Lumikuru

Oikeastaan tahdoin sanoa, että vanheneminen ja nyt siis eläke, oikeastaan eläke vain professorin virasta, alkaa nopeasti kiihdyttää muistia, ja muisti on eläin.

Onko se peto vain hyödyllinen eläin, se riippuu sinusta itsestäsi.

On vähän merkittäviä kirjoja, jotka olisi kirjoitettu tässä iässä tai vanhempana – malliksi kuitenkin. Syy on selvä. Kirjoittaminen on tulevaisuuden luomista, muistaminen menneisyyden rakentamista.

Teimme isäni vetämän vaelluksen Saariselälle 1955. Muistikuva heittää korkeintaan vuodella mutta en siis mielestäni ollut kahtatoista. Osa pojista oli saman ikäisiä, osa kolme tai neljä vuotta vanhempia.

Tuiskukurussa tuli itku. Apu oli sama, joka auttaa melkein aina – ruoka, kahvi. Luirojärvelle tultiin kuin lentäen. Vaellus oli retkeksi kevyt vaikka pitkä. Hiukan ihmettelen nyt. Olin toipunut aika hiljan pahasta sydäntulehduksesta, joka muuten uusi armeijassa. Mutta 50-luvun puolivälissä erämaassa oli hiljaista.

Muotiin vaikuttivat luultavasti isäni kirjat, joista ensimmäinen ilmestyi 1958. Sitä myytiin kymmeniä tuhansia. Koska maa oli ollut köyhä ja itsevaltaisesti hallittu, luonnonsuojelumiehet suhtautuivat hiukan karsaasti retkeilyyn. Erämaat oli varattavat ihmisille, jotka olivat niiden arvoisia. Pentti Linkolan veli Martti oli varhainen tämän aatteen kannattaja.

Eräretkeily haarautui jollain tavalla perheiden automatkailusta, joka tukeutui Sopu-telttoihin ja camping-alueisiin. Ennen pitkää alettiin puhua leirintäalueista. Jäämeren tien kiertäminen oli kova juttu. Tuli se kierretyksi 50-luvun puolella, jolloin saksalaisten jäljet olivat vielä näkyvissä – Norja on ollut kohteliaasti aika hiljaa sodan loppuvaiheen tapahtumista. Itse muistan vain paljon uusia, suomalaistyyppisiä taloja.

Valokuvat dokumentoivat tunnelmia ja palauttavat mieleen tunteita jopa puolen vuosisadan takaa. Onneksi ihmiset ovat yleensä huonoja näyttelijöitä. Valokuvassa – katseessa, asennoissa, saattaa olla kahden ihmisen tai ryhmän pitkä historia.

Löysin säästämieni kuvien joukosta 1950-luvulla otettuja dioja. Tämän päivän kuva saattaa olla isäni Lumikuru-kirjassa, tai sitten se on rinnakkaisversio. Luultavasti se on minun ottamani tuolla matkalla, ja Ukselmakurun kulmasta päätellen kuvaa ei ole otettu Lumikurusta, vaan hiukan ylempää, Muorravaarakan varresta.

En tiedä, miksi Isä ei ostanut Hasselbladia tai edes Rolleiflexia. Luulen että se oli leuhkuutta. Jo 50-luvulla alkoi näkyä hyviä kameroita ihmisillä, jotka eivät osanneet käyttää niitä.

Meillä oli Altix, valmistusmaa DDR, valmistuspaikka Dresden, hyvää tekoa ja objektiivi Car Zeiss - Jena Tessar f 2,5 – huima. Itse asiassa Isän Super Ikontassa oli vielä parempi lasi, 30-luvun 3,5-valovoimainen Tessar. Mutta se oli 6 x 6 paljekamera.

Kaliforniassa asuessa minulle selvisi eräretkeilyyn ja myös partiotoimintaan sisältynyt lievä naivismi ja havaittava romantisointi. Luonnonsuojelu kai todella on lähtöisin San Franciscon seudulta, jossa eräät aktivisti saivat aikaan luonnonpuistot ja Sierran eli vuoriston suojelemisen 1800-luvun puolella. Onhan niissä eroa. Voi kuvitella, mitä Yellowstonessa varhain käyneet ajattelivat – eikö se ole geologisesti ainutlaatuinen paikka maapallolla? Ainakin se on maailman vanhin luonnonsuojelualue (1872). Yellowstone on etäämpänä, lähinnä Montanassa, mutta myös luontovalokuvauksen mekaksi muodostunut Yosemite on Kaliforniassa.

Kukin joukko päättää ikään kuin säätämällä lain, mitä on rangaistuksen uhalla pidettävä kauniina. Tämä kauneuskäsitys muuttuu nopeastikin kulttuurin ja yhteiskunnan muuttuessa.

Saariselkää – tai Pallasta – eivät varhaiset matkailijat ja kirjoittaneet juuri noteeranneet. Koli ja Punkaharju sekä Imatrankoski ovat rautatien mukanaan tuomia pakollisia kauniita kohtia.

Lapista tuli kaunis, kun sinne alkoi päästä linja-autolla tai omalla. Isäni kirja 1958 ja Citroen ovat siis samaa asiaa. Majoitustiloja ei tarvittu, koska eräretkellä tavoiteltiin eräänlaista karuutta, joka saattoi hyvinkin olla peräisin lapsenmielisistä kirjoista (Jack London…)

Kaunispää on hyvä esimerkki – ei se ole kaunis tunturi. Siitä nyt vain menee Petsamon tie, ja näköalahan sieltä on hieno – Saariselälle.

En tiedä, mikä nyt on kaunista, mutta jäin miettimään HS:n jouluna ilmestyneen numeron valokuvaa. Kuva oli aika huono ja esitti mielestäni aika yhdentekevää maisemaa jostain täältä meitä päin, Suomenlahden saaristosta.

En voi muuta kuin kirjoittaa etsiessäni suomalaista sielunmaisemaa 2010.

Jostain syystä syntymä- ja kasvinseutuni lakeudet eivät puhuttele minua, enkä liioin tunne mainittavaa mielenkiintoa Lappiin. Taidan aloitta tutustumalla Lappiin T.l. Se on tosin nyt Raumaa.