Moniajokulttuuri

Olin kaikessa rauhassa tutkimassa maastoja Googlea Earthilla, kun hämmästyin kuuntelemaan aamutelevision juttua. Sellainen Umayya Abu Hanna, johon kieltämättä en ollut kiinnittänyt sanottavaa huomiota, sanoi jotain.

Hän sanoi että monikulttuurisuus muuttaa vielä maailmaa enemmän kuin demokratia on jo muuttanut.

Ei siinä mitään, mutta hän perusteli ajatuksensa.

Kieltämättä demokratia tarkoitti sitäkin, että hampuusitkin saavat äänestää. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kyllä ymmärrettiin sata vuotta sitten väärinkin: ”Valtiopäivill’ on päätetty, että jätkätkin saavat laulaa.”

Nyt mietin, millainen todellakin olisi johdatus oikeusjärjestelmään tai Suomen kulttuurihistoria 1970-luvulta nykypäivään, kahden kirjoittajan yhteistyönä. Toinen kirjoittaja olisi hyvä suomalainen ammattilainen, toinen esimerkiksi italialainen, espanjalainen tai vaikka ranskalainen kollega.

Tulos voisi olla mielenkiintoinen.

Palestiinalainen saattaisi kieltäytyä kunniasta.

Tämä Suomessa 30 vuotta asunut palestiinalaissyntyinen nainen vastasi kysymykseen, mitä ajatella pääministeristä ja korruptiosta, että suomalaisista on tulossa ihmisiä. Ihmisillä näet on tapana käyttäytyä hyvin, pahoin tai kammottavasti.

Varovaisilla suomalaisilla on hänestä meneillään myytinmurtaminen. Perusmyytti on, että suomalainen ei ole ihminen, vaan mm. rehellinen ja korruptoitumaton.

Todellisuudessa tiedämme kaikki, ettei tuollainen ole totta eikä ole koskaan ollut totta. Mutta meille on ollut välttämätöntä pitää kiinni tästä uskonkappaleesta.

Korruptio… Älkää nyt rakkaat lukijat epäilkö minua maalaisliittolaisen ymmärtämisestä. Mitä tahansa muuta! Mutta olen ennenkin sanonut että noin 50 % lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena tarkkaan seuraamistani yrittäjistä ja liikemiehistä ja –naisista keräsi peruspääomaa kieltolakiaikana viinanmyynnillä, kartutti sitä sota-aikana mustan pörssin kaupoilla, ja sen jälkeen kehitti toimintaansa rikkomalla systemaattisesti veroja ja julkisia maksuja koskevia säännöksiä ja tekemällä muutaman ”onnistuneen” konkurssin. Se nimenomaan on korruptiota, vaikkei sitä kukaan sellaiseksi käsittänyt. Kansakoulunopettajat ja vastaavat olivat rehellisiä. Heillä ei ollut ainakaan raha-asioissa todellisia vaihtoehtojakaan.

En puhu tässä isoisästäni. Hänellä oli kummallisia tapoja ja hyvät välit viranomaisiin – mutta suhteessa esimerkiksi tukkukauppoihin ja Helsingin herroihin hänestäkin oli normaalia ”pitää puolensa”. Kuten kaikista toisistakin.

Abu Hanna jatkoi, että jos suomalainen turisti näkee, miten pahasti kehitysmaassa kohdellaan eläimiä, hänen on vaikea unohtaa näkemäänsä ja suhtautua paikallisiin ihmisiin. Sitten hän jatkoi, että hänen itsensä on vaikea suhtautua suomalaisiin, jotka elävät paljon mieluummin eläimen kuin vanhuksen kanssa, koska hänet on kasvatettu häpeämään vanhusten häpäisemistä.

Eniten minua jäi mietityttämään puhujan maininta ruuasta. Heiltä kun on puut hakattu aikakausia sitten, ruokaan liittyy hartauden, kukaties pyhyyden tuntoja. Suomalainen voi julmistua luonnon raiskaamisesta – metsäojista, puupelloista, saastuttamisesta, mielettömistä moottoreista vesillä ja – tämä on oma lisäykseni – linnunlaulun upottamista lahdella musiikkimökään.

Mutta sitä en ollut tullut ajatelleeksi, että kevytmielinen ja epäkunnioittava suhtautuminen ruokaan ja syömiseen voisi olla toisista lähtökohdista tuota samaa syvyyttä.

Luullakseni arabikulttuureissa ruokailu ei tarkoita körttiläistä juhlavuutta, vaan yhteistä ja iloista kokoontumista arvokkaan eli ihmisiä maahan ja aikaan sitovan aterian ympärille.

Sellaista ei taida olla pikaruokailu. Luulen ettei sellaista ole myöskään oma näkkileivän puremiseni iltamyöhään, yksin, lehti tai kirja nenän alla, lasillinen sopivan kirpeää mehua käden ulottuvilla, jälkiruokana mustikoita.

Pointti saattoi olla, ettei kumpikaan ole toista parempi, vaan että nekin kulttuurin piirteet, joita emme osaa edes ajatella, voivat olla erilaisia. Ja tehtävämme on oppia sietämään sellaista, kukaties jopa oppia oudoista asioista.

Ellei täällä pitkään asunut arabi jaksaisi ymmärtää – tämäkin on keksitty esimerkki – mitä kehumista on suossa, kuokassa ja Jussissa, joka kaiken kukkuraksi haaskaa ojittamalla kallisarvoista vettä, kaiketi me emme vuorostamme käsitä aivan vähällä tarinaa, jonka keskushenkilöt ovat Ali, kameli ja taatelipalmu.