Lakimiesblogi

”Lakimiesuutiset” pyysi viikkoa ennen joulua haastattelua kokemuksista blogista. Kysymys on osoitettu muutamalle yli-ikäiselle professorille.

Olin joitakin vuosia lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja. Oli sellainen puhe, että jos tuota tehtävää hoidettuaan tarvitsee noin kuukauden palkan virkavapauteen tieteellistä työskentelyä varten, se järjestyy. Kun tarve tuli, lupaus peruttiin. Jätin tehtäväni ylpeänä. Harvempi voi kehua joutuneensa itsensä lakimiesliiton petkuttamaksi.

Tämä on nykyisen toimituksen pyytämä esimerkki blogin kirjoittamisesta. En ole aivan varma, julkaistaisiinko tämä muistelukseni lehdessä tai sen verkkoversiossa. Nyt päätän julkaisemisistani itse. Sellainen on blogi.

Muistelukseni on ilkeä, mutta ei häijy. Kun ajattelen kollegojani verkkoavaruudessa, mieleeni tulee joskus, etteivät he tunne murresanojen taustoja.

Pohjanmaalla ”häjy” ei ollut mairitteleva nimitys. Sitä käytettiin myös tarkoittamaan isottelevaa alaikäistä. ”Meirän poika on vielä niin häjyynen.”

Häijyys vaistotaan, kun kysymyksessä ei ole selvä luonnevika tai mielen sairaus, henkisen keskenkasvuisuuden merkiksi. Häijy ihminen on kuin urheilija. Hän ei tule toimeen ilman jatkuvia suosionosoituksia. Sillä ei ole väliä, ovatko ne aitoja ja ansaittuja vai tilattuja ja maksettuja.

Mutta urheiluhan on hyvää ja häijyys pahaa? Ei se ole aivan niin selvää. Urheilija muistuttaa joskus poliitikkoa, joka muistuttaa sotasankaria, joka muistuttaa joskus himomurhaajaa. Suomen kansan aikakirjoissa Paavo Nurmi oli ehkä esimerkki. Hän ei omienkaan niukkojen puheittensa mukaan nauttinut yhtä paljon voittamisesta kuin siitä, että toiset hävisivät.

Urho Kekkonen saattoi olla työpaikkakiusaajan perikuva. En tarkoita pelkästään myllykirjeitä. Olen elänyt sitäkin aikaa ja muistan kaikenlaista.

Häijyläisen harjoittama kiusaaminen on tottumus, joka tuottaa palkintoja. Sekin riittää, että onnistuu pahoittamaan toisen mielen. Mutta kun asianomaisen – esimerkiksi puolison tai lapsen – heikot kohdat on kartoitettu, järjestelmällinen syyllistäminen ja siihen liittyvä uuvuttaminen tuottaa melkein aina tulosta.

Koska häijy ihminen - blogin kirjoittaja, kolumnisti, kirjailija – on biologisessa mielessä parasiitti eli syöpäläinen, joka elää toisten verestä ja kudoksesta, tuo tuomintatapa ei lopu koskaan. Siinä se muistuttaa alkoholismia ja fyysistä väkivaltaisuutta. Kun lyö kerran, lyö aina, tiedetään turvakodeissa.

Kirjoittajia ajatellen häijyläisen usein poikkeava älykkyys ja siihen tukeutuva luonteen kierous ovat vahvoja aseita. Ennen kuin tuntee saaneensa pitävän otteen kiusaaja on ihmisistä viehättävin, huomaavainen, hurmaava.

Tätä luullaan miellyttämisen tarpeeksi. Miellyttämisen tarve on ilmeinen koulutetuilla eläimillä ja pienillä lapsilla. Toisten ihmisten miellyttäminen on yhteisöllisyyden edellytys. Omassa kulttuurissamme miellyttäminen onnistuu siltä, joka osaa olla tavallinen ja havaittavassa määrin toisten tunteet ja tarpeet huomioon ottava. Kaliforniassa on ostettava rihkamaa lahjaksi ja Ranskassa on vietävä kukkia, kun taas Italiassa miellyttäminen tarkoittaa kenkien kiiltoa. Ruotsissa itsetietoisuus kätketään tasa-arvon teeskentelyyn. Saksassa ja Venäjällä ainakin ennen ihmisen kelpoisuus mitattiin siitä, miten nopea hän oli heittäytymään selälleen ja vikisemään armoa ja alistumista.

Syyllistäminen on tätä nykyä niin palkitseva kiusaamisen muoto, että useat ammattiryhmät ovat omistautuneet siihen. Lääkärikunnasta osa pitää tarkoin huolta siitä, että mikä tahansa vika, vaiva tai vamma johdetaan huonoista elämäntavoista (alkoholi, tupakka, lihavuus…) Papeilla on kiusaus tinkiä evankeliumien tähdentämästä lohduttamisesta, jos tarjoutuu tilaisuus taluttaa langennut veli tai sisar korvasta kaidalle polulle.

Lakimieskunnan perinteinen moraalinen värisokeus eli eettisten ongelmien paketoiminen laki- tai oikeuspostivismin rasvaisenruskeaan käärepaperiin on luonnollisesti nakertanut ammattikunnan maineen nykyiselleen.

Tämän hetken prosessioikeutta ajatellen sangen ihmeelliset kihlakunnantuomarit, jotka tuomion luettuaan haukkuivat ja läksyttivät etenkin nuoria rikoksentekijöitä (ja joskus heidän asianajajiaan), saattoivat tietää, mitä tekivät.

”Lakimiesuutiset” voisi järjestää kyselyn: muistatteko tapauksia, joissa rikoksesta tuomittu olisi ottanut opikseen ja parantanut tapansa? Minä muistan muutamia kymmeniä. Muistan jopa juristeja, jotka lopettivat ryyppäämisen ja alkoivat hoitaa tehtäviään asiallisesti.

Tuomioistuinten ja lakien kiukkuinen kommentointi on loistava, uusi asia. Perinteiset kommentit jäivät niin jähmeän kohteliaiksi. Syy on selvä. Kommentoijaksi tarvitaan spesialisti, joka todella osaa prosessioikeuden tai tuntee läpikotaisin tuomioistuintyöskentelyn.

Itse en kommentoi ratkaisuja, jotka ovat lainvoimaa vailla. En kirjoita juristeille, vaan yritän edistää tapaa seurata prejudikaatteja ja tarvittaessa avata termejä ja kielellisiä solmuja.