron pääkirjoituksessa tai poliittisen pampun (sosdem) yliössä valheeksi.

Ajatuskoe: mitä merkitystä olisi talvisodan-jatkosodan tutkimukselle Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen uutisilla ja reportaaseilla? Eipä niitä muuten juuri ole käytettykään. Jos vastaatte, että sotasensuuri iski, sanokaa sitten, mitä mielenkiintoista lehdet kirjoittivat noottikriisista 1962 tai pankkikriisistä 1992?

Arn-romaanit on syytä lukea. Ryhdyin toimeen jo. Kirjoittaja ilmoittaa halunneensa nimenomaan ja yksinomaan kirjoittaa keskiajan ristiretkien kuvaukseksi naamioidun tarinan seuraavista ristiretkistä, jotka USA aloitti 1995 väljästi määriteltyä ”islamia” vastaan. Arn puhuu ja ajattelee kuin nykyihminen. Kysymys ei ole historiallisista romaneista.

Samalla tavalla Hamiltonit ovat politiikan ja moraalin pohdintaa. Kirjoittaja harjoittaa ikään kuin kokeellista yhteiskuntatiedettä. Hän luo keksityn tilanteen ja kuvaa johtopäätökset siitä. Meille lukijoilleen hän paljastaa nyt, että hän onnistui saamaan tarvittavat tiedot Ruotsin sotilastiedustelulta (vakoilulta) ja merivoimilta sekä useilta kansliapäällikkötason poliitikoilta. Niinpä tulos on hämmästyttävän todenmukainen kertomus, poliittista historiaa.

James Bond –jäljitelmälle nyrpistelijälle on ehkä aihetta huomauttaa, että Hamiltoneissa kuvattiin yksityiskohtaisesti terrorismia – sekä yhteenliittymien että valtioiden harjoittamaa – kauan ennen vuotta 2001. Älkää ottako kaikkea todesta, mutta olkaa tarkkoina, että löydätte toden sepitteen sisältä.