Hautauhrin tuojat

Otsikon kirjoitusmuoto ei liene enää käytössä, mutta olen itse oppinut liittämään sen Aiskhyloksen Oresteiaan.

Agamemnon oli heittänyt veivit ja perikunta kokoontui rettelöimään keskenään haudalle. Ruumiitakin tulee aivan kiitettävästi, ja myös raivottaret esiintyvät.

Luotan siihen, että oikeusministeriö on ottanut tämän korvaamattoman lähdeteoksen eli näytelmäsarjan huomioon. Siinä tiettävästi ensimmäistä kertaa esitetään tuomioistuinlaitoksen uudistamista, itse asiassa rikosprosessin kohentamista syyllisyyden tasapuoliseksi selvittämiseksi.

Kirsti Simonsuuren pätevä suomennos löytyy kaikista hyvin varustetuista kirjastoista.

Olen kai sanonut ennenkin, että jokseenkin kaikki olennainen on esitetty kreikkalaisissa draamoissa. Olen ollut joskus suuresti mieltynyt Sofokleeseen, jonka Kuningas Paksujalka (Oidipus) on melkoinen hahmo.

Sääli vain, että herrojen kielenparsi on minulle nykyiselläni ylivoimaista. Se nimittäin poikkeaa paljon jonkin verran nuoremmasta Aristoteleen ja Platonin kielestä. ”Normaali” vanha kreikka on Uuden testamentin kieli, koinee, joka on kevytversio näistä aikaisemmista.

Ystäväni kertoi hiihtäneensä Hietaniemen suunnalla ja menneensä tarkoitukseen varattu reppu mukanaan Paavon haudalle, jossa hän oli valuttanut punaviiniä pullosta asianmukaiseen viinilasiin ja siitä haudalle. ”Hyvää joulua, isä.”

Taidatko enää kauniimmin tehdä?

Libatio eli hautauhri on todellakin päässyt taantumaan luterilaisessa maailmassa, toisin kuin esimerkiksi idässä. Perinteenä se on paljon tätä uskontoamme vanhempi.

En viitsinyt vaihtaa puheenaihetta, mutta olin kuin olinkin kerran, kauan sitten, Heinävedellä jossain tilaisuudessa, jossa vaellettiin hiljattain kuolleen Pentti Saarikosken haudalle. Se on siis Uudessa Valamossa.

Tuossa yhteydessä mieleen tuli äkisti ja odottamatta Horatiuksen säe

non omnis moriar, multaque pars mei
vitbit Libitinam…

Näin on myös käynyt. «En kuole kokonaan – suuri osa minusta jatkaa elämää… »

Kysymys ei ole ylösnousemuksen toivosta – Q. Horatius Flaccus eli ja kuoli hiukan ennen ajanlaskumme alkua, eli kristinuskoa ja siihen liittynyttä intensiivistä ylösnousemususkoa ei ollut vielä olemassa.

Sama Horatius oli muutenkin kova leuhkimaan maineen kuolemattomuudella. Se oli juuri hän, joka meni murjaisemaan « Exegi monumentum…» eli « rakensin itselleni vaskea vahvemman muistomerkin», tarkoittaen kirjallista tuotantoaan.

Tiedetään ihmisiä, jotka lukevat Saarikoskea ja pitävät lukemastaan.

Yritys kirjoittaa jotain kuolematonta on perinteisesti täyttänyt niin ikään Hietaniemen suunnalla, meren rannassa olevaa palvelulaitosta. Ehkä vika on yrittämisessä.

Silti, on mieluisaa seurustella kuolleitten kanssa, lukea heidän puhettaan. Suomentaminen ei ole ongelma, koska hyvän runouden kieli on aina vieras kieli.

Wallace Stevens:

V
Meren lehdet joutuvat suunniltaan.
Oli kerran puu joka oli isä.
Me kävimme sen alle laulut laulamaan.

VI
On kylmää olla ikuisesti nuori,
saapua murheelliseen rantaan virtaamaan
vihreänä ylitse auringon kirkastamain kivien,
jotka ovat vanhuksille heidän aikalaisiaan.