Jussi Vares ja satiaiset

Ihminen voi olla onneton, vaikka hänellä ei olisikaan sukulaisia Turussa. Aina voi olla muita murheita.

Joku sanoi viisaasti, että dekkarit ovat aikuisten satuja. Ei se kyllä ollut niin viisasta. Mitä muuta romaanit sitten ovat? Ainakaan ne eivät ole kuvauksia todellisuudesta, koska todellisuus ei ole lassottavissa sanoilla. Kirjallisuus selittää, tutkii ja kommentoi todellisuutta yhtä vähän kuin musiikki.

Kun kuuntelin aikoinani Bartokin viulusonaatteja ja kvartettoja, mieleni tuli avantouinti. Epäilemättä se on terveellistä, mutta ei minun merkkiäni. Mielipiteeni on osoittautunut kesittyneeksi. Itä-Eurooppa-kiihkossani olen kuulostellut Bartokia, Shotastovitshin kamarimusiikkia ja Prokofjevia.

Jos tähdennetään selvyyden vuoksi, että Itä-Euroopan suuri kaupunki oli myös Wien, joukkoon on luettava tietysti Alban Berg ja Anton Webern.

Sääli että Webernin tuotanto on niin suppea. Tuskin se amerikkalainen sotamies häntä kuitenkaan sen vuoksi ampui vuonna 1945. Asiahan oli niin, että Webern oli huomaavainen tupakoitsija ja oli poikennut asunnostaan tupakalle kadulle ettei hermostuttaisi muita perheenjäseniä savuttelulla. Kuulusteluissa kävi ilmi, että Salzburgissa kuitenkin oli ulkonaliikkumiskielto, joten amerikkalainen ampua posautti, ja henki pois.

Tässäkin on todiste tupakoinnin vaaroista.

Bartok kuoli USA:ssa samoina päivinä köyhänä ja jokseenkin tuntemattomana. Prokofjev sinnitteli vielä, mutta loppu tuli samana päivänä kuin Stalinille. Arkkua ei tahdottu saada talosta, kun kaikki paikat olivat täynnä Isä Aurinkoisen surijoita.

Sitä jäin miettimään, että kun turkulais-kuvitteellinen Jussi Vares saa tämän vuoden kirjassa ”Valkovenäläinen” satiaisia, hän karkottaa ne kovin suoraviivaisesti tarkoitukseen kehitetyllä apteekkivoiteella. Armeija-aikanani pojat puhuivat, että nimenomaan jaloviina olisi tuohon tarkoitukseen sopiva aine, ja puheena oleva turkulainen yksityisetsivä on tarinoiden mukaan juuri tuon aineen suuri ystävä.

Toisaalta tietoni ovat valitettavasti kovin paperisia sekä ongelmasta että sen hoidosta.

Olen saanut puheista sellaisen vaikutelman, ettei kukaan pidä Mäestä eikä arvosta hänen kirjojaan. Silti niitä myydään paljon, eikä elokuvakaan ollut huono. Mäki ei häviä Nykäselle muussa kuin tarinoiden sankarissa – Raid oli loistava keksintö ja elokuvissa ikimuistettava. Varesta tuntuu raskauttavan ainakin se, että hän on edelleen parodia Mauri Sariolasta ja Pekka Lipposesta – eräänlainen välimuoto. Sariolan sankarit olivat muistaakseni langenneita oikkareita, kuten kirjailija itsekin. Mäellä on tietääkseni maisterin paperit kauppakorkeakoulusta. En ole kyllä niitä nähnyt enkä tarkastanut.

Mielikuvat hallitsevat. Olen lukenut kaksi Ilkka Remeksen kirjaa ja Mäen kirjat luultavasti kaikki. Remes on mielestäni kerrassaan kehno: nuppineulat näkyvät eli kokonaisuus on laskelmoiden rakenneltu. Mäki sen sijaan heilahtelee puskahuumorin ja ns. tarinaniskemisen välillä, ja kun hän ei keksi mitään parempaa, hän kirjoittaa sitten sekaan jaksoja, joista huomaa heti, että nyt kirjoittajalta ovat henkiset toiminnat lamaantuneet, mutta ei se ole niin vakavaa, koska ennen pitkää saadaan taas punaisen langan päästä kiinni.

Matti Rönkä muuten tulee aiheuttamaan arvostelijoille ongelmia, koska hänen dekkarinsa ovat oikeasti hyviä ja sankari maailmoineen kiinnostava.

Reijo Mäen kilpailija on Jari Tervo, joka on kirjoittanut parhaat kirjansa erilaisista hamppareista ja heidän törmäilyistään, etupäässä kapakoissa. Kun hän yrittää Juha Seppälän ja siis Erno Paasilinnan tontille tekemään satiiria, niin se on vakavissaan tehtyä (Myyrä jne.) eli kerronnan liike lakkaa.

Jonkun pitäisi kertoa hänelle, että suurimmat satiirikot (Gogol, Bulgakov) olivat puoleksi tosissaan. Ei kukaan voi tehokkaasti pilkata, ellei samalla rakasta.

Matka tähän asti puheena olleista kevyen vitsikkäistä kirjoista korkeaan kirjallisuuteen on tietenkin pitkä. Transformaatiosääntö on kuitenkin lyhyt: pilkan arvoisten eli tyhmien, vähäpätöisten ja ikävien ihmisten kuvaaminen lämpimästi ja rakastaen on joskus juuri se seikka, joka tekee kirjasta kestävän ja kirjailijasta kuolemattoman. Ajattelen tässä sellaisia tekijöitä kuin Tshehov ja A. Kivi.

Yhdistän näin etäisiä asioita, Vareksen satiaiset, otsa rypyssä kuunneltavan musiikin ja eräitä suuria klassikkoja toistaakseni jälleen pahan epäilyni. Miksi niin monet tämän ajan merkittävistä kirjailijoista käyttävät poliisiromaanin kaavaa (Mankell), satua (Harry Potter) tai asiakirjatyyliä?

Tämä kirjoitus on alku johdantoa James Ellroyn uusimpaan kirjaan ”Blood’s a Rover”, samaa sarjaa kuin ”Amerikan tabloidi” ja ”Verirahat”. Arvelin jo hänen kajahtaneen lopullisesti. Olin väärässä.

Siinä on kirjailija, jota purtuaan satiainenkin kuolee. Myrkytykseen.