Tähänastisen loppu

Rehtoristo ojensi kukkia. Yrityksistä huolimatta en saanut oikein selvää, miten aineeni jatkuu Lappeenrannassa. Vastaus on kai mitenkuten. Vuosi sitten meitä oli yritysjuridiikassa neljä professoria, nyt jää yksi. Rahatilanne ei kuulemma pane rallattelemaan.

Hiitissä jatkan pätkätyöläisenä entisellä nimikkeellä ”Principal Scientist”. Se kuulostaa minusta sanomattoman juhlalliselta, etenkin kun en ole tiedemies. Tiedemiehiä olen kyllä nähnyt, tunnustellut heidän pukunsa kangasta ja katsonut, miten he kirjoittavat salaperäisiä merkkejä kuitukärkikynällä paksuun sidottuun kirjaan.

Sellaiset kirjat pitäisi säilyttää öisin kassakaapissa, etteivät ne joutuisi rosmojen käsiin. Hiitissä ei kuitenkaan taida olla kassakaappia.

Turussa luennoin kulttuurihistoriaa talvella. Se on puolta lähempänä, ja erikoisen näppärää on luennointi Kupittaan kulmilla. Jos sattuu tulemaan hulluksi kesken luennon, siellä on tai ainakin pitäisi olla alan laitos lähettyvillä. Rautatieasema ainakin on.

Tämän jälkeen en mene Lappeenrantaan virassa olevana professorina. Voin kertoa sellaisia terveisiä, että vaikka olin tuntevinani jonkinlaista haikeutta, alan ymmärtää entistä paremmin vallankumouksia. Aivan selvästi muutokset per 1.1. ovat suuria, ja kun pelkästään työsuhteiden, vakuutusten ja vastaavien setvimiseen näyttää kuluvan kumminkin puoli vuotta, kyllä sieltä mielellään on poissa.

Kerroin rehtorille ja vararehtorille käsityksiäni heidän tehtävistään. Se oli kai Groucho Marxin sitaatti:” My father had a chair of applied electronics. In Sing-Sing.”

Junassa oli mies, jolla oli kello, joka oli kultaa. Olin luullut, että Rolexit ovat siirtyneet itämarkkinoille, mutta ei, tässä näytti olevan yksi syy metsäteollisuuden ongelmiin.

Teki mieli kysyä kellomieheltä, mistä hän oli hyötynyt paidan, joka istui noin hyvin, vaikka hänelläkin oli mahaa. Vastasin kysymykseeni, että eiköhän tuo liene teetetty. Oscar Jacobssonin narinkasta saa vain kohtuullisesti normaalia kalliimpia paitoja mittojen mukaan, jos näet mitat ovat persoonalliset.

Luin uutta Kanavaa, jossa kirjoitetaan syömisen etiikasta. Toisella sivulla Seikko Eskola esitti huomion, jonka päätin välittää teille, lukijoilleni.

Sillä välin juna piti hiljaisen hetken Luumäen paikkeilla, kukaties kunnioittaakseen Kansalaissodan uhreja, joita kertyi näillä main paljon kiitos Kotkan punaisen kaartin lentävän osaston ja sitten tarmokkaiden kenttäoikeuksien. Voi olla että ajatuksena oli muistuttaa matkustajien mieleen radanrakennuksessa tauteihin ja nälkään kuolleet, joita oli yhtä paljon kuin ratapölkkyjä Kouvolasta Taavettiin.

Eskola mainitsee, että lihava länsimainen ihminen on pysyvä maalitaulu. Yhä uudet erillisryhmät eli vähemmistöt saavat erikoiskohtelun. Sitä vastoin tavallinen keskiluokka on kysymättäkin selvästi syyllinen kaikkeen ympäristön vaarantamisesta kansantalouden pohjavesien vaarantamiseen.

En ole toistaiseksi saanut selvää ajatuksesta. Kieltämättä kuninkailla oli narrit ja niin sanottu käänteiskulttuuri oli karnevaalien muodossa tuttu jo Babyloniassa – mutta miksi juuri nouseva keskiluokka, jota kauan nimitettiin porvaristoksi, ryhtyi maksamaan siitä että heitä pilkataan?

Jos keksin järkevän selityksen, kerron sen tässä blogissa. Kirjallisuuden ja taiteen romantiikka, joka jatkui samana liikkeenä modernismiin asti loppuakseen äkisti 1975 tai 1992, loi pysyvät mallit. Oli boheemi taiteilija, joka pilkkasi ja halveksi porvariston latteutta ja pyysi rahaa. Oli lehtimiehiä, jotka säihkyttivät sanan säilää kuin mikäkin Scaramouche, raapien porvaristo takapuolen nahkaa, ja pyysivät rahaa. Oli vallankumouksellisia, jotka istuivat British Museumissa tai Genevessä laatimassa traktaatteja käytännön suunnitelmia porvariston syöksemiseksi vallasta puhtaan ja turmeltumattoman proletariaatin oikeutettujen vaatimusten vuoksi, ja saivat rahaa ja suosionosoituksia.

Amerikkalainen kirjallisuus ja myös elokuva on täynnä kuvauksia Babbiteista, menestyvän luokan rikollisesta sieluttomuudesta. Ranskan kirjallisuus on täynnä kuvauksia amerikkalaisten sieluttomuudesta, ja Englannin kirjallisuudessa sielukkuus ei ole toistaiseksi tullut muotiinkaan.

Nähdäkseni Kanavan kirjoittaja oli oikeassa huomauttaessaan, että Väinö Linnasta Juha Siltalaan vuoden 1918 punaisista on annettu hiukan runebergiläinen kuva.

Aikalaiskuvaajat – Eino Leino, Juhani Aho – eivät ehkä ole aivan väärässä kuvatessaan punakapinaa huligaanien toimeenpanemana vallankaappauksena, johon sitten ajautui mukaan vähän vastuullisempaakin väkeä.

On aika kaivaa hyllystä Diktoniuksen ”Röd Emil”, runo, kenties täyteläisin kuvaus vuoden 1918 punaisesta pyssymiehestä.

Katsoin junassa istuvaa keskiluokkaa ja tunsi nukahtelevani omieni keskellä.