Jos sitten kuitenkin on oppinut läheistensä merkkipäivät, luonnollisesti ne pyörähtelevät mieleen vielä merkityksensä menettäneinäkin.
Ensimmäinen vaimoni, hän jonka kanssa minulla on kolme lasta, täyttäisi tänään 70 vuotta. Todellisuudessa hänen kuolemastaan on noin 18 vuotta.
Ajatus ei ole herkistellä. Se kuitenkin tuntuu hiukan oudolta, että viimeisestä tasapainoisesta helmikuun syntymäpäivästä on siis 20 vuotta. Olimme Pariisissa. Silloin tapaamamme sukulaiset ovat hekin melkein kaikki kuolleet.
Syötiin suuri määrä ostereita ja yritän painaa mieleeni eri tyyppisten herkkupalojen ranskankieliset nimitykset. Olen jo unohtanut ne, ja ovat osteritkin jääneet vähälle.
Syntymäpäivälahjaksi hankittu kultainen rannerengas ei ollut aivan halpa. Se siirtyi sitten perintönä, kuten asiaan kuuluu. Mutta seuraavana päivänä eli 21. Helmikuuta sain kohtauksen ja puhuin ranskaa paremmin, nopeammin ja virheettömämmin kuin koskaan ennen. Silloin oltiin lentoasemalla.
Päivänsankari ilmoitti, kun pakkasimme matkalaukkuja hotellissa, että hän ei löydä sitä rannerengasta mistään. Katsoin paljonko aikaa on käytettävissä ja panimme toimeen etsinnän, jota mikä tahansa poliisin tekninen erikoisyksikkö olisi seurannut suopein silmin.
Kun tieto oli, että rengas oli ollut tallella hotellihuoneessa illalla nukkumaan mentäessä, sen oli siis oltava huoneessa tai matkatavaroiden joukossa.
En muista minkäänlaista paniikkia, sillä kysymyshän oli rahasta ja siinä oli takana syöpää ja leikkauksia, ja edessä samoin, vaikka sitä emme silloin tienneet. Tauti piti taukoa. Mutta matkalaukkujen, kassien, pussien ja taskujen sisältö koottiin riviin ja asia oli täysin varma. Jompikumpi meistä oli onnistunut ensimmäisenä toteuttamaan käänteisalkemian. Olimme muuttaneet kullan, jalon metallin, olemattomaksi. Koru oli kadonnut.
Lähtöselvityksessä esitin hiukan typerästi sen renkaan ostokuitin saadakseni arvonlisäverovähennyksen. Käskettiin sivuhuoneeseen, jossa kolme poliisi vaati näyttämään korun. Sanoin ettei sitä ole ja kerroin lyhyesti ja selkeästi, että hukkaan meni. Poliisit muuttuivat hetki hetkeltä vakavammiksi. Sanoin että olkoon se vero, viis siitä. Lentomme oli kuulutettu jo kahdesti, ja lentoasema on laaja.
Poliisit katsoivat toisiaan ja heistä mustaverisin sanoi, että lähdetäänpä poliisilaitokselle ja aletaan tehdä kuulustelupöytäkirjaa, sillä tästä rajarikoksesta te ette pääse vähällä ja tarkemmin katsoen olettekin vähän tutun näköisiä. Lienee viisainta toimittaa passitkin laboratoriotutkimukseen.
Minusta siis tuli Danton giljotiinin edessä. En ole milloinkaan puhunut niin hyvin. Puhe kesti kaksi minuuttia, enkä kuollaksenikaan ymmärrä, mistä muistin lokerosta poimin Ranskan rikoslain pykälät, article ja alinea sejase, luultavasti aivan oikein. Konstaapelit vetivät kättä lippaan ja yksi riensi soittamaan portille, ettei lentoyhtiö jättäisi merkittäviä asiakkaitaan. Kävelimme riuskasti mutta juoksematta ja portilla saimme valloittavan hyvän ja viittauksen astua ilma-alukseen. Päivänsankari kysyi, mitä minä olin puhunut ja tehnyt, ja vastasin rehellisesti, etten tiedä.
Pariisista ei kauan lennä Seutulaan. Saimme taksin vai oliko meillä auto pitkäaikaisessa pysäköinnissä, sitä en muista, mutta kohta olimme kotona Kirkkonummella. Kaksi aikuista lasta ja yksi karkeasti alaikäinen olivat laittautuneet vastaan.
Kerroimme terveiset ja sanoimme että sitten tuliaiset. Avasin sen ison vuorittoman matkalaukun, joka on hävitetty jo kauan sitten. Lausuin perheessä kaikkien tunteman simsalabim-version ”Tut Amo Palda” (Laura Soinne, Satuja) ja avasin matkalaukun.
Rannerengas oli päällimmäisenä, asiallisesti laskostetun puvun takin päällä. Tapaukseen ei ole saatu milloinkaan valaistusta. Metastaasit ilmenivät pari kuukautta myöhemmin.
But you´ll always have Paris. And the bracelet.
VastaaPoistaCaro Kemppinen,
VastaaPoistaun grande abbraccio.
Enneli
Hieno kirjoitus! Vahva ja koskettava muisto.
VastaaPoistaVälskärin kertomuksia, Kuninkaan sormus, osa 281, Radio Yle 1.
VastaaPoistaKiitos
Tämä ihmisen maailma on tarinoiden maailma ja niiden kertojat elävät joukossamme rajaamatta
Kaunis, realistinen muistokirjoitus.
PoistaJos Kemppinen olisi tuomittu jättikorvauksiin joiden maksamiseksi olisi lopunikänsä riutunut ihmisraunioksi kolmea työtä yhtäaikaa tehden, ja rahat kokoon saatuaan olisi kuullut korun olleen arvoton väärennös, olisi syntynyt maailmankirjallisuutta, mutta senhän Maupassant on novellissaan kirjoittanut.
VastaaPoistaLohduttavaa muillekin kuin kirjoittajalle ("Ajatus ei ole herkistellä.").
VastaaPoistaMinun ensimmäinen vaimoni ja ensimmäisten lasteni äiti "meni pois" 21 vuotta sitten. Hän sairastui mieleltään. Siitä "poismenosta" kirjoitin tekstin aihetta käsittelevään kilpailuun ja voitin. Mietin silti usein tämän pitkän matkani aikana sieltä tähän päivään, olisiko kaikille osapuolille kuoleman käsittely ollut helpompaa kuin se, että ihminen, täysin toisenlainen kuin ennen sairastumistaan, jää tänne olemaan ja elämään, muistuttamaan jostakin hyvästä ja kauniistakin olleesta ja eletystä, mutta josta ei voi kertoa kauniita asioita koska tuo sairauden varjo on liian synkkä siinä edessä?
Onko kuoleman varjosta helpompi katsoa eiliseen kuin sairauden? Onko kuolemasta kirjoittaminen ja puhuminen helpompaa kuin sairaudesta? Onko se "luvallisempaa"? Minulle on usein sanottu, kun ja jos puhun tai kirjoitan yhä ahdistavasta tapauksesta, että mitä sinä menneitä kaivelet, anna jo olla. Mutta eihän se mennyttä ole; äiti ja hänen lapsensa elävät yhä ja äiti on lapsilleen äiti vaikka se järjetönnä Kuopion torilla huutaisi.
Incroyable!
VastaaPoistaKaikki on mahdollista. Hyvässä ja pahassa.
VastaaPoistauskoo
Pirkko A
Selvä peli - koru lomittui ja siirtyi aika-avaruuden poimussa Pariisista Helsinkiin, ehkä mutkan Cernin kautta tehden, sillä Suomihan oli juuri liittynyt siihen. Törmäytys tapahtui lentokentän tullihuoneessa, asianmukaisin kiihdytyksin, ja tuloksena oli täydellinen teleportaatio telemark-alastuloin kapsäkkiin.
VastaaPoistaMerci pour cette histoire, monsieur. Portez-vous bien.
VastaaPoistaPalavia saati puhuvia pensaita ei monelle suoda. Monella uskoon tai epäileväänkin elämään sisältyy ihmekokemuksia. Ulkoisesti ne voivat olla vaatimattomia eli poisselitettäviä, mutta kokijalleen ne ovat tulikokemuksia. Aika useat tietämäni liittyvät kadonneen löytymiseen tai löytämiseen, sanavalinta ei tässä ole sivuseikka.
VastaaPoistaKiitos hienosta muistelosta.
VastaaPoistaMutta onneksi meillä on valtio, jossa vielä arvostetaan osaamista, ja vieläpä retoorista osaamista, joka myös voi kirjallisena osaamisena ilmestyä. Tuolla Ranskassa sanan käyttäjää todella arvostetaan, tosin vain heidän omalla kielellään. Ja kirjailijoillakin pitää olla sanomista, mutta sisällön kanssa yhtä tärkeää, tai jopa tärkeämpää, on se miten kaikki sanotaan,
Niin.
VastaaPoistaOiva muistelu. Minulle kävi eilen illalla 19.02.2012 Helsinki-Vantaan lentoasemalla nolosti. Tulimme vaimon kanssa kahden viikon reissusta ja jonotimme laukkujamme. Asetin käsimatkatavarani ja vaimo myös omansa sellaiseen kärryyn johon voisi nostaa sitten hihnalta vielä varsinaiset laukut.
Lähdin kuitenkin vielä alakerran vessaan ja vaimo jäi kärryn kanssa siihen hihnan lähistölle. Kun tulin takaisin en nähnyt vaimoa missään vaan pelkän kärryn tavaroineen. (ruuhkaa ja hässäkkää joka puolella) Ajattelin että hänenkin on pitänyt piipahtaa vessassa ja jättänyt kärryt siihet.
Halusin varmistaa että kyseessä on sama kärry ja meidän tavarat siinä ja käänsin siinä kärryn ylähyllyllä olevaa olkalaukkua. Silloin olkapäähäni tarrattiin vihaisesti ja sanottiin, "mikäs mies se siinä"?
Toisen pariskunnan kärry ja he itse olivat olleet sivummalla ja luulivat minun olevan anastustarkoituksissa. Selostin että etsin omaa kärryäni jossa on ihan samanlainen laukku.
En tiedä uskoiko mies minua mutta jotain ärähti ja meni loitommalle ja minä löysin vaimoni kärryineen sivummalta vasta pitkän etsinnän jälkeen. -Harmittaa vieläkin-
Muistan sen HS:n kolumnisi silloin. Enkä sitä unohdakaan. "Pyh" -luin ja melkein itkin.
VastaaPoistaPirkko A
Juuri syöpään sairastuneena tahi paremminkin syöpäsoluista vastikää tiedon saaneena kohtaan kummallisen paljon lähelle tulevia tekstejä. Vaimosi kuva on yhä mielessä. Leikkasin lehtijutun hänen sairastamisensa aikaan. Kasvonsa puhuttelivat. Olisinkohan silloin edes ollut tietoinen Jukka Kemppisestä kirjoittajana ja persoonana. Ehkä jotenkin.
VastaaPoistaVielä kuin täysin terveenä ihmettelen kaikkea pian edessä olevaa myrkyttämistä ja kaiken kestämistä.
Kultaisen rannerenkaan tarina kaikkineen ihana.
Caro Kemppinen,
VastaaPoistaen ensin huomannutkaan, mutta 20 helmikuuta - kuten yllä olevasta kuvastasi näkyy - on Helin (äitini) ja Heljän (oma toinen nimeni) päivä ... äitini kuoli 49-vuotiaana kun itse olin 16-vuotias ... yhteensattuma on kaunis ... niin kuin Sinun tekstisi ...
Edelleenkin, elämän - ja sen suuren antagonistan - edessä olemme hyvin pieniä ...
Ri-abbraccio, Caro Kemppinen ... ja kiva että kirjoittelet ... :-)
Enneli
Kemppisen Elämän varjo, muuan yökirja -kirjasta saa toisenlaistakin kuvaa. Ketä sattuu kiinnostamaan.
VastaaPoistaJa siitä Haavikon Prosperosta...
Kannattiko tuota mainita. Antaa muiston muuttua siksi haikean kauniiksi tarinaksi, jonka saimme lukea. Se riittää.
PoistaElämän varjo, muuan yökirja on kirja, josta en koskaan luovu. Kiitos, Jukka Kemppinen, tästä hienosta kirjasta.
PoistaNiin, eiköhän elämästä ylipäätään saa toisenlaisia useammankin laisia kuvia. Oleellisin silti pysyy. Taito sen ymmärtämiseen on taitolaji.
PoistaKiitos, professori, kirjasta ja päivän muisteloista!
Tarinoissa ja miksei elävässäkin elämässä ihminen saa hädän hetkellä ihmeelliset voimat, hento nainen nostaa kahdensadan kilon painon lapsensa päältä tms.
VastaaPoistaSattuma tuntuu joskus löytävän merkityksensä. Vastasin isäni kuolinpäivänä puhelimeen, soittaja oli Ruotsissa asuva nainen joka oli tuntenut isäni 1944-45, minkä jälkeen heidän tiensä olivat eronneet, Nainen kertoi tunteneensa aamusta saakka tarvetta ottaa
yhteyttä.
Kommenttien email-lukeminen on mennyt hankalaksi, kun kommentaattorien pronomini- ym. viittausten korrelaatit jäävät epäselviksi. Kun ne netissä kirjoittaa jonkin kommentin alle, kaikki voi vaikuttaa selvältä, mutta ei irrallaan.
VastaaPoistaOlen myöhässä, ei haittaa, löytyihän tämä Filosofointia, helmikuun 20.
VastaaPoistaVäkevä ja karhean kaunis kirjoitus, jäi mieleen.
Sisälsi ihmeen!
Tämähän kuuluu selvästi sarjaan "Kuinka toinen tehdään hulluksi". Taisi olla melkoisen onnistunut jäynä, joka on sittemmin muuttunut selittämättömien ihmeiden sarjaan.
VastaaPoistaLahjan ostaja saatiin kuumeisesti ajattelemaan pelkkää kultaista rannerengasta, vieläpä usean tunnin ajaksi. Samalla hänet saatiin ankaran itsetutkiskelun valtaan: "Kuinka se saattoikaan tapahtua".