Todisteiden arviointi

Kaksi valehtelevaa todistajaa riittää tuomioon.

Tuo on menneen ajan sopimatonta tuomarihuumoria. Sanonta esitettiin yleensä ruotsiksi: två falska vittnen ar fullt bevis.

Mutta oikeudenkäymiskaarta muutettiin dramaattisesti vuonna 1948, jolloin siirryttiin vapaaseen todisteiden harkintaan eikä ”puolia näyttöjä” voinut enää olla.

Muistan pari kihlakunnantuomaria, jotka eivät tullee panneeksi merkille lain muutosta, ja yhden, joka ilmoitti tuomitsevansa Jumalan ja Ruotsin lain eikä kenenkään professoreiden mielipiteiden mukaan.

Franz Kafkan romaanien lukeminen edellyttää Saksan ja Itävallan rikosoikeuden erojen syvällistä ymmärtämistä.

Saksassa oli, kiitos ennen kaikkea von Liszin, siirrytty sangen uudenaikaiseen rikosprosessiin ja otettu monta askelta kohti todennäköisyystahallisuutta. Itävalta-Unkarissa oli pidetty kiinni vanhoista ”hyvistä” tavoista.

Niinpä ”Oikeusjuttu” alkaa maininnalla, että joku oli luultavasti panetellut K:ta, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Niinpä Josef K. oli vangittu.

”Jemand musste Josef K. verleumdet haben, denn ohne daß er etwas Böses getan hätte, wurde er eines Morgens verhaftet.”

Silloisessa keisarillisessa Saksassa pahan puhuminen („panettelu“) ei olisi riittänyt vangitsemiseen. ”Pahan tekeminen” ei olisi liioin riittänyt. Prosessi alkaa, kun väitetään, että joku – kuten Josef K. – on tehnyt tietyn, nimetyn rikoksen.

Kafka oli lakitieteen tohtori. Hän juutalaisuudestaan on kirjoitettu kirjastoja, mutta rikosoikeudellisiin näkökohtiin ei ole viitattu juuri koskaan. ”Oikeusjuttu” ja ”Linna” ovat vaivoin kuviteltavissa saksalaisen tai sveitsiläisen kirjailijan (siis saksaksi) kirjoittamina.

Luin kerran Bamberger Halsgericht –tekstin (1507) ja sitä myöhemmän Lex Carolinan (1539). Viimeksi mainittu taisi jäädä lainsäädäntöhankkeeksi.

Molempien säädösten todistelua ja todisteiden harkintaa koskevat säännöt ovat peräti mielenkiintoisia.

Koska 1500-luku oli tuumaustauko noitavainoissa, valistunut lukija tekee viisaasti perehtymällä noitaoikeudenkäyntien käsikirjaan ”Malleus maleficarum (1497). Se löytyy verkosta. Saksannos – vain muutamia vuosisatoja vanha – on ainakin omassa hyllyssäni taskukirjana (Hexenhammer). Ja kun tuossa noitatohtorien kirjassa on selvästi piirretty nykyisenkin rikosprosessin perussäännöt, kuitenkin hieman erikoisesti, sen rinnalle on nostettava Friedrich Speen ”Cautio criminalis”, joka on kuin ensimmäinen järjen tuulahdus rikosoikeuteen.

Katso http://de.geocities.com/wunstorpium/spee.htm

Eilen kirjoittamani johdosta lukija kysyi, miksi ihmisen ei tarvitse todistaa itseään vastaan ja miksi syytetty saa valehdella. Vastaus löytyy edellä luettelemistani teoksista: kidutuksen estämiseksi.

Rikosten tutkinta oli hyvin kauan tunnustuksen hankkimista. Tietääkseni siihen tähdättiin mm. Neuvostoliitossa ja DDR:ssä vielä 1980-luvulla. Tunnustusta pidettiin muita todisteita tärkeämpänä, ja niinpä sitä liioiteltiin.

Joissakin Yhdysvaltain osavaltiossa harrastettu ”kolmannen asteen kuulustelu”, jota meillä Suomessa käytti ainakin Etsivä Keskuspoliisi (kuulustelija U. Kekkonen oli kuulemma hyvä lyömään), saatiin Amerikassa kuriin julistamalla eräin keinoin hankitut todisteet oikeudenkäynnissä kelpaamattomiksi (Miranda-oikeustapaus) ja muualla tapojen vähittäisen siistiytymisen myötä.

Mutta kyllä sitä vielä oman lakimiesurani alkuvaiheessa joskus ihmetteli, miten monella paikkakunnalla putka on toisessa kerroksessa, kun portaissa kaatuneita ja siten mustelmia ja muita vammoja saaneita oli aika paljon.

Elän siinä uskossa, että Risto Leskinen toteutti oikeusasiamiehenä ja oikeuskanslerina hiljaisen puhdistuksen ensin Helsingin rikospoliisissa ja sitten muualla. ”Nokian nuoriso-ohjaaja” (poliisin pamppu oli Nokian valmistetta) jäi aika nopeasti 1970-luvulla muodista.

Tilanne on nyt toinen, ja tuomioistuimen on perusteltava johtopäätöksensä todisteista kaiken asiassa ilmenneen nojalla. Todisteille annetaan toisistaan poikkeava paino. Jokainen tuomari tietää, ettei todistajiin pidä uskoa liikaa. Vaikka se on Suomessa poikkeuksellista, ristikuulustelin kerran kahta poliisia todistajina. Toinen oli varma, että talon kuistilla oli palanut valo, kun he ryntäsivät sisään, ja toinen oli yhtä vakuuttunut, että missään ei ollut valon häivää. Kummallakaan jepellä ei ollut mitään käsitettävää syytä puhua palturia.

Siten tuomioistuin yrittää tunkeutua tekijän tajuntaan. Korkein oikeus kirjoittaa, että syytetyn ”piti ymmärtää” että kaverin tuikkaaminen puukolla rintaan tai vatsaan voi aiheuttaa kuoleman. Viime kädessä tämä on tyhjä perustelu. Ei ehkä ymmärtänyt, mutta piti ymmärtää.

Niin kirjoitin itsekin.