Arvostelu

Olimme baletissa. Annettiin ”Pähkinänsärkijä” nimineuvos P. Tshaikovskilta. En tiedä enkä välitä, onko esityksestä julkaistu arvosteluja. Tapana viettää iltaa sukulaisten kanssa se voittaa mennen tullen sauvakävelyn.

Joku kommentoi kirjoitettuani näyttelemisestä, ettei pidä arvostella sellaista mitä ei itse osaa eli siis ymmärrä.

Ajatuksessa on perää.

Toisaalta on niin, että sanalla ”arvostelu” eli ”kritiikki” on ainakin kolme toisensa pois sulkevaa merkitystä.

Tämä blogi on suhteellisen julkinen ja luettu. Kun nyt sanon, että hämmästyin esityksen nautittavuudesta ja panin sen mielessäni myös oopperan uuden johtajan tilille, tämä on arvostelu. Sen tarkoitus on välittää lukijoille tieto muun muassa siitä, että olematta baletin suuri suosija tästä kyllä nauttii ja kannattaa viedä eri ikäisiä lapsia mukaan.

Toden sanoakseni ooppera on minulle aika läheinen taidemuoto, etenkin siksi, että näihin aikoihin asti näytäntöihin on järjestynyt vapaalippuja erilaisia, lähes laillisia kanavia käyttäen. Teatterista en oikein pidä, koska siellä joko suuttuu, häpeää tai joutuu ajattelemaan, kaikki kolme ikäviä vaihtoehtoja.

Viaton ooppera tai baletti on kuin kesäistä illansuuta joulukuun pimeydessä. Siellä istuessa on poissa muusta pahanteosta.

Se toinen merkitys on ”virallinen kritiikki”, joka tulee äkkiä mieleen Tshaikovskin yhteydessä. Saksalaisille ja itävaltalaisille ei kelvannut Tsaikkari eikä Sibelius. Wieniläinen Hanslick pani parastaan osoittaakseen Tshaikovskin erinäiset teokset löyhkäävän mauttomiksi, ja tästä venäläiset innostuivat, koska hekin olivat epäilleet, että jotenkin epäkansallinen Tshaikovski edustaa kahta pahinta piirrettä, poroporvarillisuuta ja alhaisuutta (pošlost).

Siitä on vielä vähän erimielisyyttä, pakottivatko opiskelutoverit kuvassa esiintyvässä oikeustieteellisessä opistossa T:n itsemurhaan tämän homoseksuaalisuuden vuoksi. Siihen asiaan en osaa sanoa muuta kuin että baletti ja mainittu suuntautuneisuus eivät taida olla aina ja kaikkialla aivan vieraita toisilleen.

Epäilen että tämän tulevien vuosikymmenien suosituimpiin kuuluvan säveltäjän ruhjoi arvostelu.

Virallisen kritiikin tehtävä on kullata neroiksi erilaisia henkilöitä ja sotkea suohon toisia. Hyvät ja asiantuntevat arvostelijatkaan eivät kaikin ajoin pidäty jakelemasta tuomioita, joilla voi olla merkittävä vaikutus muusikon elämään. Nämä tuomiot ovat arvostelun historiaa ajatellen osumatarkkuudeltaan suunnilleen 50 prosentin luokkaa vastatessaan kysymykseen hyvä vai huono. Ne ovat siis sattumanvaraisia. Aivan näin pahasti asia ei ole. Kyllä nykyisetkin vakavat arvostelijamme osaavat siivilöidä kuonan keitoksesta. Paha vain, ettei meillä ole enää arvostelijoiden mielipiteitä, kun Internet ei ole ainakaan minun havaitakseni osoittanut sellaisia merkkejä, että syntyisi lukemaan houkuttelevia kriitikkoja. Ja lehtiarvosteluja on enää hyvin vähän.

Kolmas sanan ”arvostelu” merkitys on kirjallinen muoto, jolla on omat lakinsa ja tapansa ja jolla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä arvosteltavan teoksen kanssa.

Juuri nyt luen silmät tapillaan tavattoman hyvää arvostelua Wallace Stevensin valittujen runojen niteestä, joka ei todellakaan ole uusi – Stevensiltä julkaistiin kaikki mahdollinen kalliina ja halpoina, kovina ja pehmeinä laitoksina 1950- ja 60-luvulla ja minulla taitaa olla ne kaikki.

Kun lukiolaiset ovat omaksuneet sanan ”essee”, esimerkiksi runoutta merkittävästi avaava teksti on siis ”arvostelu”. Toistan ettei sen tarvitse ihmeemmin liittyä ”arvostelun kohteena”, jos itse teksti on kiinnostava. Ainakin Borges on kirjoittanut hienoja arvosteluja kirjoista, joita ei ole olemassa.

Arvostelun oikeutuksesta – olen koko ikäni arvostellut muiden ohella murhamiehiä. Olen yrittänyt saada selvän heidän teoistaan ja toimistaan ja porautua heidän tarkoituksiinsa ja mielikuviinsa. Luullakseni olen melkein aina epäonnistunut, vaikka tiedänkin nyt, että tappo on rikos, johon kuka tahansa meistä voisi syyllistyä. Ei siihen tarvita rikollista mieltä, huono tilanne vain, esimerkiksi väärin käsitetty hätävarjelu.

Arvostelujeni perusteella olen kirjoittanut satoja tuomioita, eivätkä ne perimmältään ole jonkin ihmeellisen ”tuomioistuimen” tekemiä ratkaisuja, vaan ihmisten, jotka toimivat tuomareina.

Ja kuitenkaan en ole koskaan tehnyt murhaa enkä tappanut ketään. En aiokaan. Ainakaan en halua.

Olen kai siis huono arvostelija? Fritz Langin elokuvassa ”M – kaupunki etsii murhaajaa” esitetään uskottava tuomioistuin, moninkertaisista rikoksenuusijoista koostuva. Vaikka ajatus ilahduttaa, en kannata. Kyllä arvostelijan ja tuomarin täytyy olla eräänlainen oman aikansa ja ympäristönsä tyhmyyden tiivistymä. Ellei hän ymmärrä jotain, hän hylkää sen.

Siinä se.