Nähtävyyksien bongaaminen

Isäni halusi aina maastossa ja kulkuneuvoissa käydä katsomassa, mitähän tuonkin seuraavan tönkyrän takana olisi. Vaelluksilla sellainen saattoi käydä vähän voimille, kun olisi halunnut itse istahtaa. Tuo tapa ja siis yksi samoilun selitys voisi olla luonteenpiirre, uteliaisuus.

Hänen äitinsä oli vähän samanlainen. Hän oli aina hypistelemässä esineitä, tavaroita, toisten vaatteita, ja joskus hänellä oli kirjoitettuna lapulle muistiin kysymällä selvitettäviä asioita – mitä tarkoittaa ”kassavaranto”. Hän ei ollut pahemmin kouluja käynyt.

Hänen äidillään puolestaan oli todella verraton piirre, kyky ihastua. Yhden kerran hän, yli 80-vuotiaana, kysyi kauniisti, saisiko hän ihan omaksi näkemänsä, käytöstä jääneet virkatut vauvan tossut, kun ne ovat niin somat. Opin häneltä paljon muutakin; hän oli siitä erikoinen Karjalan mummo, että osasi lukea mutta ei kirjoittaa. Hän oli tullut 17-vuotiaana miniäksi taloon, jossa oli anoppi ja liuta kälyjä. Kun omiakin lapsia alkoi tulla, ei siinä olisi paljon kirjoiteltukaan.

Retkeilyn ja matkailun alalla olen kovasti vierastanut bongaamista eli Inturist-menetelmää, joka näyttää olevan etenkin japanilaisten suosiossa. Pahimmallaan joku toinen on päättänyt etukäteen, mitkä ovat nähtävyyksiä ja missä siis käydään. Jokaisen nähtävyyden luona otetaan sata valokuvaa. Tehdään ikään kuin henkinen muistiinpano: nyt tämä (esimerkiksi Pariisin Louvre) on nähty 20 minuutissa, eikä asiaan tarvitse enää koskaan palata.

Näitä tolkuttomuuden tilassa törmäileviä joukkoja näkee arvattavissa kohteissa. Kesäisin Savonlinnassa reitti kauppatorilta Olavinlinnaan on varma nakki.

Snobismissa voi mennä liiallisuuksiin. Ajoimme muutama vuosi sitten työpaikalta Ruoholahdesta veneellä Suomenlinnaan, veronmaksajien kustannuksella, kuten vakaa käsitykseni on.

Olin hiukan hämmentynyt ja häpeissäni. On aikamoiset maisemat – mutta kun kaikki on niin lähellä, ettei tule koskaan kunnolla katsoneeksi.

Lapin retkeilyssä oli yhteen aikaan muotia ”huiputus”. Eräät pitivät kirjaa ”valloittamistaan” tuntureista. Siinä sitä riittää hupia, koska monin kohdin (Pallas, Sokosti), voi vapaasti pohtia lopun ikänsä, mikä on eri tunturi ja mikä sama.

Mutta ei kukaan ole vapaa tästä romanttisesta eksotiikasta. Itse hätkähdän lukiessani sotia ennen kirjoitettua, mainontoja nousemisesta Korvatunturille tai vastaavaa. Anteripäällä tähyilin pikkupoikana Jonlakea Petsamon puolella, enkä vieläkään tiedä, millainen tuo samaa Saariselkää oleva alue on. En ole koskaan sattunut tapaamaan siellä kulkeneita.

Äidinisäni, joka oli seudulla ratatöissä, sivuutti muistelmissaan kartan ja Google Earthin mukaan jokseenkin hurjan Imandra-järven seudun Kuolan niemimaalla kovin lähellä. Nykyisin se on kai sellaisessa kunnossa kaivosten jäljiltä, ettei seudun näkemisestä tule ainakaan hyvä mieli.

Tunturisusien huiputus voi olla omaksuttu vuorikiipeilijöiltä. Eigerin pohjoisseinä ja vastaavat esiintyvät aikamme sadoilla televisiokanavilla. Itse muistan Edmund Hillaryn ja Sherpa Tenzingin Norgayn saavutuksen vuodelta 1953. Minulla ei ole asiantuntemusta vertailla tuota tekoa Kirkkonummen kunnanjohtajan pojan saavutuksiin Himalajalla.

Siksi tyydyn mainitsemaan oman vaatimattoman, myttyyn menneen bongausyritykseni. Varhaisesta Topeliuksen lukemisesta mieleen asuinsijan ottanut Rastigaissa, jonka komea kuva löytyy kiltisti Googlesta, kiehtoi pysyvästi. Sinne pahan voimat veivät Sampo Lappalaisen.

Tenon takana Norjan puolella olevat viimeiset tunturit – viimeiset ennen vuoria – ovat ilmastollisesti hankalia. Ne ovat kovin usein pilvessä tai huippu vetää pilveen kesken kiipeämisen.

Mutta pääsenpä sanomaan: tunturimaa on pahan voimien voittamista. Vuorilla asuu noitia, keihäsmiehiä (Sveitsi) ja pohjalaisia. Siksi myös tunturiin tutustuminen sen omilla ehdoilla on otollinen teko.