Hyry, doing the right thing

Antti Hyryn palkittu kirja ”Uuni” on saanut sellaista mainetta, ettei sitä voi lukea. Internet on nykyinen tiedon valtatie. Niin sanotaan kirjoissakin. Internetin keskustelupalstoilla moni on sitä mieltä, että Hyryä lukiessa menee aika hukkaan.

Jotkut viittaavat myös Päätaloon huonona esimerkkinä uuvuttavasta yksityiskohtaisuudesta.

Meitä on paljon, ehkä jopa 1 % musiikin kuuntelemisesta, joille niin sanottu konserttimusiikki ei ole vastenmielistä. Kuuntelin tänään, kun ajoin Hämeenlinnan. Menomatkalla Beethovenin seiska ja paluumatkalla nelonen.

En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että hidas osa olisi huonompi tai että sitä kuunnellessa valuisi aika hukkaan. Sinfonioissa ja sonaateissa on hidas osa. Sen nimitys on joskus andante.

Kaipaavatko hitaiden osien viholliset joka illaksi ilotulitusta? Luulisi, että ainakin sateella teho voisi olla kyseenalainen.

Päätalosta ja Hyrystä puhuttaessa yksityiskohtaisuuden eli pikkutarkkuuden päivitteleminen ei osoita erityistä ajattelukykyä. Asiaan kuulumattomat yksityiskohdat on eri asia kuin asian yksityiskohdat. On ihmisiä, jotka lukevat toisten kirjoituksia punakynä kädessä ja etsivät lyöntivirheitä tai kohtia, joissa kirjoittaja olisi hairahtanut pilkkusäännöissä. Joissakin tapauksissa näiltä henkilöiltä jää tekstin sisältö huomaamatta.

Näitä pilkkumiehiä on perinteisesti ollut korkeissa tuomioistuimissa. Minulla on kokoelma korkeimman oikeuden konsepteja esimerkkeinä tästä ilmiöstä. Ne ovat valitettavasti salaisia. Ilkein on eversti Kempin sotaylioikeudessa Viipurin menettämisestä saama tuomio. Korkeimman oikeuden ratkaisussa on muutettu sananvalintoja sinne ja tänne. Asiakirjoista ei löydy mitään viitettä siihen, että tämä ratkaisu – päävartioarestia – oli oikeusmurha. Moni maallikkokin käsittäisi sekunnissa, että ajatus kokonaisen kaupungin menetyksen lukemisesta komentajan syyksi on huimaava. Menettikö Paulus Stalingradin?

Maalaustaiteessa kaikkein pikkutarkinta on pelkistäminen. Matissen näennäisesti vain muutamalla leveällä vedolla toteutettu maalaus, Cézannen vähien värien maisema, japanilaisen mestarin tussipiirros tumman harmaata vaalean harmaalle viisi tai seitsemän viivaa ovat niin hienoja siksi, että tuo pelkistys on niin täsmällistä ja oikeaa, että se on kuin matemaattisen lausekkeen sievennys.

Hyryn ”Uuni” selittyy otsikollani, jota on vähän vaikea kääntää suomeksi. Oikeastaan se tarkoittaa ”toimia omantuntonsa mukaan”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ”tehdä (asia) oikein”.

Kun Hyry ei ole kehittänyt saarnamiehen taipumuksia, hänen kirjoistaan on melkein turha etsiä sellaisia abstraktisia sanoja kuin pettymys tai onni tai rakkaus tai suru tai armo. Sen sijaan hän kertoo tinkimättömyydestä. Ei riitä, että jokin työn tulos välttä. Sen täytyy olla hyvä. Kun se on hyvä, lukija tietää.

Joku kommentoija antoi ymmärtää opettavansa valokuvaamista väittäen, ettei sellaista olekaan kuin hyvä kuva. Filosofian alkeiden opetteleminen voisi parantaa tuollaisesta luulosta. Hyvää eli ykistyiskohdin tarkkaa työtä, jossa kaikki yksityiskohdat toimivat tarkoin tarkoitetulla tavalla, ei voi määritellä eikä aina edes kuvailla. Kun se hyvyys on juuri siinä.

Onko lukijalla sitten aihetta kiusata itseään hankalasti avautuvalla, vaivaa aiheuttavalla tekstillä. En ainakaan ryhdy moittimaan. Mopon viritteleminen käy elämäntyöstä, mutta sitten on sellaisia ihmisiä, itse asiassa sekä tieteen että taiteen puolella, jotka lähestyvät tuntematonta ja haluaat selvittää, minkä verran itsestään saa irti.

Tulos on usein yllättävä. Fyysikko Richard Feynman antoi ohjeen. ”Tee hillittömästi työtä, jotta löytäisit jotain, joka kiehtoo juuri sinua.”

Siis se, mikä kiehtoo ei koskaan, ei koskaan ole omena, jonka voi napata nautinnoksi ohikulkiessa. Se, kiehtova, on syvällä ja kirkas.

Isät ja vaimot

Ainakin Fukuyama, joka on tyhmä mies ja kuuluisa. Toisin kuin vanhoille maailmanselittäjille, sellaisille kuin esimerkiksi Spengler ja toynbee, hänellä on käynyt useita kertoja köpelösti. Kun hän on julistanut, että nyt historia loppui ja kaikki siirtyvät liberaaliin demokratiaan 1992, näin ei käynyt. Kun hän kannatti neokonservatiivisia arvoja, hänen tuli pian kiire lähteä ottamaan takapakkia. Ilmeisesti hän on vieläkin sitä mieltä, että Yhdysvalloilla on oikeus tyrkyttää omia arvojaan muulle maailmalle.

Tekisi mieli sanoa, ettei tuollainen ole erikoisen tiedemiesmäistä. Kansalaismielipiteenä se on yksi monien joukossa. Mutta moni muu arvelee, ettei mikään sarja arvoja sovi edellytyksiin ja voimavaroihin katsomatta kaikille, ja joku muu joukko tuntee olevansa vaikeuksissa, jos pitäisi kuvailla ”amerikkalaisia arvoja”. Niitä kun tuntuu olevan kovin paljon ja osa niistä tuntuu olevan pahasti ristiiriidassa keskenään.

Mutta olen samaa mieltä ja nostan miehen esiin siksi, että ajatus perheen rakenteesta yhteisön määrittäjänä on mielenkiintoinen. Tosin Max Weberistä alkaen enemmistö alan ihmisistä on ollut tuota mieltä, mutta viis siitä.

Jos pidetään selvänä, että isän sana painaa lapsen asioissa vielä tämän avioiduttua, mitä voisi sanoa kiinalaiseksi malliksi, päädytään tietynlaisiin elinkeinorakenteisiin. Isää on kuunneltava kovasti myös monissa Välimeren katolisissa maissa. Ehkä se todellakin voi johtaa siihen, että myös liiketoiminta ja rikollisuus organisoituu perheen ja suvun mallin mukaan. Itsestään selvä esimerkki on mafia.

Joissakin muissa maissa tämä usein mainittu vertauskuvallinen isänmurha on hyväksytty tapa. Pojalla on mahdollisuus tietoisesti laittautua huonommaksi kuin isänsä, eikä häntä rangaista, jos hän ylittää vastoin isänsä toivoa tämän saavutukseet.

Esimerkki voisi olla Nuori Suomi tai Nuori Eurooppa 1800-luvulla. Suomessa meidän nyt liberaaleiksi arvioimamme merkkimiehet (tyyppiä Juhani Aho tai Eino Leino) pahoittivat kovasti vanhempiensa mielen kirjoitamalla kirjoja tai perustamalla tehtaita (Pekka Brofeldt – Kymi-yhtiö) vastoin varoituksia.

Siis tekeekö mies avioliiton solmittuaan niin kuin isä käskee vai niin kuin vaimo käskee? Jälkimmäistä nimitetään usein itsenäiseksi ja riippumattomaksi päätöksenteoksi.

Tämä kysymys askarruttaa minua. Moni huomaa vanhentuessaan omaksuneensa isältään ja äidiltään juuri ne käyttäytymispiirteet ja asenteet, joita itse nuoruudessaan eniten inhosi. Suvun, yhteisön, kotiseudun paino tuntuu ja tulee läpi.

En näe patriarkallisuudessa enkä matriarkallisuudessa kovin paljon hyvää.Tässä yhteydessä – häätunnelmassa – ei ehkä pidä olla lisäämättä, että kunkin sukupolven on saatava tehdä itse omat virheensä, koska toisten virheistä ei tahdo oikein oppia.

Kun siis sanon, ettei taida olla mitään erityistä syytä kunnioittaa isäänsä ja äitiään, jotta menestyisi ja kauan eläisi maan päällä, haluan vielä lisätä, että arvokapina on osoittautunut kovin usein näennäiseksi. Jääkäriupseerien stalinistipojat olivat monissa tapauksissa selviä klooneja.

Näyttää pahasti siltä, että tämäkin kirjoitus taipuu kohti kadonneeksi tai joka tapauksessa täysin voimattomaksi arvioimaamme liberalismia.

Ihmisen ei pidä elää maassa maan tavalla, vaikka populistit ja Heinäluoma siihen kehottaisivat. Sitä paitsi tuo sanonta on puolikas – ”maassa maan tavalla tai maasta pois” on oikea muoto.

Emmehän me itsekään elä maassamme maamme tavalla! Monet meistä yrittävät saada aikaan muutoksia, parannuksia, jopa ns. edistystä. Suomi jalkapallon MM-kisoihin?

Taipuisin eräänlaiseen darwinismiin. Niin sanottujen suurmiesten merkitys on sittenkin vähäpätöinen. Muutoksen näyttävät olevan yhteisöissä kummalisella tavalla samanlaisia kuin lajivalinnassa. Ja lajivalintaa toimii vain joukossa, populaatiossa.

Pari sanaa avioliitosta

Päivän blogi on muistiinpano puheesta, jonka aion pitää illalla nuorimman lapseni häissä. Ei siitä tule luentoa. Aihetta sellaiseen epäilyyn tietysti olisi.

Avioliitto on leimautunut näinä aikoina mukavuus-, moraali- tai valintakysymykseksi. Kun häätilaisuudessa katsoo ympärilleen, ajattelee että totisesti suku on vankila. Vastaavasti parisuhde, nimeltää mikä tahansa, on yritys päästä pakoon ja perustaa jotain omaa.

On ajatuksessa perääkin.

Biologian lajinvalintaa ohjaava perusoivallus on yksinkertainen. Ehkä se on liian yksinkertainen. Geeni ei jakaudu eikä liukene. Geenipooli on kuin korttipakka, josta vedetään kortteja uuteen peliin.

Yhteisön kannalta esimerkiksi avioliitto tuo mieleen uudet lapset, joilla siis on jotain äidiltään ja jotain isältään.

Myös tässä mielessä avioiliitto on onnellinen asia, joka tuo mieleen onnellisia ajatuksia. Kysymys on uusista mahdollisuuksista, eivätkä ne mahdollisuudet koske vain avioparia, vaan niitä voi tarkastella laajasti, populaation kannalta.

Se biologiasta – vaikka se johtaa psykologiaan ja sosiologiaan. Siirryn pois selvien tosiasioiden alueelta.

Useimmilla nyt liikkeellä olevista suomalaisista ihmisistä on jossain, kukaties takaraivossaan tai nykyisen käsityksen mukaan eri puolilla aivoja tiedostamaton niukkuuden tunto. Lasten on oltava vanhemmilleen alamaisia, koska siirtämällä sukupolvesta toiseen tapa hoitaa vähäväkisiä, hyvin nuoria, hyvin vanhoja tai sairaita, taataan tehokkaasti suuremman joukon selviytyminen.

Nuoruuden intomielinen individualismi on viime aikojen – Saksan romantiikan – keksintöä, ja aika arvoton ajatus, vaikka se synnyttääkin joskus riehakkaita tunteita.

Tuo niukkuuden ajatus eli nälän, pulan ja onnettomuuden pelko on pitänyt meilläkin yllä sellaistakin tunnetta, että lasten on miellytettävä vanhempiaan, toteutettava heidän toiveensa, kilpailtava heidän kanssaan, kukaties voitettava heidät.

Se oli viisikymmentä tuhatta vuotta järkevä ajatus, mutta en usko, että se aiheuttaa tätä nykyä muuta kuin tarpeetonta kärsimystä. Yksi merkittävimmistä eurooppalaisista ajattelijoista, Luther, huomautti useassa kirjoituksessaan, että on turha sanoa rakkaudeksi mieltymystä toisen ihmisen hyviin ominaisuuksiin. Hän sanoo että rakkaus on halu jakaa, antaa hyvyyttä.

Maailmassa jossa avoin aitous voi johtaa hyvinkin hankaliin tilanteisiin, pari, perhe ja suku ovat harjoitusalueita. Sukulaisista ei pääse noin vain eroon.

Kielenkäyttömme on nyrjähtänyt joiltakin osiltaan. Meillä on muka elinkeinoina tuotannollista toimintaa, palvelutoimintaa ja finanssitoimintaa. Joihinkin tarkoituksiin tällainen jaottelu on varmaan aivan hyvä.

Jos asiaa katsoo ihmisjoukon suunnasta, meillä on valitettavasti jokin määrä ihmisiä, sellaisia kuin eräät elinkeinonharjoitajat ja rikolliset, joiden pyrkimyksenä näyttää olevan saada itselleen mahdollisimman paljon, ja jos mahdollista, pienellä vaivalla. Nuo palveluammatit, kuten vaikkapa tukanleikkuu, taitavat olla usein väistämättömiä, auttamattomia keinoja hankkia toimeentulo.

Nyt ja tässä tulevat mieleen auttamisammatit. Papit ja osa lääkäreistä toimivat sellaisissa tietoisesti. Kun mietin, mikä tätä uutta paria yhdistää, käsitin lopulta, että he ovat kouliintuneet auttamiseen ja taitavat olla kumpikin hyviä siinä. Auttamaan ihmisiä, jotka ovat pulassa tai jotka eivät aivan vielä ole pulassa. Sellaista on toimia järjestöissä, esimerkiksi ylioppilaiden tai partiolaisten puolesta, ja sellaista tekevät myös jotkut lakimiehet, vaikka tätä viimeksi mainittua eivät kaikki usko. Ja jotta pystyisi auttamaan, täytyy olla sellainen ihminen, että uskaltaa ja osaa ottaa itsekin apua vastaan.

Onni ettei ole lihakauppiaita

Otsikko viittaa uskottaviin tutkimuksiin Saksan kansallissosialistisen puolueen kannatuspohjasta. Rikollistaustaisten huligaanien värvääminen ”poliitisiksi kannattajiksi” on yksinkertaista. Vaalivoittoihin tarvitaan äänestäjiä, ja eri syistä myrtyneet, varsinkin 1929 alkaneesta lamakaudesta kärsineet pienyrittäjät, kuten lihakauppiaat, olivat Hitlerin puolueelle arvokkaita. Epäliberaali porvaristo kantoi korsia kekoon ja kirjoja polttoroviolle.

Suomessa ei liene enää lihakauppiaita, kun ei ole lihakauppoja. Luulen muistavani Töölön viimeisen: ihastuttava liike Museokadun – Töölönkadun seudulla. Varhaisen avioliittoni aikana, kun asuimme Alppikadulla, Heikkilän Makkaraliike oli pelkkää autuutta.

Teen pientä yhteenvetoa eilisistä kommenteista, jotka olivat runsaita. Joku sanoi, etteivät koulu ja hallinto vaikuta ihmisiin. Oma käsitykseni on aivan toinen. Kriittinen koko yhteiskunnan kannalta on peruskoulun ala-aste. Edesmennyt kansakoulu oli suurimpia kulttuuritekijöitä, ja sen vaikutus sata vuotta sitten nopeasti nousseeseen metsäteollisuuteen oli välitön.

Samalla tavalla – yhtyen siihen käsitykseen, että valtiollinen kehitysapu on ollut erittäin ongelmallista – ainoa tie Afrikan myös Eurooppaan pursuavan sekasorron lievittämiseen on tyttöjen lukutaidon lisääminen. Lukija ymmärtänee, että perustelut täyttäisivät monta sivua. Palataan niihin kaikin mokomin. Ottakaa tämä tässä vaiheessa väitteenä, mutta miettikää.

Suomen koululaitoksesta puhuttua rasittaa sama ongelma kuin mielipiteitä asevelvollisuudesta. Yleistysten takana ovat niin usein pelkästään omat, ehkä hyvin epätyypilliset kokemukset. Toinen väite: peruskoulu ei ole tällä hetkellä kovinkaan samanlaista kuin teidän kouluaikananne.

En halua edes yrittää selvittää teidä, lukijoiden, ikä- enkä koulutusjakaantumaa. Luuloni on, että olette keskimäärin keski-ikäistä, fiksua väkeä. Andekdoottipohjalla: tiedän parikymmentä hyvin uskollista lukijaa, jotka ovat ns. yhteiskunnan huipulta. Siten teidän peruskouluajoistanne on jo pari vuosikymmentä, ja tässä välissä on luovuttu erinäisistä hullutuksista ja keksitty uusia.

Voi olla, että asiaan sekoittui hitunen satiiria, kun kuvailin omaa elämäntyötäni täysin tuottamattomaksi. Sitä mieltä voi olla, että tuomari on yhtä hyödytön kuin palokunta. Asiaa ei voi todistaa faktoilla, mutta yliopistokoulutus on käsitykseni mukaan kansallinen resurssi, jota on turha yrittää laskea rahana.

Sivuhuomautus: minulla ei ole ollut koskaan yhtään alaista. Esittelijä on itse alainen, eikä hovioikeudenneuvos oli esittelijöiden esimies. Liikejuristina olin silloin vallinneen tavan mukaan ”johtajan assistentti”, nykyisen kielenkäytön mukaan apulaisjohtaja. Yliopistolla en ole kaikin ajoin edes tiennyt, onko joku merkitty kirjoihin assistentikseni. Ainakaan en ole johtanut heitä. Väitöskirjojen ohjaaminen ei ole johtamista.

Näin on. En ole johtanut edes sulkeisharjoitusta, koska en ole edes korpraali – jouduin viettämään sen ajan sotasairaalassa. Arvioni mukaan olisin ollut erittäin huono johtaja ja ajatuskin tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin kirjanpito + tilinpäätös (osaan mutta ei kiinnosta).

Kielikuvani karjalaisten kotijumalista oli ymmärretty täysin oikein. Ei rakas, entinen Karjala ole kiviä eikä kantoja. Se oli avara verkosto ihmisineen, elinkeinoineen, historioineen, eikä sitä ole enää olemassa. Detalji: Viipurin kunnostaminen suomalaisen standardin mukaiseksi – vesi, viemärit, sähkö, koulut ja ennen kaikkea ympäristön puhdistus – maksaisi paljon enemmän kuin mihin Suomella on varaa, hyvinäkään aikoina. En ole asiantuntija. Puhun toisten puhumaa. Minulle on vakuutettu, että kaupunki ympäristöineen on uskomattoman huonossa kunnossa. Venäläinen ympäristövirkamies sanoi pari päivää sitten televisiossa, että Venäjän koko Suomen lahden ranta on niin saastunut, ettei sen hyväksi voi tehdä enää mitään.

On minulla sivumennen sanoen jotain kokemuksia neuvostohallinnosta itsellänikin. Olen asunut pian 40 vuotta Kirkkonummella, samassa paikassa, samassa talossa. Tämä on entistä Porkkalan vuokra-aluetta. Alkuvuosina saimme tehdä hiukan töitä raivataksemme erinäisiä siivoja. Paikkakuntalaisena en ole välttynyt kuvauksilta ja valokuvilta vuodelta 1956. Muuan lukuisista rakennuksista, jonka venäläiset löivät aikansa kuluksi klapeiksi, oli silloisen appeni Porkkalassa omistama huvila, jota oli Yrjö Lindegrenin suunnittelemana esitelty ennen sotia mm. italialaisissa arkkitehtuurilehdissä. Jälki näyttää olevan Karjalassa samanlaista, vaikka täällä Porkkalassa ei tietenkään ollut siviilejä (muita kuin perheenjäseninä). Ajatelkaas muuten tätä seuraavan kerran kun ajattel Espoonlahden sillan yli. Siinä oli rajapuomi, rautaesirippu.

Köyhät

Kommentoija kysyi, mitä mahdoin tarkoittaa puhumalla karsaudesta maahanmuuttajia kohtaan, ja samaan hengenvetoon venäläisistä.

Pelkään että muukalaisvihamielisyys on tulevien vuosien suuri ja suosittu aate ja että se johtaa suureen sekasortoon.

Vaikka Suomella on omaa kokemusta asiasta, kaikkien tämän kirjoituksen lukijoiden itse muistama Balkanin sisällissota 1991-1995 on sisällöltään ja tapahtumiltaan hämärä. Siellä kuoli ainakin 100 000 ihmistä, ja tämä oli siis Eurooppaa.

Sodasta ei erotu aatteita eikä suunnitelmia. Lähes kaikki arvelivat olevansa syystä tai toisesta parempia kuin jotkut muut ja täysin vakuuttuneita siitä, että nämä muut olivat luvattomasti ja loukkaavasti lyöttäytyneet asumaan heidän pyhälle alueelleen (eräässä tapauksessa 1300-luvulla).

Suomessa on samaa ajattelua rajantakaisesta Karjalasta. Itse en satu ajattelemaan noin. Näin kesäkuussa sukulaismiehen ottamia valokuvia Kivennavan Joutselästä eli isoäidin puoleisen suvun hyvinkin vanhasta ”perintömaasta”. Kuvat olivat kiinnostavia. Joku oli rakentanut kaatopaikalle, myrkyllisten jättiläisputkien viidakkoon, ison ja kalliin näköisen talon.

Oma tunteeni on, että evakot toivat kodinjumalansa (penates) mukanaan ja jäljelle jäi autio maa, The Waste Land. Siellä palvotaan kiviä. Runoilijan mielestä se on sivistyksen alentunut muoto.

Silti meillä olisi syytä karsauteen venäläisiä kohtaan. En pidä sitä hyvänä. Mielestäni niihin, joiden käyttäytyminen osoittaa heikonlaista ymmärrystä, on suhtauduttava kärsivällisesti mutta samalla tekemällä selviksi rajat.

Yhteiskunta näyttää tarvitsevan syntipukkeja, ja lukemastani päätellen nämä lukuisat, jotka kiroavat maahanmuutajien hyysäämistä, eivät tiedä asiasta juuri mitään. Eräät heistä ilmoittautuvat ylpeästi nettoveronmaksajiksi. Se kai tarkoittaa, että he ovat mielestään maksaneet veroina enemmän kuin saaneet yhteiskunnalta tukena. Se osoittaa, ettei heillä ole käsitystä kansantaloudesta eikä veroista – mihin rakoon esimerkiksi arvonlisävero mahtaa sijoittua?

Itse ilmoittaudun tosisuomalaisten vihan kohteeksi; en luultavasti ole ”nettoveronmaksaja”, vaan olen tuottanut koko ikäni pelkkiä kustannuksia heidän, keskiolutbaarien miesten maksettavaksi. Olen saanut aivan liikaa koulutusta ja sen jälkeen toiminut täysin tuottamattomissa tehtävissä eli virkatuomarina ja professorina. Ja nyt saan vanhuuseläkettä, joka kuulemma on kustannettu heidän maksamillaan veroilla.

Taisin löytää johtolangan, joka selittää myös muutamat tämän blogin minulle hämäriksi jääneistä kommenteista.

Eräällä keskustelupalstalla kirjoitettiin: demokratia edellyttää, että toisen mielipide on yhtä tärkeä kuin toisenkin.

Asiayhteydestä kävi ilmi, että ”mielipiteellä” ei tarkoitettu, kumpi on parempaa, kaura- vai ohrapuuro, vaan esimerkiksi kehitysapua, toimeentulotukea ja vastaavia asioita, joita minä sanoisin tosiasiaväitteiksi.

Populistinen uho on siis tulkintani mukaan muotoa: tietoinen vale, tietämättömyydestä johtuva väärinkäsitys ja uskottavasti argumentoitu tosiasiaväite ovat muka saman arvoisia, ja niistä voi äänestää.

Niinpä käsitin vasta nyt, että nämä populismin porukat ovat peruskoulumme huonoimman vaiheen tuotteita. Olen seurannut kärsivällisesti Summerhill-sukupolven vaiheita – kaikki mitä opettaja sanoo, on väärin. Tuon suuntainen ajattelutapa vallitsi aikansa kouluissamme. Sitä seurasi yhä amerikkalaisempi vaihe. Esiintyy jokseenkin villejä tosiasiaväitteitä, ja niitä pitäisi uskoa, koska niiden esittäjät ovat ”rehellisiä suomalaisia”.

En halua olla mukana sellaisessa leikissä, jossa suvaitsevaisuudella tarkoitetaan typeryyksien kiittelemistä.

Valekuva

Lahjaksi vietävän kansion kokoaminen herättää häiritsevän kysymyksen: kumpi valehtelee, kuva vai muisti.

Suuri osa näistä kuvista on 20 vuoden takaa tai yli. Osumatarkkuus on tavanomainen. Ehkä yksi kuva sadasta on kahden katsomisen arvoinen. Joissakin kuvissa toinen puoli henkilöistä on jo kuollut. Ei se mitään. Niin on tällä viikolla otetuissakin.

Sanotaan sitä vaikka vanhanaikaisuudeksi. Ihmisen kuva ei mielestäni merkitse mitään, ellei se liikauta tunnetta. Eilen julkaisemani vanha propagandakuva upseerista korvikkeen keitossa liikauttaa. Sain tosin miettiä aikani, onko siinä kumminkin joku näyttelijä, ja pohtia, miten tuollainen kuva on saatu otetuksi. Valo vasemmalta ylhäältä osoittaa, että teltassa palaa Petromax tai karbidivalo. Kuvattavan ilme osoittaa, että teltassa on istuttu pitkään. Ainakaan Contax ei käytännössä toiminut pakkasella – poikittainen metallilamellisuljin.

On tämänkin jutun kuvassa jotain outoa ja ehkä kertomisen arvoista – Leica, Noctilux, aukko 1. Summiluxilla (f 2,8) ei olisi tainnut lähteä tuolla valolla.

Minulla on tapana lukea sanomalehtiä. Näyttäisi että etevät lehtikuvaajat käyttävät ihmisten kuviin yhä enemmän todella pitkää polttoväliä, 200 – 400. Sama sääntö kuin journalismisssa ja kirjallisuudessa muutenkin. Ihminen irrotetaan taustastaan eli asiayhteydestä.

Taidemaalarit totuttivat meidät huonoihin muotokuviin, joita on kabineteissa ja kanslioissa vaikka kuinka. Otimme kerran töissä Tarja Halosesta alla kymmenessä minuutissa yli sata valokuvaa. Pari niistä oli oikein hyviä. Ne eivät muistuttaneet vähääkään sitä virallista valokuvaa, jota näkee konttoreissa ja kamareissa.

Kreikkalainen ja roomalainen muotokuva – veistos – liittyivät uskontoon ja esi-isien kunnioittamiseen. On vaikea kuvitella, että Babylonian tai Egyptin kuvilla olisi ollut jokin muu tarkoitus tai sitten etruskien hautakuvilla, joihin pantiin niin paljon huolta ja rahaa.

Viimeksi ihmisen muotokuvista on kirjoittanut syvällisesti Waltari, sama henkilö, joka Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä oli käynyt läpi niin paljon valokuvia. ”Turms” liittyy hyvin kiinteästi hautamuotokuvan maalaamiseen. ”Mikael Karvajalan” hahmo ja kukaties luonne ovat lähtöisin eräästä pienestä maalauksesta, jonka sanotaan esittävän nuorta miestä.

Waltarille saattoi käydä niin ettei hän päässyt irti näkemästään kuvasta, ainakaan kirjoittamatta siitä kirjaa. ”Mikael Karvajalka” on todellä täynnä kuuluisia maalareita, jotka viivähtävät kerronnassa sivuhenkilöinä. Siellä ovat Dürer ja Tiziano.

Katseltuani eilen kaksisataa valokuvaa ajattelen, että vain sellainen kuva on hyvä, jossa on kertomus. Koska en äkkiä keksi esimerkiksi valokuvaa, nimeän kertovaksi kuvaksi vaikkapa Schjerfbackin ”Toipilaan”. Siinä on kokonainen elämäntarina ja selvä aavistus maailmasta sellaisena kuin kukaties kohde ja ainakin taiteilija tunsivat sen.

Kerran päätin, että en ainakaan halua tulla hulluksi. Pääsin jossain seurassa päivällisille, jotka pidettiin Bonnierien huvilalla Tukholman Djurgårdenilla. Siellä on alkuperäiskappale maalauksesta Gustaf Frödingistä mielipuolena yöpaidassa sairaalan vuoteessa, ja muuten saman taiteilijan, Richard Berghin Strindberg, muotokuvamaalauksen huippuja. Samassa kokoelmassa on muuten myös Carl Larsonin Lagerlöf ja Karl Otto Bonnier...

En osaa sanoa, miksi harhaudun näihin maalauksiin; myös Suomessa olisi äänekkään maininnan arvoisia, kuten Otavan seinillä riippuva Gallen-Kallelan Eino Leino – merkillinen, tiivis, jotenkin pelottava lähikuva.

Ehkä se on näin. Jotta poikkeuksellisen lahjakas valokuvaaja saisi syntymään hyvän muotokuvan ihmisestä, hänen pitäisi tyytyä yhtään valotukseen (laukaukseen) ja käyttää sen valmistamiseen ja valmistelemiseen riittävästi aikaa. Sanoisin että kaksi kuukautta olisi minimi, todennäköisemmin kuitenkin kuusi.

Kriisihoito

Lähetin suhteellisen muhkean määrän niteitä viidenteen sivukirjastooni, joka sijaitsee Savonlinnasta pohjoiseen. Järjestellessäni sen, minkä helteiltä jaksaa, kotihyllyyn ilmaantunutta tervetullutta tilaa huomaan hankkiutuneeni eroon erinäisistä puolivirallisista teoksista ja teossarjoista. Olin ehkä hiukan yllättänyt, kuinka monta Suomen ja sotien historiasarjaa sitä olikin kertynyt.

Kukaties Estonian onnettomuus oli käännekohta. Suuronnettomuus ei ole sillä hoidettu, että ruumiit kerätään.

Muistan erään pahan tulipalon ruotsissa – tanssipaikka, ehkä Göteborgissa. Palopäällikkö ihmetteli television haastattelijalle, miten tällaista voi tapahtua Ruotsissa, siis että ihmisiä kuolee onnettomuudessa.

Tätä nykyä tiedämme jo, että esimerkiksi Venäjällä sota jatkuu edelleen toisen ja kolmannen sukupolven mielessä, persoonallisuudessa, asenteissa. Johtuuko juuri nyt menestyvien perussuomalaisten muukalaisviha ja erinäiset manifestit maahanmuuttajista vain siitä, ettei Suomessa uskalleta vieläkään sanoa, miten suuri onnettomuus Venäjä on Suomelle?

Suomessa asuu pysyvästi yli 50 000 Venäjällä tai neuvostoliitossa syntynyttä. Yli puolet maahanmuuttajista tulee kuitenkin EU:n alueelta. Venäläisten suhteellinen määrä alkaa olla suurempi kuin 1916, jolloin täällä oli sodan vuoksi paljon keisarillista sotaväkeä. Käsitykseni mukaan suomalaisten halu muuttaa pysyvästi Venäjälle on laimeaa.

Fiksummasta päästä ihmiset ovat ehkä varovaisia kaikenlaisten neulanpistojen yhteydessä siksi, että kun meillä on nyt tarkkaa tietoa siitä, mitä Virossa ja Baltiassa tapahtui, omat ongelmamme tuntuvat siedettäviltä.

Ehdin jo luulla, että media on siirtynyt selvää kielenkäyttöön, kun aamutelevisio selosti rapukeittoa, mutta kuulin väärin. Eivät ne puhuneetkaan ravun perkeleiden upottamisesta kuumaan veteen, vaan perkeiden. Saamme siis edelleen odottaa, tuleeko sellaista päivää, että suomalainen poliitikko tai virkamies puhuisi Venäjän, esimeriksi erään nuorisojärjestön toiminnasta luonnehtien sitä selväksi vittuiluksi.

Lueskelin uutta kirjaa helsinkiläisen Ässärykmentin (JR 11) vaiheista talvisodassa. Se oli hyvin erikoislaatuinen joukko, jonka välillinen vaikutus maan myöhempiin vaiheisiin saattoi olla suuri. Sörkan melkein pelkästään punaiset miehet suoriutuivat suojeluskuntalaisten ja AKS-henkisten upseereiden alaisina aivan uskomattoman hyvin.

Myös tuossa kirjassa kiteytymä on sodan alkaminen ja oivallus: Terijoen hallitus osoitti, ettei kysymys ollut miestään alueluovutuksista, vaan koko maasta.

Hoitaakseni säntillisesti blogistin virkaani huomautan kirjasta, joka on mielestäni paras kuvaus tästä suuresta murroksesta ja kaikesta, mikä siihen liittyi – Wolf H. Halstin ”Talvisodan päiväkirja”, joka oli kirjoitettu heti sodan jälkeen 1940, mutta ilmestyi 1971.

Sotakirjoissa on tunnettu ongelma: mukana olleista kukaan ei tiedä mitään, mukana olemattomista sitäkin vähemmän. Halsti oli toisaalta aikamoinen diivakin, eikä hänen esityksiään pidä niellä purematta. Talvisodassa hän oli divisioonan (5.D) huoltopäällikkö ja luonteensa mukaan koko ajan menossa tai tulossa. Hän oli luultavasti henkilö, jolla oli kaikkein parhaat kokemusperäiset tiedot tuosta sodasta, ja lisäksi koulutusta ja ymmärrystä analysoidan näkemäänsä. Hän oli myös sen verran hävytön, että teoksessa tehdään selvää myös suomalaisten virheistä ja epäonnistumisista suhteellisen armottomasti.

Kokonainen sukupolvi on jo oppinut, että Suomi sitten aloitti jatkosodan liittouduttuaan ilomielin Hitlerin kanssa. En puutu tuohon käsitykseen tällä kertaa; olen selvittänyt sen idioottimaisuutta monesti. Kiinnitän huomion siihen, että Moskovan rauha 1940 ja välirauha, nuo puolitoista vuotta, olivat ainoa tuntemani kollektiivinen kriisihoito.

Tottakai sota jätti jälkeensä tuhoa ja onnettomuutta ja runteli suuren määrän ihmisiä parantumattomasti. Mutta se koettiin – ehkä primitiivisesti – suureksi puhdistumiseksi ja tilien tasaamiseksi elämän ja kuoleman kanssa. (Jutun TK-kuvassa ruotsalaisturkin hihassa on luutnantin kaluunat – reservin upseeri.)

Markat miljoonaksi

Ei sitä ole kukaan suoraan sanonut, mutta joskus tulee mieleen, että blogissa täytyy myös hupattaa.

Isäni arvioi jääneensä jotain vaille, ja lupasin tulostaa hänelle parisataa liuskaa blogeja ja kommentteja, jotka hänenkin mielestään ovat erittäin mielenkiintoisia, enimmäkseen.

Omat aiheeni taas ovat kuulemma enimmäkseen asiaa.

On tavattoman suuri vaiva kirjoittaa upotettua tai laminoitua lausetta. Eilen kävi niin, että olin juuri lukenut ”Kirahvin kyyneleet”, kun televisiosta tuli ”Naisten etsivätoimiston” samasta niteestä tehty televisiosarjan jakso, joka kenties ei ollut vakuuttava. McCall Smith pääsee ajoittain aitoon liikatunteellisuuteen. Minkä kirjailija sille mahtaa, jos tapahtumat ovat kuohuttavia ja hänen keksimänsä henkilöt ottavat ne raskaasti? HBO taas myi katsojille ystävyyttä ja solidaarisuutta, eikä sellainen tunnu hyvältä.

Kirja neljästä erillisestä juonikuviosta oli täysin ymmärrettävästi pudotettu kaksi pois, ja samalla oli kadonnut kirjasarjan tämän osan moraliteetti: mielipahaa ei pidä juosta pakoon. Se juoksee kuitenkin kovempaa, kuin puhveli.

Kirjassa ei sanota näin. Lukija vain ymmärtää sen.

Olin kovin mielissäni kommentista, jossa sanottiin, että suomalaiset veikkaajat pitivät alun alkaenkin kovasti Arsenalista, koska sen nimi alkaa a-kirjaimella ja on helppo ääntää. Toinen miellyttävä tapaus oli Tottenham. Varmaan juuri samasta syystä minusta tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta, että Ipswich pelasi tasapelin tai jopa voitti. Ja Nottingham herätti tietenkin kysymyksen, mitä paikkaa sheriffi pelaa.

Minulla on näissä kirjoituksissa joskus vaikeuksia, koska on päteviä syitä olla vihjailematta, että tietää asiasta enemmän kuin sanoo. Joskus tulee suoraa syytöstä, jota ei voi torjua. Asianajajilla on – pitäisi olla – sellainen tapa, etteivät he edes sano, ketä heillä on asiakkaina. Luullakseni se tieto on ollut lehdissä eri yhteyksissä aika usein, että Veikkaus Oyj on toistuvasti kääntynyt Boreniuksen toimiston puoleen, mutta se taas ei kuulu kenellekään, että olen perehtynyt aika syvällisesti Fixtures-oikeusjuttuun, jossa asiamiehenä oli nuorempi veljeni.

Ellen nyt aivan erehdy, emme olleet ihmeemmin yhteistyössä tuonkaan asian yhteydessä, mutta nyt voi silti olla oikea hetki varoittaa lukijoita, että Borenius & Kemppiseen tavalla tai toisella liittyvissä asioissa kirjoituksiini ei voi jatkossakaan luottaa. Minulle on kerrottu, että firmasta jo jonkin aikaa palkkaa nostanut nuorempi poikani, sama mies, joka vihitään tulevalla viikolla kristilliseen avioliittoon, aloittaa tammikuussa toimiston lakimiehenä. Kirjoituksen kuvassa hän valitsee juuri tehtävään sopivaa työasua.

Eli Fixtures-jutussa käytiin oikeutta siitä, onko jollakulla, kuten Englannin liigalla ja vedonlyöntitoimisto Walter Hillillä yksinoikeus ottelukalenteriin. He näet kovin mielellään ottaisivat Veikkaukselta rahaa siitä, että heidän ottelukalenteriaan käytetään tässä maassa vedonlyönnin kohteena.

Kun olen näitä papereita tutkinut, käsitykseni mukaan sekä Veikkaus että Raha-automaattiyhdistys toimivat hyvin pätevästi ja varmasti ilmoittamiensa päämäärien hyväksi. Valtion omistaman Veikkaus Oy:n liikevaihton on yli 1,5 miljardia vuodessa. Valtion budjetti oli viimeksi 46 miljardia, sosiaali- ja terveysministeriön osuus siitä n. 15 miljardia.

Tieto- ja tietoliikennetekniikan patenteille kuuluu huonoa, kiitos kysymästä. USA:n patenttiviraston hakemusruuhka on valtava. Ylimmät tuomioistuimet ovat yleisen arvion mukaan kiristämässä selvästi patentin myöntämisen edellytyksiä. Asiasta on tullut aivan viime viikkoina muutamiakin merkittäviä ratkaisuja.

En lakkaa ihmettelemästä talousasiantuntijoita, jotka esittävät ennusteita tietämättä paljonkaan patenteista. Maaliskuussa Apple aloitti patenttijutun HTC:tä vastaan olennaisesti Androidista. Patenttipooliin otetaan mukaan ne, joilla on arvokkaita patentteja. Mannerlaattojen törmäys tapahtui, kun GSM ja CDMA jäivät pysyvästi eroon toisistaan. Ydinkysymys on siis standardi.

Tippaustoimisto

Tippaustoiminta alkoi syyskuussa 1940 ja muuttui pian ”veikkaukseksi”. Talvisin veikattiin Englannin liigaa ja kesäisin Suomen sarjaa. Raha-arvat olivat vakiintuneet jo kauan sitten. Niitä annettiin joululahjoiksi ja ne muistuttivat seteleitä. Toiminnasta vastasi Helsingin Osakepankin omistama Finanssilaitos 1921 – 1977 ja sen jäkeen Veikkaus Oy. Sitten aika ajoi ohi. Lotto oli alkanut 1971. Kun kansa ei usko pseudosatunnaislukugeneraattoreihin, kehitettiin ulkomaisten mallien mukaan rumpu, jossa pyöritetään pingispalloja.

Englannin liiga on Veikkauksen verkkosivuilla hiukan arvoituksellinen tieto. Vihollisvaltion liigaa ei näet pelattu lainkaan 1939-1946. Sitten 1946-1947 aloitettiin, ja ensimmäisen divisioonan mestariksi nousi Liverpool.

Tiettävästi menestys oli hyvä alusta alkaen. Minulla on paljon muistikuvia varhaisvaiheista, koska kirjakaupan tiskille ilmestyi jossain vaiheessa tieteen viimeinen sana, kassakonetta muistuttava laite, joka päästi komean rämäyksen leimattaessa. Pelaaja sai kolmiosaisen kupongin kannan, ja oikea veikkausrivi tuli kaiketi yleisohjelmasta kello seitsemän uutisten aikaan.

Johtuiko Englannin liigan valitseminen arvauspelin kohteeksi siitä, että jalkapallo oli niin toisarvoinen urheilulaji? Suomessa futista pelattiin lähes yksinomaan kaupungeissa, ja se näytti liittyvän rautatieverkkoon ja tehtaisiin. Maaseudun joukkue-urheilu oli pesäpallo, ja ainakin Pohjanmaalla sen yhteys suojeluskuntiin ja yleiseen isänmaallisuuteen oli selvä.

Siinä vaiheessa kun pesäpallo muuttui rituaalista urheiluksi, olin menettänyt mielenkiintoni, ja jalkapallo on minulle pysyvästi aivan vieras alue. Kerran ajattelin käydä Lontoossa katsomassa liigaottelua, mutta kuultuani järjestelyistä ja akuutista hengenvaarasta, joka väijyi katsomossa, tulin siihen tulokseen, että samapa tuo, voittaako Arsenal vai Manchesteer U.

Se oli erehdys. Englannin tuomarit ja juristiprofessorit kannattavat Arsenalia, ja Arsenalin oheistuoteoikeusjuttu on niin tärkeä, että Gunnersien logo on sir Robin Jacobin immateriaalioikeuden oppikirjan kansikuvana.

Jouduin taannoin pitkiin mietteisiin, kun immateriaalioikeuden Hall of Fameen (jota katso) alusta alkaen kuulunut Robin, siis Most honourable Lord of Appeals, oli yllättänyt taas.

Hänet nimitettiin pari viikkoa sitten Lontoon yliopiston IPR:n (immateriaalioikeus) osaamiskeskuksen johtajaksi tehtävään, johon ystävämme Hugh Laddie oli ryhtymässä, kun yllättäen kuoli.

Aalto-yliopistoa ajatellen ja perehtyneenä muun ohella tekijän- ja patenttioikeuden opetukseen Suomessa tieto ei jätä minua kylmäksi. Sangen yleisesti Euroopan, monien koko maailman etevimpänä pitämä tuomari ryhtyy vetämään runsaskätisesti rahoitettua tutkimuslaitosta (center of excellence), johon luultavasti karhataan Cambridgen ja Oxfordin parhaat nuoret tohtorit.

Jo jonkin aikaa todella tärkeät lääkepatenttiasiat ja vastaavat jutut on pyritty ajamaan Lontoossa, ei Yhdysvalloissa. Robin taisi kerran sanoa, että patenttiasioihin todella perehtyneet tuomarit mahtuisivat sullomatta yhteen minibussiin.

Tämä on tarkoitettu kesäterveisiksi Aalto-yliopiston hallitukselle ja toivon, ettei asia mene suomalaisten tuomareidenkaan silmien ohi.

Lääkepatenteista en ole viitsinyt kirjoittaa, koska niitä tuskin voi käsitellä lyhyesti. Sen sijaan olen viime päivinä selostanut eräitä ajatuksia mobiililaitteista kuten älypuhelimista.

Uutisissa ihmetellään, miksei Nokia pärjää Applelle eikä Samsungille ja tähdennetään ohjelmistojen merkitystä. Kuka mahtaa hallita patentteja ja tekijänoikeuksia? Muistan ainakin kolme Teknillisen korkeakoulun tietotekniikkapuolen professoria, joiden mielestä näiden asioiden opettaminen puheena olevassa laitoksessa vaikuttaa tarpeettomalta.

Joko he olisivat muutamassa kantaansa? Ja mitähän tässä on tapahtumassa, tai mitä saisi tapahtumaan?

Jatkojupinaa puhelimesta

Kuten sanottu, inhoan syvästi Soneran kytkykauppaa. Kuten ei sanottu, Lippulaivassa oli ensin myyjänä henkilö, jolla oli tarve osoittaa, miten tavattoman etevä ja kaljuksi ajeltu henkilö hän on. Sitten silmiini osui toisena päivänä samassa paikassa savolaismallinen myyjä, joka ei poikennut epäedukseen Savonlinnan kauppatorin peruna- ja muikkukauppiaista, joista minulla on usean vuosikymmenen kokemus.

”Tänäänkö on aamulla perunat kuokittu.” - ”Kyllä, itse kuokin.” - ”Elä valehtele. Akkasi panit kuokkimaan.” - ”Ja palijonko pannaan?”

Ostin siis sekä iPhonen että iPod Touchin kaikilla herkuilla ja myyjä kehotti poikkeilemaan iliman aikojaankin.

Tämä on jo kerrottu. Uutta on tämä: olen lukenut muutaman romaanin iPodilla ja puhelimella. Ensimmäinen oli Mccall Smithin (”Naisten etsivätoimisto No 1”) lyhyt romaani portugalin kielen epäsäännöllisistä verbeistä.

Kysymyksessä on ilkeä, vastenmielinen, paljastava ja kiusallinen tarina yliopistomaailmasta. Nautin joka sanasta. Päähenkilöt olivat kollegoita, Herr Doktor Dozent Dozent...

Olin hiukan epäillyt tätä. Toisin kuin esimerkiksi Wodehousella farssin alla on piilossa toinen, totisempi kertomus. Niille lukijoille, jotka eivät ole astelleet akatemioissa levähtelemässä laakereilla (kysymys ei ole kuulalaakereista), on kai kerrottava, että tämä arvostetun tutkijan (Edinburgh, lääketieteen oikeudelliset kysymykset) selvitys tutkimusten hyödyllisyydestä, tutkijoiden hyödyttömyydestä ja ystävyyden näennäisyydestä on tavattoman tuttu. En mene väittämään, että se olisi tosi, mutta väite on kieltämättä kieleni päällä.

Seuraavassa osassa, jonka luen tänään, kun on hämärä kesäyö, kerrotaan vierailevan professorin vaiheista Amerikassa. Luulisin tietäväni aiheesta jotain, vaikka en ole lingvisti eikä minua ole luultu eläinlääketieteen tuntijaksi eikä pantu leikkaamaan mäyräkoiria. Mutta silti...

Epäilen että ennen pitkää aiheesta huono maineeni voi hitusen parantua. Mikä on odottaessa rouvaa, ystävää tai kollegaa, kun romaani on taskussa.

Kyllä, oikean paikan etsimisen oppii muutamassa minuutissa. Minulla on iPodissa Dumas’n teoksia kai noin 40 romaania samoissa kansissa ja Isä Brown –omnibus. Näytöllä on kaksi eri muotoa, toinen lukemista ja toinen hakemista varten. Hakeminen onnistuu sekä hakusanalla että virtuaalisella liukukytkimellä.

Apple liioittelee laitteittensa intuitiivisuutta. On niissä opettelemista. Olen vakavissani sitä mieltä, että digitaalinen versio voittaa sekä lukemiskirjat että hakuteokset ja lisäksi huolella ja huokaillen luettavat kirjat, tyyppiä tilastomatematiikka.

Sähkökirjojen myynnin väitetään Amazonilla ylittäneen paperille painettujen kirjojen myynnin. En tiedä, olisiko tuo tottakaan. Tällä hetkellä Applen tuotteet ovat parempia ja kätevämpiä lukulaitteita kuin Kindle. Ja suomalaiset ovat kaukana, kaukana perässä. Asiaa voi tosin avittaa itsekin, jos tekijänoikeus sallii sen – on minulle Eino Leinon Kootut teokset myös kannettavassa laitteessa, koska iPod näyttä jokseenkin ongelmattomasti pdf:ää eli Acrobat-tiedostoja. Leino löytyy netistä.

En oikein usko kotimaisten kustantajien taitoon tässä asiassa. Maksullisten kirjojen muokkaaminen niin vaivattomiksi kuin iTunes store ja Amazon ovat vaatii valtavasti työtä. Mutta antaapa katsoa, olenko näkemässä Pentti Haanpään koottujen teoksen verkkoversion – kun viimeisin printtiversio tehtiin hillittömän inttämisen jälkeen, sitä myytiin noin sata kappaletta ja kohta se ei kelvannut antikvariaatteihinkaan.

Ovat amerikkalaisetkin hitaita. Lähes ainoa löytämäni rahan arvoinen sarjakuva on Krazy Kat –antologia. Ihmettelen ja odotan. Ajattelisin, että sarjakuva olisi paras mahdollinen ajatus haettaessa vehkeisiin sisältöä. Modesty Blaise (kattavasti olemassa mutta ei saatavilla vain ruotsiksi, ei siis englanniksi) olisi kova juttu. San Franciscon undergroundin parhaat 1970-luvun alusta...

Perinteen keksiminen

Jatkan profesori Veikko Litzenin kirjasta. – Hän kertoo kysyneensä silloisen valtionarkiston johtajana silloin sosialististen Itä-Euroopan maiden edustajilta, miten näiltä onnistui meitä askarruttava kirjailijoiden ja taiteiljoiden jälkeensä jättämän aineksen seulominen.

Meillähän on suuria kirjaiijoita, joiden jäljiltä on tallella käytetyt raitsikkaliputkin, ja eräitä, joiden oikea nimi tai syntymäaika ovat epäselviä.

Kollegat olivat vastanneet säilyttävänsä vain sen aineiston, joka selvittää sosialismin rakentamista. Ja puhe oli siis kirjailijoista ja taiteilijoista.

Asiaa hyökkäävästi ilmaisematta Litzen antaa ymmärtää, että Rooman historia – hiukan liioitellen sellaisena kuin se on luettavissa tällä hetkellä vaikkapa Wikipediasta – ja kristillisen kirkon historia on laadittut tuolla samalla periaatteella.

Ne dokumentit, jotka ennakoivait poliittisia ratkaisuja, ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet. Lukuisat totena pidetyt tapahtumat ovat aivan epäselviä. Yrittäkääpä ottaa selvää eilen ohimennen mainitusta kristittyjen vainoista. Plinius ja Eusenbius puhuvat omassa asiassaan; uskottavaa tietoa meillä ei ole edes siitä, oliko kysymyksessä kansanmurha, etninen puhdistus, joukkotuhonta vai keisarikunnassa suhteellisen tavalliset toimet. Emme ole varmoja, oliko ”marttyyrikuoleman saaneita” hyvin paljon vai mitättömän vähän.

Sen tiedämme, että kristittyjen päästyä mukaan poliittisen vallan käyttämiseen, kirkon sisäiset vainot nousivat nopeasti mittakaavaan, jota ei ollut ennen edes kuviteltu. Ja he murhasivat, tappoivat ja vainosivat, vahtivat, ja sitä kesti vuosisatoja...

Mieleeni juolahtaneen sitaatin jatko on syvällistä idiotismia:”...mutta historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, ja tyranni saa aina palkkansa.” Taaksepäin tuupiminen ei ole vaikeaakaan, ja palkka suoritetaan nykyisin Svetsin pankkeihin.

Sen sijaan tiedämme, että Rooman kaupungit oli organisoitu hiukan samalla tavalla kuin Neuvostoliitto ja DDR. Kullakin asuinkorttelilla, jopa vuokrakasarmilla, oli omat päällikkönsä (magister, minister eli suurempi ja pienempi), joiden velvollisuuksiin kuului muun muassa paikallisjumalan (genius) ”palvelu”.

Rooman tavallisin ”uskonto” (religio) ei pahemmin muistuttanut mitään sellaista, minkä sana ”uskonto” tuo meidän mieleemme. Siinä ei ollut puhe totena pitämisestä, vaan velvollisuuksista, riippuvuussuhteesta. Sekä omat esi-isät että kuolleet poliitikot ja keisarit saattoivat vaikuttaa elävien keskuudessa. Vallitsi riippuvuussuhde, jonka järkyttämisessä ei ollut mieltä.

Jotkut juutalaiset ja kristilliset sekä monet mysteeriuskontojen edustajat kehittivät Taleban-tyyppisen fundamentalismin, jota poliittinen taho piti aiheellisesti yhteiskuntarauhaa järkyttävänä.

Keisari Konstaniksun kääntymys, väitetty voittamattoman auringon (Sol Invictus) tulkitseminen Kristuksen merkiksi, ja sitten Nikea 325, liittyivät sodankäyntiin, taisteluun keisariudesta ja uusien keisareiden valitsemistavasta.

Asian pohjalla näyttää olevan – kunnallisverotus. Rooma ei tekniesti edes voinut olla 1900-luvun totalitaarisiin valtioihin rinnastettava kaikesta huolehtija. Muutamaa mielipuolta (Caligula, Elagablus) lukuun ottamatta keisari ja senaattori olivat hyvin kiinnostuneita kassavirrasta eli rahantulostaa, koska vain raha oli silloinkin keino taistella sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan.

Kristilliset yhteenliittymät, jotka aloittivat toimintansa eräänlaisina hautausapuyhdistyksinä, käsitettiin tuonnoin taannoin talousrikollisuudeksi. Periaatteessakin epäilyttävien oikeushenkilöiden luominen ja laajentaminen uhkasi keisarille kuuluvia verotuloja.

Roomalainen perinne on otettu kahden vuosituhannen ajan yhä uudelleen käyttöön, esimerkiksi rikos- ja siviiolioikeudessa. Ja vero-oikeudessa. Jopa kirkon vaihto-omaisuus – synninpäästö ja siihen liittyvä helpotus kiirastulesta – perusteltiin perinteellä.

Tie Ikeaan

Kuvasta käy ilmi, että otsikossa voi olla lyöntivirhe. Olin jo aloittanut sangen mielenkiintoisen kirjan Ikean erinäisistä tihutöistä ja sen omistajan Ivar Kampradin luonnevioista. Aivan yllättäen silmääni sattui Veikko Litzenin ”Tie Nikeaan”.

Aion kirjoittaa molemmista, Litzenin kirjasta enemmän. Oikeastaan aloitin jo, pohtiessani keskustelemista idiootien kanssa. Yhtymäkohta on tämä: ”Tie Nikeaan” on paljon muun ohella kirja, joka jokaisen ateistin tulisi tuntea. Se on aivan täynnä asiaa, joka vaikuttaa kenen tahansa käsityksiin kristinuskosta ja sen kehityksestä. Nimi viittaa keisari Konstantinokseen, jota jostain syystä sanotaan Pyhäksi, ja Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 312.

Kysymyksessä on oikeastaan kertomus tunnetun historian merkillisimmästä organisaatiosta, joka on katolinen kirkko. Kiinalaiset viittaavat mielellään keisareihinsa, mutta Kiinan hallitsijaketjussa oli useita täydellisiä katkoksia. Katolinen kirkko selvitti jopa dynastisen ongelman, sen joka yleensä kaataa kuningaskunnat ja dikatuurit – eräässä kirkolliskokouksessa keksittiin vaatia papeilta siveyttä eli selibaattia. Kirkkoa ei tietenkään kiinnostanut pätkääkän, mitä papisto puuhasi taloudenhoitajattarien ja vastaavien kanssa. Sitä enemmän sitä kiinnosti hoitaa asia siten, että papilla – edes paavilla – ei voinut olla laillista perillistä, bastardeja vain. Jolloin nopeasti valtavan suureksi paisunut rahoitus- , vaihto- ja käyttöomaisuus säilyi kirkon hallussa ja kuppikuntien ulottumattomissa.

Tunnen siis Veikon, olen hänen oppilaansa ja kun väittelin, hän oli toinen opponentti. Toinen oli juristi, Aarnio.

Kirjan aiheista luulen keskustelleeni hänen kanssaan ensimmäisen kerran Turun Uittamolla 1970-luvun lopussa. Hän oli Suomen ensimmäinen ja ainoa kulttuurihistorian professori, väitellyt Ruusujen sodasta. Myöhemmin hän oli Villa Lantessa johtajana ja sitten Kansallisarkiston nokkamiehenä.

Kirja aiheutti joukon kysymyksiä: miten tämä kirja, jonka monikaan ei uskonut koskaan valmistuvan, on nyt tässä, valmiina ja viimeiteltynä? Kuinka ankarastai rouva Aulikki on pakottanut? Kai tämä käännetään englanniksi ja ilmestyy koko maailman riemuksi?

Viimeksi sanottu ei ole vitsi. Kirja on paras tutkimus Roomasta ja kristinuskosta, mitä minä olen nähnyt, enkä ole edes kuullut etevämmästä.

Teos on kriittinen. Sekä Rooman historian että kristinuskon omat kertomukset alistetaan ankaralle lähdekritiikille, ja kirjoittaja esittää jatkuvasti pelottomasti huomautuksia siitä, miten tämä tai tuo kristinuskon termi, merkki tai perinne tunnetaan jo ajalta ennen kristinuskoa, tai miksi ja millä tavoin suuret klassikot, kuten Plinius, ovat harrastaneet poliittista tarkoituksenmukaisuutta kuvatessaan isänmaansa vaiheita.

Henkistynyt lukija ottakoon kuitenkin huomioon, että tämä kirja ei ole kevyttä kesälukemista, vaan uskomattomasta sujuvuudestaan huolimatta vaativaa asiaa. Jotta siitä saisi irti pintaa enemmän, täytyisi oikeastaan olla tuollaiset historian lehtorin tiedot kreikkalais-roomalais-kristillis-juutalaisesta antiikista ja tietysti sujuva latinan ja riittävä kreikan taito. Koska hallitsijalla (kyrios) on vallantäyteys (pleroma), ”kuningas” on riittämätön käännös.

Hyvä paimen esitetään myös kuvana – Merkurius kantamassa karitsaksi kuvattua sielua tuonpuoleiseen.

Kyrie eleison!

Kristittyjen vainot on eräin poikkeuksin perätön tarina. Jos rooman keisarit olisivat ottaneet vainotakseen toisuskoisia, siinä olisi riittänyt työtä, koska tuohon aikaan muutkin mysteeriuskot, kuten mazdaismi ja Kybelen kultti sekä ajoittain kielletyt versiot Bacchuksen menoista olivat hyvin suosittuja.

Juutalaisten vainoaminen ja temppelin hävitys liittyi keskeisesti kapinaliikkeisiin, joista tulee murheellisesti mieleen, ettei Lähi-Idän auringon alla ehkä ole kovin paljon uutta – varsinkaan ellei uskonnollisia ja poliittisia opinkappaleita ota kirjaimellisesti todesta.

Peukalon hinta

Ihmishengen menetyksen aiheuttamaa kärsimystä ei aikaisemmin korvattu. Tätä perusteltiin sanomalla, ettei ihmisen hengellä ole hintaa.

Mielestäni se oli hyvin sanottu.

Tosin – jossain vaiheessa suomensi Zen-koaneja (”Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä, Otava), ja siellä muistaakseni viisas mies kysyi, mikä on arvokkainta maailmassa. Opetuslapset eivät tiennet: kuollut kissa eli kissan raato. Sillä ei ole hintaa.

Sekä Zen että Korkein oikeus – sikäli kuin ne ovat eri asia – olivat väärässä. Hinta on markkinailmiö, joka johtuu kysynnästä. Kuolleilla kissoilla ei ole kysyntää mutta sitä vastoin ihmisten ruumiita oli tapana varastella jopa teloituspaikoilta, kirurgian ja anatomia opetukseen.

Vahingonkorvausta ei makseta ihmisen hajoaan ruumiin hintana, vaan korvauksena kärsimyksestä. Siitäkin voisi sanoa, ettei kärsimystä voi korvata rahalla.

Rikosoikeuden opettajilta kysyttiin lehdessä omaisuus-, väkivalta- ja talousrikosten rangaistuksista, ja kaikki antoivat järkeviä vastauksia.

Ehkä ne olivat liian järkeviä vastauksia.

Talio-periaate on osa kärsimyksen taloustiedettä. Sellaisia rikoslakeja on ollut, että jos joku lyö toiseen kaksi kuhmua, lyötäköön häneen kaksi kuhma, ja jos joku murskaa toiselta kolme hammasta, murskatkoon pyöveli tekijältä kolme hammasta. Ja jos puhkaisee toiselta silmän, menettää sitten itsekin silmän. ”Mooseksen laki” on hiukan epämääräinen ja epäperäinen nimitys tälle hyvin vanhalle ja hyvin laajasti sovelletulle periaatteelle.

Isännänvallan voi oikeastaa laskea killinkeinä, talareina tai runstykkeinä. Isäntä sai piestä renkiään mutta renki ei isäntää. Isäntä oli kotikurin ylläpitäjänä ikään kuin ylimääräinen valtion virkamies (kuninkaan edustaja). Renki oli rahvaanmies, jonka tehtävä oli pysyä kurissa, siltä varalta, että häntä tarvittaisiin johonkin.

Venäjällä ei maksettu palkkaa virkamiehille, vaan heitä ohjattiin elämään lahjuksilla. Sotavoiman oli järkevää liikehtiä siten, että se pystyi elämään ryöstämällä, ja esimerkiksi hyvä kuningas Kustaa II Aadolf käytti ”paloveroa”: mitä maksatte, tämän kaupungin porvarit, ellen polta kaupunkianne?

Oppineet sanovat oikein, että Suomessa on yleensä rangaistu kovin ankarasti omaisuusrikoksista ja lievästi väkivaltarikoksista, varsinkin pahoinpitelyistä. Logiikka on selvä. Varkaus aiheuttaa vahinkoa, mukilointi sen sijaan ei, koska tämän päivän selkäsaunan saaja on huomenna makkarahalko kourassa selvittämässä, mitä toisen selkä kestää.

Talousrikoksista on rangaistu lievänlaisesti, koska niistä ei ole vahinkoa kenellekään. Valtion ja kunnan taloudellista vahingoittamista ei oikeastaan otettu huomioon, koska valtiolla oli joka tapauksessa valta mätkiä mm. veronkorotuksia ja veronlisäyksiä.

Rikoslainkäyttö ei ole demokraattista. Puheet yleisestä oikeustajusta kuulostavat kauniilta, ja vain siksi niitä pidetään.

Rankaisemisen ydinkysymys ei ole, ketä rangaistaan, vaan kuka rankaisee. Jos ”yleinen oikeustaju” ratkaisisi, ihmisiä hirtettäisiin 20 metrin välein lyhtypylväisiin. Tuomioistuimen keskeinen tehtävä on viivyttää oikeuden toteutumista. Lynkkausmieliala näet nousee ja laskee. Kuningas ja aateli ovat käyneet monta kovaa ottelua ylimmästä tuomiovallasta; Ruotsissa tuo kamppailu oli erikoisen mielenkiintoinen. Kansantuomioista meillä on laaja kokemus vuodelta 1918. Kansantuomioiden torjuminen onnistui jo 1945-1948, koska silloinkin meillä oli enimmäkseen vähäpätöisistä henkilöistä koottuja elimiä (tuomioistuimia) tuomitsemassa toisia vähäpätöisiä henkilöitä.

Mutta liikemiehiä ja pankkiireja ei pidä tuomita. Jo Trotski antoi yleispätevän ohjeen: veturinkuljettajia ei saa ampua, ainakaan ennen risteysasemia. Muuta jäädään metsään, ja ei ole hauskaa, varsinkaan talvella.

Kilparisti

Sakari muisti kesäkuulla, että kun ajeltiin partiopoikina maapallo-Taunuksella muun muassa Jämsään ja takaisin Kauhavalle, kaksikin asiaa piti virkeänä.

Urheiluseurat. Ensin oli kysyttäesä tiedettävä minkä tahansa paikkakunnan seuran nimi. Saarijärven Pullistus. Kokemäen Kova-Väki. Viipurin Urheilijat (Helsinki).

Tämän taidon mestari on Pertti ”Pepsi” Paloheimo eli Pispalan Tarmo. Pepsin voi vaientaa yhdellä lauseella – väittämällä, että hän on syntyisin haulitornin puolelta ja oikeastaan Pyynikin kaupunginosasta. En tiedä, onko se totta, mutta se harmittaa häntä.

Toinen viihteen muoto oli tietää tienristeyksiä. Se ei ole enää mahdollista. Tienristeyksillä ei yleensä ole nimeä. Näin Tievaltio on riistänyt meiltä vuosituhantisen myytin. Tienristeys oli merkittävä paikka. Roomalaisetkin pystyttivät risteyksiin jumalankuvia.

Risteyksen punaisessa merkissä oli kuvasta näkyvä soikea valkoinen kilpi. Jotkut risteykset olivat jännittäviä laulujen takia, kuten Kuoreveden Halli (Hallin Janne) ja Ylihärmän Rannanjärvi. Jotkut olivat muuten vain mieltä kiinnittäviä, kuten ainakin Lammilla oleva Kilparisti.

Tiedottajani (94 v.) kertoi Kilparistillä kummittelevan. Lisäksi joku pösilö oli tässä hiljan (1924) tavattu yöasuisena luudan kanssa lakaisemasta tienristeystä. Näkyä oli tietysti pidetty aaveena ja maailmanlopun merkkinä.

Pohjanmaalta ymmärrettävän mieleen jäävä oli Lapualla (Lapuan Virkiä) joen väärällä puolella jokea sijaitseva Raamatunkylä, Teuvalla (Teuvan Rivakka) oleva Myrkky, ja Alajärven (Alajärven Ankkurit) Möksy.

”Ootko vähän Möksystä kotoosin” tarkoitti möksähtänyttä eli murjottavaa. Kotipaikkaan viittaaminen oli helposti naljailua. Siinä ei ollut kehumista, kun joku sanoi olevansa ”Nurmoosta, herra paratkhon – oikeen sieltä periltä, jumala auttakhon”. Ainakin äitini tuntee hyvin myös henkilörekisterilain mukaan arvioitavan sanonnan ”Nurmoosta kotoosin ja kropsua evähnä”. Hänelle – ja lähes kaikille kauhavalaisille – kropsu on jotain ylimaallisen ihanaa. Toispaikkaiset eli verenkuliettamat (veden) eivät useinkaan ilkeä syödä tätä pannukakkua.

Kaada voidellulle uuninpellille ilman leivinpaperia taikina, jossa 4 rikottua munaa, 2½ dl vehnäjauhoja, 1 tl suolaa, 2 – 3 rkl sokeria ja ½ l ylipäiväistä maitoa. Anna turvota puoli tuntia. Paista ½ t 225 asteessa.

Lapsuuden kauhuista puheen ollen klimppisopan valmistusohje löytyy verkko-osoitteesta http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/11932/Klimppisoppa.

Isoisäni tunsin tienristeysten lisäksi talot, juopot isännät, häijyt emännät, toisinkäsin tehdyt lapset. Lappajärvellä näytettiin mökkiä, jonka peltikaton omistaja oli viinanhimossaan käärinyt rullalle, myynyt romukauppialla ja juonut rahat. Ennen Nissiin tuloa oli Finnin Vihtorin sadan markan jytky. Asiakasta eli Vihtoria oli ottanut niin mukavasti mahanpohjasta auton töyssy, että hän oli kysynyt pirssin kuljettajalta, mitä maksaa, jos otetaan sama uudestaan. Hinta oli sata markkaa. Kauhavalta tultaessa oli Lummukan akan mutka, jossa maantie teki neljä 90 asteen mutkaa. Maan omistjaa, Lummukan akka, oli kuulemma rähissyt pakkolunastuksestakin niin pitkään ja tehokkaasti, että maantie linjattiin hänen metsäpalstansa ympäri.

Tulivat ne talot tutuiksi, kun jopa kantatiet kulkivat joskus talon pirtin ja navetan välistä, ja ainakin Kauhavan Varpulassa kulmakamarin nurkan ympäri. Kortesjärven Laukkasessa mentiin hienosti kahden epätavallisen tyylikkään pohjalaistalon välistä.

Joudun lopettamaan tämän yleissivistävän muistelman latteasti. Joku nuori ja lupaava henkilö kysyi hiljan, miksi maantiehen ilmestyviä kuoppia sanotaan nimismiehen kiharoiksi. Selostin kuoppien syntymekanismin – auton iskunvaimennus ei pysy perässä, vaan käytännössä jokainen auto syventää kuoppaa. Nimismies liittyy asiaan siten, että tiemestarin virat ovat uutta perua. Ennen maailmassa yleisten teiden kunnossapito oli nimismiehen vastuulla, ja asiaa avitettiin usein ”tiehuutokaupalla”, jossa talolliset ottivat laskuhuudoin korvausta vastaan tieosuuden hoitaakseen. Tilaisuudet oli tiettävästi tapana päättää yleiseen ja yhtäläiseen ryyppäämiseen.

Keskustelemisesta idioottien kansa

Uusi ”Freakonomics” –tyyppinen kirja kertoo jalkapallosta. Kirjoitan siitä pian lähemmin.

Teki kieltämättä vaikutuksen, että ennen tämän vuoden MM-kisoja eli 2009 ilmestynyt kirja alkaa huolellisesti perustelluilla selityksillä, miksi Englanti ei menestynyt. Selitykset on koottu viimeksi käydyistä 14 MM-kisoista. Ne ovat aina samat.

1:o Tällä kertaa Englanti voittaa; 2:o Englanti kohtaa kuitenkin tärkeässä ottelussa sota-ajan vihollismaan; 3:o ratkaiseva ottelu saa ikävän käänteen käsittämättömän huonon onnen takia (esim. maalivahti); 4:o kaikki muut joukkueet toimivat oikeastaan epärehellisesti; 5:o Englanti putoaa pääsemättä lähellekään loppuottelua; 6:o seuraavana päivänä putoamisen jälkeen elämä jatkuu Englannissa kuitenkin entisellään; 7:o syntipukki silti etsitään ja löydetään(esim. maalivahti); 8:o mutta seuraavissa kisoissa Englanti sitten voittaa!

Oikeastaan kirja on keskittynyt jalkapallon talouteen, mutta käy huolellisesti läpi suuren määrän ”kaikki sen tietävät” –tyyppisiä väitteitä, ja upottaa ne yhden kerrallaan. Vielä 1990-luvulla muuan liigavalmentaja esimerkiksi oli televisiossa julkisesti sitä mieltä, että neekerit, kuten Marcel Desailly, ovat niin laiskoja kentällä, ettei heitä kannata palkata seuraan.

Samoihin aikoihin banaanien heitteleminen kentälle alkoi kuitenkin jo loppua ja apinaksi nimitteleminen vähetä. Mutta managereina ei ole koko Englannissa edelleenkään kuin muutama värillinen.

Toisaalta kirjoittajat arvioivat, että valmentajan merkitys on vähäinen, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräs sellainen poikkeus oli Arsenalin Ranskasta hankkima Arsène Wenger, taloustieteen maisteri.

Kirjoittajien keskeinen näkökulma on kiinnostava: jalkapallo on huono bisnes tai ei lainkaan bisnes, koska siinä ei ole kilpailua. Huonoilla suorituksilla pärjää siinä kuin hyvilläkin. Jos joku joukkue joutuu konkurssin partaalle, tukijoita löytyy ns. kilpailijoista, koska liigan pyöriminen on niille tärkeintä.

Muuan esimerkki ”yleisistä totuuksista” on asenteiltaan vanhastaan anti-intellektuaalisten pelaajien ja valmentajien syvään juurtunut käsitys, että harjoitteleminen on hiukan akkamaista eli siis epäilyttävää, pelaajien ruokavaliolla ei ole merkitystä, eikä mitenkään vedä vertoja kymmenelle tuopille kaljaa illassa ja kunnon kyykkykännille viikonloppuna.

Kirjoitin eilen saksalaisista niin ikävästi ja yleistäen, tosin toisia kirjoittajia siteeraten, että on aiheellista haukkua muitakin.

Suomessa arvellaan edelleen, että herrasmiesmäisyys ja tietty, jonkinlainen niin sanottu sivistys olisi tunnusmerkillisen englantilaista.

Tuohon luuloon ei taida olla varisnaisesti perusteita. Katselin kerran englantilaista kuorma-autonkuljettajaa perheineen Teneriffan uimarannalla ja jäin pohtimaan, missä lienee eurooppalaisen kulttuurin kehto keinahdellut. Englantilaisten oma erityinen anti-intellektualismi on mielenkiintoisella tavalla vanhentunutta työväen asennemaailmaa. Esimerkiksi numerot (ellei kysymys ole rahasta) ja laskelmat ovat erittäin todennäköisesti herrojen höpötystä.

Amerikkalaisten surkutteleminen tai vihaaminen on Euroopassa suosittua ja hyväksyttyä, varsinkin kun ”kaikki amerikkalaiset” ovat muka rikkaitakin. Mutta mistä johtuu, että maailman räävittömin tabloidilehdistö, jossa karkeimmatkin valheet menevät läpi monen miljoonan lukijan riemuksi, kukoistaa juuri Englannissa? Muista jenkeissä asuessani ihmetelleeni tabloidien puutetta, oikeastaan niiden vaatimatonta asemaa. Onhan siellä joitakin ”Elvis elää” –lehtiä, mutta eivät ne varsinaisesti näy.

Tämä – kansallisen jalkapallon ja sen lieveilmiöiden hyvin ilmentämä – englantilaisuus on minulle valittavasti arvoitus, ja taitaa jäädä sellaiseksi. Kai se on käynyt ilmi ainakin rivien välistä, millaisissa porukoissa liikun briteissä. Eipä sillä – akateemisen loppututkinnon suorittamista pidettiin vähämielisyydestään maailmankuulun aatelisin yläluokan keskuudessa sopimattomana vielä hiljan. Ja ovathan johtavat yliopistot ja ulkoministeriö osoittautuneet maailman parhaiksi vakoilijatehtaiksi. Niin että ota nyt tästäkin selvä!

Esimerkki

Brittiläisen Peter Watsonin ”The Modern Mind” ihastutti minua suuresti. Se on 20.vuosisadan ”intellectual history”, mikä ei tarkoita oppihistoriaa, aatehistoriaa eikä kulttuurihistoriaa. Se on ainoa käsiini osunut kirja, jossa luonnontieteen ja yhteiskuntatieteiden sekä kirjallisuuden ja taiteen muutokset on yhdistetty toisiinsa mielenkiintoisesti.

Watsonin seuraava suuri kirja ”Ideas” on suurten ajatusten ja keksintöjen historia tulesta Freudiin. Useasta syystä siinä tuntee liikkuvansa tallatuilla teillä.

Hänen kolmas suuri kirjansa ilmestyi pari päivää sitten, ”The German Genius: Europe's Third Renaissance, the Second Scientific Revolution, and the Twentieth Century”.

Tuntuu hyvältä, että saksaa taitamattomille eli nykyisin melkein kaikille suomalaisille on tarjolla kertomus siitä, miten saksalaiset keksivät mm. yliopiston, lääketieteen, lainopin ja luonnontieteet. Sitä on turha kiistää, että ranskalaisista tai englantilaisista olisi ollut uhkaamaan heidän asemaansa tässä.

Ainakin Goethe vaikutti koko lukevaan maailmaan. Saksalainen (ja itävaltalainen) orkesterimusiikki oli noin 1770-1930 melkein sama asia kuin orkesterimusiikki. Saksalainen filosofia Kantista Heideggeriin vaikutti ratkaisevasti esimerkiksi Pohjoismaiden käsityksiin filosofiasta.

Vaikka emme enää lue alkuperäisteoksia, olemme joskus huvittavan tiukasti kiinni Kantissa ja Hegelissä.

Luin kerran henkilöstä, joka oli lukenut Kantia Ruotsin laivalla. Niinpä luin puhtaan ja teoreettisen järjen kritiikin kerran Tukholmaan mennessä ja sieltä palatessa. Valitettavasti arvelin senkin jälkeen – ja edelleen – että viisaampaa olisi lukea Kantia koskeva jakso sopivasta filosofian historiasta. Sellaisista ei ole puutetta. Niitä on suomeksikin.

Watsonin kirjan on saanut jo The New York Timesilta nyrpeän vastanoton. Iso asia sinänsä,että NYT arvosteli kirjan heti. Ihan arvattavaa, ettei lehti erityisemmin ihastunut. Sotia ja Hitleriä ei voi sivuuttaa saksalaisuudesta puhuttaessa, kuten Watson on tehnyt.

Itse kirjoitan tämän vain osoittaakseni sormella, että sivistyksestä (Bildung), koulutuksesta ja oppiarvoista niin innostuneet ja ylpeät saksalaiset olivat eilen puheeksi ottamani anti-intellektualismin edelläkävijöitä.

Ei sillä hyvä, ettei Saksassa vuonna 1900 tai 1914 tai 1932 juuri kukaan tiennyt Kantista muuta kuin sen, mitä lyseossa (Lyzeum – saksalainen keksintö) oli oppikirjaan painettu. Saksalainen olut- ja makkaraväki suhtautui avoimen vihamielisesti ”viisasteluun” ja olisi ilmaissut tuntonsa näkyvästi, jos olisi saanut.

Saksalainen auktoriteettiuskonto johtuu osittain tästä. Koulussa, armeijassa, kirkossa, työpaikoilla ja kodeissa oli heristettävä tai käytettävä nyrkkiä, koska maalais- ja työläiskulttuuri suhtautuivat vihamielisesti sanojen, kuvien, valojen ja äänten maailmaan. Jo ensimmäisen maailmansodan muistot ovat täynnä järkyttäviä yksityiskohtia tapauksista, joissa arvovalta tai arvoaste voittaa järjen.

Ja juuri tätä piirrettä käytti hyväkseen natsism. Olavi Paavolaisen sanoin ”aivoilla on ajateltu liikaa” – tämä oli saksalaisille käsitettävä ja tervetullut iskulause. Lisäksi se oli kaiku Herderistä ja Hegelistä: olemme maailman parhaita siksi, että olemme saksalaisia. Mitä sitä sen enempää miettimään!

Anti-intellektualismin kotimaaksi tuli kuitenkin Neuvostoliitto, jossa heikot ajattelijat, kuten Lenin ja (Buhariniin, Rykoviin ja moneen muuhun verrattuna) viheliäisen heikko Stalin muokkasivat saksalaisten päähänpistoista sellaisen keitoksen, että siitä riittää edelleen, vaikka Nliito on kuulemma kaatunut. Täytyy olla suomalainen ja ministeri, jotta voi vähätellä perivenäläisiä päähänpistoja, joista eilen uutisaihe oli elintarvikehygienia.

Mutta – ellemme välttämätä seiso jättiläisten harteilla, voimme ainakin nojata niihin. AI:n hengessä myönnämme, että on olemassa jättiläismäisiä kääpiöitä.

Outo ajatus

Termin ”anti-intellektualismi” voisi ottaa välillä vakavasti. Sen yksi piirre on intellektuellien pilkkaaminen, vaientaminen tai tappaminen (Maon Kiina ja Pol Pot). Vahiko että sana on noin hankala. Lyhennetään se kollegoitteni kiusaksi AI:ksi (artificial intelligence).

Suomessa tuon asenteen kaksi linnaketta ovat olleet urheilu ja kirkot. Voi olla, etä urheilu on edelleen vanhoissa asemissaan, liikuntatieteellisestä tutkimuksesta huolimatta. Vai olisiko doping ja sen edellyttämä läheinen, suorastaan intiimi kosketus edistyneeseen tutkimukseen muuttanut asian?

Tahko Pihkala oli tuon asenteen edistäjä, vaikka oli piispan veli. Olen ymmärtänyt, että nykyisin vain hyvällä muistettu Pekka Tiilikainen olisi ollut yhdessä Tahkon kanssa pudottamassa Martti Jukolaa urheilureportaasin ykköspaikalta. Tärkein syy oli Jukolan alkoholismi, joka meni käsistä sodan aikana tai jälkeen. Toinen tärkeä syy oli intellektualismi – Jukola oli kirjallisuudesta (J.H. Erkko) väitellyt tohtori ja osasi kieliä.

Uskonnollisissa yhteenliittymissä valtionkirkkokin tähdensi 1880-luvulle asti, että järki on peto. Tämä korostus jäi lestadiolaisuuteen ja körttiläisyyteen ja siirtyi monille ns. lahkoille. Rationaalinen raamatuntutkimus ei vieläkään saa koko kirkkokansan hyväksymistä, vaikka teologinen tiedekunta on ollut aivan toisilla linjoilla yli puoli vuosistaa.

Mielenkiintoisesti suomalaisen AI:n nyt näkyvä hahmo on kristillisten Päivi Räsänen, älykäs lääkäri, joka kuultavasti itse uskoo osan puheistaan. Näkyvin on tietenkin Timo Soini, joka on ehkä yhtä etevä kuin äärimmäisen teräväpäinen ja hyvin koulutettu Veikko Vennamo. Lienee syytä tunnustaa, että Vennamo asioi eräässä asianajotoimistossa, jolla oli suhteita Kekkosen vastustajiin Aleksanterinkadulla. Lakimiesseurassa hän oli hiukan samanlainen kuin Aarre Simonen - taisi sanoakin, ettei hän ole tarkoittanut väitteitään lakimiehille, vaan oppimattomalla kansalle. (Simonen ei tiettävästi uskonut minkäänlaiseen sosialismiin, vaan sen sijaan hyvään hallintoon ja hänelle henkilökohtiasesti tuottoisaan kiinteistöbisnekseen.)

Otsikon lupaama outo ajatus on tämä: olivatko 1970-luvun alun sensaatiolehdistö ja nuorison stalinismi pohjaltaan sama asia, anti-intellektualismin ilmentymiä?

Hymy-lehteä myytiin sen loiston päivinä lähes puoli miljoonaa kappaletta per numero. Omistaja Urpo Lahtinen ja suuruuden todellilnen luoja Jorma K. Virtanen eivät olleet ylioppilastutkintoa suorittaneet, kuten ei tietääkseni liioin samalla vuosikymmenellä Suomen Kuvalehden suureen levikkiin nostanut Mauno Saari.

AI-liikkeen suuria sankareita olivat Irwin Goodman, Matti Nykänen, Uuno Turhapuro ja useat muut. Asetelemaa ei pidä käsittää väärin. Musiikissa esimerlkiksi Juice ja Leevi and the Leavings olivat suuria intellektuelleja..

Stalinismi suhtautui vihamielisesti yliopistoon ja omaperäisesti tutkimukseen. Tietoa, kokeellisuutta ja todistamista tärkeämmäksi tuli tiedostaminen, tietoisuus, luokkatietoisuus. Pohtivaa ja etsivää asennetta tärkeämpää oli pyhien kirjoitusten toisteleminen. Satun muistamaan erinäisiä yhteiskunnallisia analyyseja, mutta armeliaisuussyistä en viitsi mainita nimiä. Taisto Sinisalon isäpuoli oli joutua 1941 jälleen kerran turvasäilöön opetettuaan Kotkassa, että Talvisota oli pääoman puolustustaistelu, jonka kaatuneita ei ole aihetta kunnioittaa.

Tämä asenne – ehkä hieman koukeroisemmin – oli käypää valuuttaa 1970-luvulla. Rauhanliike oli vaatinut oikeustieteen ylioppilas Erik Schüllerin suulla aseistakieltäytymisen oikeutta, ja oikeustieteen ylioppilas Matti Wuori esiintyi sotilaspassin polttamista koskevissa jutuissa asiamieenä. Ennen kuin Schüller kuoli tukehtumalla pihvinpalaan ravintolassa, hän oli ehtinyt muuttaa mieltään ja kehotta tiedostavia nuoria hankkimaan armeijassa koulutusta ja kokemusta aseiden käytössä, jotta ne voitaisiin kääntää herroja vastaan.

Sekä sensaatiolehdet että stalinistit olivat samaa mieltä siitä, että ”herrat” eivät ymmärrä kansaa eivätkä sen todellisia tarpeita. Stalinisteilla oli reseptikin, mutta niin epäselvästi kirjoitettu, ettei se kelvannut apteekkiin.

Huippuintellektuellien Eino S. Revon ja Johannes Virolaisen kautta päädyn uumoilemaan, että tuon AI-liikkeen moottori oli Kekkonen.

Opiksi ja ojennukseksi

Hyvin moni huutaa herjatessaan ilmoille oman nimensä. Hyvin moni huutaa pahimman pelkonsa.

Joku sanoi eilen televisio-ohjelmasta, että se on naiivi, ja lisäsi kommenttiin pelkoakkansa Tarja Halosen, mikä nyt oli hiukan ”non sequitur” eli yllättävä siirtymä.

Haluaisin olla naiivi. Tietämättömän kansan keskuudessa, johon kommentoija ehkä kuuluu, arvellaan sanan tarkoittavan ”lapsellista”. Tarkoittaa se sitäkin eli viatonta ja varomatonta yksinkertaistamista. Vanhempi, ykkösmerkitys on ”luonnollinen teeskentelemättömyys”. Sanan tausta on sama kuin ”natura”, luonto, luonnollinen.

Marcel Proust oli suuri naivisti. Tavallisemmin häntä kai kyllä sanotaan impressionistiksi. Minulla meni aamukahvi väärään kurkkuun, kun Suomen Pankin johtaja Sinikka Salo mainitsi aamutelevisiossa olevansa oikeastaan kotoisin Kortesjärveltä eli siis Markista, kuten Kauhavalla sanotaan.

Koska kunta oli pieni ja köyhä, me kauhavalaiset halveksimme sitä tarmokkaasti ja pidimme yllä sellaista luuloa, että Pohjanmaalla ja Suomessa ei oikeastaan ole muita maininnan arvoisia paikkakuntia kuin Lapua, Kauhava ja Härmä. Viimeksi mainittu tarkoitti Alahärmää, johon kuitenkin armosta luettiin ylihärmäläisetkin. Kyröläiset tietenkin ovat kovia pitämään meteliä itsestään, mutta pakkoko sitä on kaikkea uskoa...

Todellisuudessa ”järvikunnista”, joiden piikitteleminen Pohjanmaalle liittyy myös murre-eroon, on tullut paljon vallan mielenkiintoista väkeä. Välillä käy mielessä tuo katteeton yleistys, että rajoilla on jännitteitä, jotka voivat vaikuttaa erittäin edullisesti. Krakova ja Viipuri olivat erittäin sivistyneitä kaupunkeja. Samoin oli rajakaupunki Pietarin laita.

Tuo murreraja tunnetaan nimellä ”savolaiskiila”. Järvikunnissa, eli esimerkiksi Kortesjärvellä, Evijärvellä ja Lappajärvellä puheenparressa on selviä savolaisuuksia.

Tämä sanoi tämä Salo, josta en tiedä, kenen tyttäriä hän mahtaa olla, että eläkkeelle syksyllä siirtyessään hän saattaa kovana lukijana ottaa työn alle Proustin.

Proustilla on meillä vähän sama maine kuin Volter Kilvellä – se on jäänyt kovin monelta kesken. Haluaisin antaa neuvon, joka liittyy digitaalisiin laitteisiin, kuten iPodiin, iPhoneen ja Kindleen. Se käsitys on nimittäin virheellinen, että kirja pitäisi lukea kokonaan tai alusta loppuun. Proustin voisi esimerkiksi aloittaa niteestä Fugitive – Pakenija.

Se tuttu ongelma, joka estää ihmisiä lukemasta ”Sotaa ja rauhaa” ja varsinkin ”Tohtori Zivagoa” eli henkilöitten loputon määrä ja heidän vihansa ja kiintymykensä. Tähän on helppo lääke: joissakin tapauksissa Wikipedia, joissakin tapauksissa suuren romaanin kotisivu sisältää kätevän yhteenvedon juonist ja henkilöistä. Sellaisen voisi tulostaa kirjanmerkiksi.

Jouduin tekemisiin ilmiön kanssa, kun kopioin koneisiini Balzacin Comédie Humainen. Sitä voisi ehkä sanoa romaanisarjana laajaksi – 137 teosta, joita romaaneja noin 90.

Ei säveltäjiäkään kuunnella loogisessa järjestyksessä. Jos joku on tietämätön mutta kiinnostunut Sibeliuksen sinfonioista, ei hänen pidä aloittaa nelosesta, vaan vitosesta tai ykkösestä. Myös kakkonen tulee kysymykseen. Mozartin sinfonioissa numero 25 on mainio johdatus numeroon 40. Muita voi kuunnella sitten vapaavalintaisesti.

Panen tähän juttuun Inkin kuvan; kälyni, joka suomensi Proustin melkein kokonaan, on kuollut. Annikki Suni käänsi teoksen loppuun hienosti. Jotenkin nousi mieleen työn alku 1970-luvulla. Koska olin silloin Otavassa, kävin useita niteitä sana sanalta läpi ja olin mukana etsimässä selityksiä ihmeelliisyyksille. Tulipa Proust tutuksi. Kannatti. Ja polkee se teksti kohdin paikallaan.

Nokia, iPod ja iPhone

Puhelin olisi hyvä, jos sillä voisi helposti soittaa. Luovuin Communicatoreista, joita olen käyttänyt yli kymmenen vuotta. Nokian uusimmat versiot eivät lainkaan vakuuttaneet. Tämänhetkinen E75 on jollain viheliäisellä tavalla keskentekoinen ja lisäksi hankala.

Ainakin pakettidatayhteys ja puhelut kilpailevat elintilasta. Puhelut katkeilevat omia aikojaan. Verkko- ja karttapalvelut ovat kohtuullisia, mutta askarteleminen erittäin pienen kursorin kanssa ja zoomailu erittäin pienillä ja huonon vasteen antavilla painikkeilla on hankalaa.

Havahduin hyvin myöhään käsittämään, ettei iPodin tarvitse sisältää kaikkea musiikkia. Minulla on sitä yli 100 gigaa. Musiikkini on varmistettu ulkoisille kovalevyile ja DVD-levyille.

Toisin sanoen iTunesin soittolista on sittenkin järkevä myös muissa asioissa kuin levyjä kopioiksi polttaessa. Viimeksi siirsin iPod Touchiin aika mainion kolmen levyn sarjan – pelkkää Chopinia, esittäjinä yli kymmenen huippupianistia, ja joka kappaleesta useita eri esityksiä.

iPhonen olisin varmaan kiertänyt pelkästään vastenmielisyydestä Soneran kytkykauppaa kohtaan. Kun aloin oppia hiukan käyttämään iPodin kosketusnäyttöä, mieleen hiipi epäily.

iPhone synkronoi nikottelematta Outlookin puhelinnumerot, sähköpostiosoitteet ja osoitteet. Sitä käyttän blogin kommenttien moderointi on sekä helppoa että nopeaa ällistyttävän yksinkertaisen zoomauksen vuoksi. Kahden sormen nipistys, pienemmäksi. Sormin levitys, suuremmaksi.

Turhanpäiväisen tiedon hakeminen Googlesta tai Wikipediasta kesken joutavan jutustelun sujuu käkynnistämättä mitään (tietoisesti). Leijonankyntensä Apple käyttää vähäpätöisissä kilkuttimissa, kompassissa ja kelloissa. Viimeksi mainittuihin kuuluvat myös sekuntikello, ajastin ja herätyskello.

Tietenkään en ole kunnolla edes ryhtynyt tutkimaan, mitä kaikkea maksullista tähän saisi.

Mutta varsinainen kummallisuus on sokeri pohjalla: en ollut edes kuullut, että iPhone lukee Kindlen kirjoja, joita minulla on tietokoneessa (ei Kindlessä, jota käytän txt-tekstien, etenkin lakien löytämiseen).

Minun näölläni ja tottumuksillani iPhonesta lukeminen on sujuvampaa ja nopeampaa kuin paperilta lukeminen. Teksti tulee sen kokoisina palasina, että ymmärrän sen yhdellä katseella, ja sivun kääntäminen on pelkkä sormen liike.

Meneillään on The New Penguin History of the World.

Värkkiä ei voi olla vertaamatta Kindleen. Latasin pari ilmaista kirjaa, jotka sisältävät runsaasti kuvitettuja kehtopainatteita eli inkunaabeleita eli kirjoja ajalte ennen kirjapainotaitoa.

Lienee syytä myöntää, että värikkyys ja näytön kirkkaus ja tarkkuus tekevät vaikutuksen.

Suoranaisesti pitkiin ajatuksiin jäin löydettyäni ilmaisen saksalaisen ohjelman, joka toimii sekä Podissa että Phonessa – varallisuusoikeudellinen lainsäädäntö. On tekijänoikeus, on patenttilaki, on BGB, luonnollisesti auf Deutsch.

Ja niinpä olen hankkinut itselleni uuden ongelman: mitähän kaikkea pitäisi tehdä, jotta saisi siirretyksi omat informaatio-oikeuden lakitekstit sekä KKO:n kaikki oikeustapaukset 1980-2010 tähän muotoon? Hyperlinkit ja haut tuntuisivat toimivan.

En osaa muuta kuin ennustaa näppäimistölle kovia aikoja, ja Nokialle vielä kovempia. Applen vekottimet ovat lisäksi kalliita, kuten aina. Ainakin puhelin vaikuttaa myös hyvin herkältä särkymään tai naarmuttumaan.

Konekirjoituksen puolesta

Voi sitä Pekkaa. Lauantain lehdessä Tarkka sanoi, ettei ptänyt ankaraa arvostelua Tommy Tabermanin romaanista 31 vuotta sitten virheenä.

En aio murehtia asiaa tässä; Helsingin Sanomat otti kokosivun jutullaan kantaa itseensä, katsoi Tabermanin kautta kuvaansa, eikä se ollut kaunis. En liioin kerro käsityksiä Tabermanin kirjojen enkä Tarkan kritiikkien laadusta. Jos mielipiteen ilmaisut ovat tarpeen, eivätköhän ne hoidu ilman minuakin.

Mutta jos Pekka olisi kysynyt lakimieheltä eli minulta, hän tuskin olisi mennut laukaisemaan tuollaista lausetta.

Kritiikki ei tavoittele totuutta, vaan todellisuutta.

Jos tähtäimessä on totuus, silloin on puhe kirjallisuudesta. Kirjallisuuden ja kirjallisuusarvostelujen erottaminen toisistaan ei tuota yleensä kenellekään vaikeuksia.

Jos arvostelija ei pidä 31 vuotta sitten julkaisemaansa virheenä, hän ei ehkä elinikäisen ammatinharjoittamaisen jälkeen kumminkaan tiedä, ellei sitten ole nyttemmin unohtanut, ettei kriitikon pidä olla oikeassa.

Jos joku liukas henkilö haluaa olla oikeassa, hänen on kaikin mokomin ryhdyttävä jalkapallotuomariksi. Olimme kai kaikki samaa mieltä mennä päivänä, että erotuomari on aina oikeassa, silloinkin kun hän on väärässä. Tämä ei koske yleisurheilua eikä kaikkia pelejä, mutta jalkapalloa se koskee.

Siinä olisi hieno ammatti! Juosta niin kuin pirulta riivattu lippu kainalossa tai pilli suussa milloin sinne, milloin tänne! Melkein kuin vanhan ajan junansuorittajat eli ensimmäisen tai toisen luokan ekspeditöörit. Tosin heillä oli punainen hattukin.

Jos kirjallisuutta tai musiikkia tai taidetta voisi arvostella ”oikein”, sitä ei kannattaisi luoda. Talon voi rakentaa oikein eli piirustusten ja yleisten ja erityisten määräysten mukaisesti, joista katso lähemmin rakennusalan seikkaperäisiä tietokantoja.

En pidä erityisesti Davidista, Michelangelosta enkä varsinkaan Canovasta kuvanveistäjistä, mutta Degas oli mielestäni suurenmoinen – ei tietenkään samaa luokkaa kuin ”Samotraken Niken” tuntematon veistäjä.

En kannata enkä harrasta kirjallisia arvoja. Omille lapsilleni olen aina neuvonut, että menisivät mieluummin keppana kainalossa kiskalle. Eivät ole uskoneet.

En esimerkiksi tiedä, onko kaikin puolin mainio, nyt pokkareina ilmestynyt ”Naistenetsivätoimisto No. 1” –sarja kirjallisesti arvokas. Ehkä se ei ole, mutta hirmuisen hauskaa luettavaa. (Kirjoitaja on skotti mutta Botswanassa syntynyt McCall Smith ja muuankin nide on nimeltään ”Kalaharin konekirjoituskoulu”.

Todellinen yllätys oli HBO:n televisosarja, josta näin lauantaina osan 2 ja katsoin kiireesti Arenasta ykkösosankin.

Kesän kohokohta!

Olen siis tältäkin osin tullut seniiliksi. Sarja vetoaa minuun tietyllä eksoottisuudella (aivan upeaa kuvaa) mutta ennen kaikkea lämmöllä ja huumorilla, joka ei ole päällekäyvän sarkastista. Se ei liioin ole millään tavalla siirtomaahengen saastuttama eli ei vähättele eikä ihannoi afrikkalaisia mutta näyttää ikään kuin sitli nostavan esiin jotain sellaista, joka kävisi meille esimerkistä.

Taberman, jonka tunsin äärimmäisen pintapuolisesti henkilönä ja kirjailijana tuskin lainkaan, oli muuten sellainen ihminen: en pannut merkille tarvetta sanoa mitään fiksua, vaan sitä vastoin avoimuutta, ystävällisyyttä ja hymyä, jotka kaikki vaikuttivat aidoilta, eivät opetelluilta. Ei olisi kelvannut kriitikoksi eikä intellektuelliksi

Kuka kerjää turpaansa?

M. Scheinin ja T. Ojanen ovat viisaita miehiä, Kimmo Sasi taas ei ole.

Nyt käy kumminkin niin, että ensin mainitut asiantuntijat ovat väärässä julkaistuissa lausunnoissaan. Puhe on kaavaillusta kerjäämiskiellosta, joka olisi heidän mielestään romaneja – Romanian romaneja – syrjivä ja siten ehdottomasti ihmisoikeussopimuksen ja perustuslain vastsainen.

Sasi, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, on arvioinut, ettei kielto liippaisi perustuslakia. Hän on jo saanut korvilleen ennenaikaisesta kannanotosta, mikä on kyllä sinänsä aiheellinen moite.

Scheinin ja Ojasen johtopäätös on virheellinen: koska romanit kerjäävät, kerjäämisen kieltäminen kohdistuisi arvattavalla tavalla heihin ja olisi siten syrjivä.

Jos pesäpallo kiellettäisiin lailla – hyvä ajatus mielestäni – olisiko tällainen laki vimpeliläisiä syrjivä?

Katsotaan lakia. Rikoslakiin syrjimiskielto on kirjoitettu siten, että erinäiset rajoitukset ovat kiellettyjä, jos niihin on päädytty rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden,sukupuolisen suuntautumisen tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella.

Vimpeliläiset eivät siis mahda mitään. Myöskään namusedät eivät voi vedota ihmisoikeustuomioistuimeen, kun he eivät saa harjoittaa seksiä lasten kanssa. Mutta miksi? Onhan kysymyksessä väljästi tulkiten sukupuollinen suuntautuminen.

Otan vahingonkorvausoikeudesta käyttöön termin, joka selvittää asiaa: toisintoimimismahdollisuus. Tällä upean pitkällä sanalla on siivottu vapaan tahdon mysteerit näkymättömiin. Hyvä niin. Jos sää muuttui äkisti ja ilman ilmatieteen laitoksen lupaa yöllä, voi käydä niin, että joku taittaa jalkansa odottamatta ilmenneessä mustassa jäässä aamulla kello 5. Taloyhtiä ja huoltomies pääsevät ehkä vastuusta, koska heillä ei järkevästi toimien ollut toisintoimimismahdollisuutta. Jos liukastuminen tapahtuu kello 9, korvaus menee. Isännöitsijän ja huoltomiehen on turha selittää olleensa matkalla tädin syntymäpäiville. Heidän tehtäviinsä kuuluu todeta joka aamu, onko säätila omiaan aiheuttamaan vaaraa jalkakäyhtävää kiinteistön kohdalla käyttäville. Kun syytä ilmenee, heillä on mahdollisuus priorisoida eli toimia toisin. Heidän oli määrä tehdä tätä tai tuota, mutta nyt onkin ensin hiekoitettava.

Väännetty rautalangasta, eh?

Syrjimiskiellot liittyvät hyvin usein asioihin, joille asianomainen eli kohde ei mahda mitään. Sellainen on ihonväri. Sellainen on etninen alkuperä (johon vimpeliläiset voisivat tietenkin vedota).

Romaneja ei aiota sortaa siksi, että he ovat romaneja, vaan siksi että he kerjäävät. Kerjäämisen käsitettä on kiirehditty sotkemaan. Ei siitä ole monta päivää, kun viehättävä, nuorehko rouva kysyi minulta kolikkoa raitiovaunuun – kassit ja kortit olivat jääneet kotiin. Saa tätä sanoa kerjäämiseksi, mutta Sasi ja hänen eduskuntansa tarkoittavat kerjäämistä elinkeinona. Ennen puhuttiin ammattimaisesta tai tavanomaisesta rikollisuudesta.

Voi sekin olla kerjäämistä, että on jatkuvasti vonkaamassa tuttavilta tupakkaa, ryyppyä tai mieltä kiehtovaa seksuaalista palvelua. M. Luther sanoi ja körttiläiset toistavat olevansa ”armon kerjäläisesti” ja juuri Lutherin väitetään lausuneet viimeisinä sanoinaan:” Totisesti, olemme kaikki kerjäläisiä.”

Mielestäni tämä ei ole ihmisoikeusasia. Se mitä ihminen tekee tilanteessa, jossa hän voisi toimia toisin, on harvoin ihmisoikeusasia. Se, mitä tai mikä ihminen on, taas kuuluu syrjintäkiellon suojaamiin seikkoihin.

Jos kerjäämiskielto kirjoitetaan niin, että se koskee kaikkia, myös suomalaisia, perustuslaillista estettä ei ole. Säännös ei ajatuksellisesti eroa minkä tahansa haitallisen, tekijän kannalta valinnaisen toiminnan kieltämisestä rangaistuksen uhalla – esimerkiksi ampuma-aseen tai puukon kantamiseen julkisella paikalla. Ei puukkokieltokaan loukannut Suomen romaneja eikä kauhavalaisia.

Paljonko maksaa yksi intellektuelli?

Ystäväni, joka kutsui minut virallisesti dosentiksi 5 vuotta ja 6 kuukautta sitten, on vihdoin nähnyt valkeuden. Asia ei tosin koske dosentuuria, vaan Prokofjevin pianomusiikkia. Sokolov teki vaikutuksen.

Kostoksi mainitsen hänelle Jean Echnenozin – virallisestikin Ranskan johtavia romaanikirjailijoita – ja hänen ohuen romaaninsa (ne ovat kaikki ohuita) ”Au Piano”. Konserttipianisti on viinan vallassa, sattuu saamaan puukon kurkkuunsa ja joutuu helvettiin, jota tuskin erottaa maailmastamme.

Sellaista sattuu.

Ystäväni lähetti linkin Le Monden artikkeliin 8.7. Ensin luulin, että siinä oli puhe Himasen Pekasta, mutta kyllä kirjoittajien kysymys oli toinen: johtuuko Ranskan intellektuellien vaikutusvallan nopea katoaminen pelkästään siitä, että he edustavat kulloisenkin maksajan mielipiteitä ja ovat täysin valmiita valehtelemaan rahasta.

Artrikkelissa mainittiin myös suuri huoli yhteiskunnallisesta statuksesta, jota pidetään yllä etenkin television välityksellä.

Kaiken kukkuraksi tulin epähuomiossa lukeneeksi Suomen Kuvalehteä, jossa Jörn Donner kirjoitti ikään kuin Sofi Oksasen tapauksesta. Todellisuudessa kirjoituksessa ei ollut päätä eikä häntää. WSOY:lle voi käydä samalla tavalla kuin Jörn Donner Productionsille (elokuvayhtiö) tai Kustavin Merimotellille (matkailuyritys). Uskottavuuden menetys voi tulla hyvin kalliiksi ja sitoa kädeet pitkäksi aikaa.

Vedän kuitenkin Donnerin ja Oksasen tähän esimerkkeinä intellektuelleista, jotka uskaltavata olla eri mieltä tai uskaltavat osoittaa, ettei heillä ole mitään varteen otettavaa mielipidettä. Donner kirjoitti kaksi erittäin hyvää dokumenttia (Berliinistä ja Tonavalta) ja eritäin hyvän kirjan isästään Kai Donnerista. Hänen kirjansa ja dokumenttinsa Ingmar Bergmanista ovat varmaan elokuvakirjallisuuden huippua.

Jotenkin vain tulevat mieleen Erno Paasilinna ja Paavo Haavikko. He olivat suuria intellektuelleja ja kiukkuisia ihmisiä, ja molemmilla oli tarve olla kuuntelematta järkipuhetta ja taito torjua tosiasiat.

Lukekaapa nyt Paasilinnan satiiri liioista merkonomeista tai Haavikon Mikkelin pankkivankidraamasta kirjoittama vaatimuksin oikeuskanslerin toimittamisesta valtakunnanoikeuteen.

Samaan intellektuellien ryhmään kuuluivat esimerkiksi V. A. Koskenniemi ja Olavi Paavolainen. Kuten Ranskassa myös meillä nimitystä käytetään usein kirjailijoista, ja se viittaa mm. haluun ottaa kantaa yleisiin asioihin. Näyttäisi esiintyvän myös akateemisia intellektuelleja. Silloin tarkoitetaan henkilöä, joka ei pysy lestissään. Ehkä ikätovereistani Matti Klinge, Heikki Ylikangas, Tarmo Kunnas ja Panu Rajala olisivat esimerkkejä. Heitä ei ainakaan voi sanoa haluttomiksi tuomaan julkisuudessa esiin kantojaan ja käsityksiään.

”Intellektuelli” ei mielestäni liity älykkyyteen. Luulen tietäväni joukon ihmisiä, joiden älykkyytenä jopa mitattu ominaisuus on aivan huima – paljon puhuttu ”älykkyyosamäärä” reippaasti yli 150:n. Edellä mainitut Donner ja Haavikko muuten ovat esimerkkejä tästä, vaikka oikeastaan ajattelen mielessäni eräitä sellaisia henkilöitä, joiden nimi ei ole yleisesti tunnettu.

”Intellektuelli” on henkilö, joka myy älyllisyyttään. Kaupankäyntiin myrkyllisesti suhtautunut Erno Paasilinna on esimerkki. Hänen tiedolliset valmiutensa eivät häikäisseet, analyysit olivat usein huteria ja kirjoittajana hän kehittyi hitaasti. Ennen kuin kirjoitin tämän, kävin katsomassa eräitä hänen varhaisia niteitään. Pysyn väitteessäni. Samalla toistan, että ihailen monia hänen tekstejään.

Entä ”päivystävä dosentti”?

Ehkä voisi puhua mediapedagogeista. Tarvitaan ihmisiä, jota vääntävät yleisölle rautalangasta erilaisia asioita. Se nyt vain on surullista, että nämä hanakat lausuntojen jakajat, joihin kai kuuluun itsekin, ovat niin usein huonoja tai maksettuja eli puolueellisia.