Koulutovereista

Kauhavalaisissa on vihaisia ihmisiä. Olen toistanut viisi tai kymmenen kertaa, että koulumme oli heikoissa kantimissa – sotien jälkeen, 40-luvulla. Tämä luettiin että koulu on, on ollut ja on oleva huono.

Koulu oli aivan tavallinen, ehkä paremmanpuoleinen yhteiskoulu maaseutupaikkakunnalla, kiitos muun muassa sen, että uuden koulurakennuksen houkuttelemana saatiin paljon nuoria, päteviä opettajia, vanhojen ja pätevien rinnalle.

Mutta aihe on tämä yleinen havainto – koulutovereista ei ole mitään keinoa tietää, kuka heistä menestyy maailmalla. Suoraan sanoen joistakin arvaa, ettei menestyksen tuuli kukaties tule heitä kannattelemaan, mutta se on eri asia.

Kyösti Virrankoski kuului sukuun, joka on ollut hallitsemassa kuntaa yli sata vuotta, joten se oli oikeastaan maalaisliiton sisäinen asia, että hänestä tuli Veikko Pihlajamäen jälkeen valtuuston puheenjohtaja ja kauhavalainen kansanedustaja ja europarlamentaaarikko. Siviiliammatiltaan hän oli tuon samaisen koulun rehtori, eikä korviini ole koskaan kantautunut sellaista tietoa, etteikö hän olisi suoriutunut tehtävistään hyvin.

Sen sijaan Maria-Liisa Nevala, jolle valittiin nyt seuraaja Kansallisteatterin pääjohtajaksi, ei herättänyt kouluaikanaan kummastusta eikä kiinnostusta.

Hän oli minua luokkaa ylempänä. Hyvä oppilas. Hyvä äidinkielen opettaja, tuon mainitun Pihlajamäen vaimo Kyllikki.

Kiinnitin häneen huomiota opiskeluaikana lähinnä siksi, että hän opiskeli samaan aikaan samaa ainetta kuin vaimoni Marja. Minusta oli erikoista, että kotimaisen kirjallisuuden opiskelija teki tosissaan töitä eli istui Porthanian kirjastossa seitsemän tuntia päivässä. Välillä he kyllä kävivät opiskelutoveri Tarmo Kunnaksen kanssa pitämässä toisiaan kädestä ja tuijottamassa toisiaan silmiin. He olivat naimisissa ja erosivat, kuten tapana on.

Kotimainen kirjallisuus ei nauttinut tieteen kentällä mitenkään musertavaa arvostusta. Lauri Viljanen oli professorina lievästi sanottuna laupea. Huhu kertoi, että yleisen kirjallisuuden puolella Irma Rantavaara teetti opiskelijaparoilla töitä ja jokin joukko luki otsa rypyssä amerikkalaisen uuskritiikin vaikeaselkoisia traktaatteja.

Vaimon oli vakuuttunut siitä, että kunhan osaa suomalaisen virsikirjan historian, selviää ainakin cum lauden kurssista. Eikä hän ollut koskaan lukenut Kalevalaa. Hänestä oli hauska kokeilla, pääseekö alan maisteriksi ilmankin. Tietyllä nokkeluudella se onnistui.

Tällä hetkellä tilanne on kovin toinen itse näkemäni, lukemani ja kokemani mukaan. Alan professorit ovat tutkijoita ja hyviä opettajia.

Nevala kirjoitti väitöskirjan Eino Leinosta ja ajan aatetaustasta. Luin sen silloin joskus. Hänestä tuli apulaisprofessori ja Annamari Sarajaksen ja Kai Laitisen jälkeen professori, jonka seuraaja oli häntä selvästi vanhempi Auli Viikari, ent. Tarkka. Sitten hänestä tuli Kansallisteatterin pääjohtaja ja ties mitä, eikä hän milloinkaan joutunut tulilinjalle tässä äänekkäiden teatteri-ihmisten maassa. Päinvastoin, Smedsin myötä Kansallisteatteri on kukaties eläväisempi kuin aikoihin.

Sodan aikana tai niillä main syntyneet naiset tarvitsivat hurjaa taktista silmää suoriutuakseen ja lisäksi kyvyn, joka Nevalalla siis oli, nimittäin taidon pitää piilossa etevyytensä ja määrätietoisuutensa.

Heitä kymmenen, kaksikymmentä vuotta vanhempia naispuolisia uranuurtajia olen tuntenut. Muuan huipulle kohonnut juristi sanoi, että naisen oli oltava vähintään kolme kertaa parempi kuin kilpailevat miehet, ja kuusi kertaa ahkerampi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa 50 vuotta täyttäneet naiset alkavat olla vähän vanhoja koviin operatiivisiin tehtäviin. Operaatio on taistelun johtamista. Tšuikov (Stalingrad) oli alle 50-vuotias, ja Rommel hävisi taistelun (El Alamein) heti täytettyään 50.

Taktinen taitokaan ei enää riitä. Nyt tarvitaan korkean strategian kykyä, siis sitä missä muutoin välkky Paavo Väyrynen ei lopulta pärjännyt. Strategi ei pelaa vahvuuksillaan, vaan vahvuuksilla ja heikkouksilla, luomalla niistä parhaan mahdollisen kokonaisuuden.

Tämä ja muuta tuli mieleeni, kun uutisissa kerrottiin parempien perheiden nurjamielisyydestä ”huonompia kouluja” kohtaan. Olen toiminut muutaman vuosikymmenen työelämässä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet aina suunnattoman hyviä kaikissa suorituksissaan, etenkin akateemisissa.

Tavaton etevyys johtaa joskus arroganssiin ja sitten joku paljon tyhmempi juoksee puskasta ja kolauttaa kivellä päähän. Niin se käy.

Mutta mitä Maria-Liisa Nevala tekee seuraavaksi? Ihmettelisin, jos vetäytyisi omaan rauhaansa.