Vaikea mutta mieluisa

Puhe ei ole Antti Hyrystä, jota koskeva dokumentti tulee televisiosta sunnuntaina aamupäivällä; en taida tietää parempaa Ylen koko historiasta.

Mielessäni ovat Bachin Goldberg-variaatiot. Amerikkalainen, Brooklynistä kotoisin oleva pianonsoiton opettaja Simone Dinnerstein sai runsas vuosi sitten nimiinsä klassisen musiikin uusimman tuhkimotarinan. Hänen levytyksensä Goldbergista teki hänestä yhdessä yössä maailmantähden, ja levyä myytiin kuin lenkkimakkaraa.

Toistaiseksi en ole saanut selville, miksi. Ostin levyn iTunesista ja kuulen kyllä, että nyt Bach soi suunnilleen kuin Mozart. Aito järkytys on edelleen Murray Perahia, jonka kymmenen vuotta sitten tullut levytys samasta teoksesta siirsi kohteliaasti mutta päättäväisesti syrjään Gouldin ja kaikki muut.

Se on makuasia, soittaako sitten joku paremmin cembalolla. Mielestäni jo Fischer, Richter ja Nikolayeva osoittivat, miten syvästi Bach soi pianolla, jota tietenkään ei ollut keksitty hänen säveltämisensä aikaan.

Goldberg on kumminkin Bachin suosituimpia, vaikeimpia ja vähiten ymmärrettyjä teoksia. On suosittua ymmärtää siitä noin yksi prosentti ja sekin väärin.

Tässä ei tietenkään ole moittimista. Musiikki soi sielun virkistykseksi ja Jumalan kunniaksi, joten ei sitä tarvitse analysoida eikä ymmärtää.

Otan nyt kumminkin asiakseni sanoa, että nämä muunnelmat eivät erityisemmin muistuta musiikin muita muunnelmia (Diabelli, Paganini, Haydn jne.). Eikä herra paratkoon Merikantoa – ennen soitettiin ”Ukko Noak –muunnelmia”, joka on aito musiikillinen iloittelu Iiro Rantalan hengessä.

Tarinan mukaan teos sävellettiin eräälle aatelismiehelle unettomien öiden viihdytykseksi. Se ei voi pitää paikkaansa, koska tässä musiikissa ei ole mitään viihdyttävää. Lisäksi teos, joka on aika pitkä – lähes tunnin kestoinen – on mahdoton pilkkoa. Siitä ei voi ottaa osaa, vaan se on kuunneltava aina alusta loppuun, sillä kun ajatus on kuin hengitys, ei sitä voi katkaista.

Se melodia, joka kuullaan teoksen ensimmäisessä (ja viimeisessä) kappaleessa, on toissijainen. Pääasia on tämän kirjoituksen kuvasta ilmenevä bassolinja eli kenraalibasso eli basso continuo eli numeroitu basso.

Lisäksi teoksessa on kaanonit kullekin intervallille ja hyvin erikoinen quodlibet lopussa. Sekaan heitetään mitä tahansa, kunhan soi!

Kaanonia ei taida välttämättä kuulla eli huomata, ellei ole oppinut tai opetellut. Helpoin esimerkki on ”Joulupuu on rakennettu”, joka menee soinnuissa ihan mukavasti, kun toinen laulaja aloittaa kappaleen alusta ensimmäisen ehdittyä toisen tahdin (”rakennettu”) kohdalle.

Tämä nyt on anteeksiantamattoman lapsellinen selitys polyfoniasta. Omin musiikkimme, vaikkapa joululaulu, on melodia, jota säestetään soinnuin. Polyfonia on kaksi tai useampia itsenäisiä ”melodioita”, jotka tulevat päällekkäin soitettuina säestäneeksi toisiaan. Siis säikeitä ja moniajo.

Raskaiden kokemusten jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että jos teoksen nimessä on sana ”fuuga”, useimmat lopettavat kuuntelemisen ja keskustelemisen siihen. He ajattelevat, ettei fuugaa osaa kumminkaan kuunnella tai ettei sellainen ole ainakaan hauskaa.

Luultavasti tuohon musiikkiin astuttiin tekemällä musiikkia. Pohjoinen, protestanttinen Saksa kasvoi merkillisessä määrin yhteisen musiikkinsa ympärille. Se lävisti kaikki yhteiskunnan luokat, ja kun kirkossa käynti oli ajan tapojen vaatimuksesta käytännössä pakollista, musiikkiin tultiin varhaisessa lapsuudessa, vaikeaa tietä. Antifonia oli tietenkin peräisin Venetsiasta, jossa kirkon ylälehteriltä soitettiin yhtä ja alttarilta toista. Ei muuten kannata sylkeä lasiin, jos tarjolla on Gabrieli-nimisten säveltäjien musiikkia.

Kun kirkossa sai soittaakin, musiikista muodostui ikään kuin toinen äidinkieli, joka alkoi väistyä Saksastakin vasta natsismin ja muiden uusien, teknologisten joukkotiedotusvälineiden vaikutuksesta. (Ideologia on teknologia.)

Bachin suvussa oli tiettävästi sata kanttoria. Niin oli kai monissa muissakin suvuissa. Jos me nykyiset osaamme lukea kuvia, myös liikkuvia kuvia, ja ymmärrämme niiden todellisuuden, joka ei ole tosiasiallista, nämä entiset osasivat lukea ääntä. Harnoncourt väitti hienossa kirjassaan, että sävellajin säädetty tunnesisältö oli kirkkorahvaalle itsestään selvä.

Vain keinotekoinen on totta, koska se on syvempää kuin ajankohtainen elämä.

Ei musiikkiarvostelun vaan kontemplaation kohteena Bachin Goldberg-muunnelmat on arvollinen elämäntehtävä. Kontemplaatio on syventyvää tarkkailua ilman meditaation hupsua pyrkimystä päästä ilmiöiden taakse – siellä on vain ilmiöitä takaa havaittuina.

Kun näitä muunnelmia kuuntelee kolmekinkymmentä vuotta ja tutkii samalla nuotteja, voi jo ehkä alkaa aavistella jotain. Jumalat kulkevat jalan.

(Perahian ”Goldbergit” sekä valikoima Gabrielia löytyvät Spotifystä.)