Nainen joka ei tullut vanhaksi

Kummitätini kuoli eilen. Hän oli tädeistäni vanhin eli olisi täyttänyt 88. Otsikko on sikäli epätarkka, että aivan viimeiset aikansa hän eli aivoverenvuodon vaurioittamana. Mutta vanhaksi hän ei koskaan tullut!

Kun häneltä kaatui kihlattu jatkosodassa, hän ryhtyi toimimaan ja otti lopullisesti vastuulleen kahdeksan nuoremman sisaruksen koulimisen.

Se on aivan totta: kuvassa joka on vuodelta 1938, on perheen kolmet kaksoset. Kummitätini on toinen nainen oikealta. Ensimmäinen oikealta, Aino, osui käymään hänen vuoteensa vierellä aivan viime tunteina.

Hautajaisissa juhannuksen alla tullaan puhumaan vainajan iloisuudesta ja positiivisuudesta. Niin on hyvä, vaikkei se ole totta. En pääse hautajaisiin, koska minulla on juuri silloin pieni silmäleikkaus, vaikea siirtää. Siksi esitän muutaman sanan hänen muistokseen tässä ja nyt.

Hänellä oli hyvin epätavallinen kyky käsitellä synkkiä asioita ja myös omaa taipumustaan masentumiseen. Kun hänet nähtiin, hän oli iloinen. Kun hän ei sitä ollut, silloin häntä ei nähty.

Minulla oli harvinainen onni istua hänen kanssaan viime vuosina keittiön pöydän ääressä monestikin iltakaudet, joiden aikana käytiin läpi arkojakin asioita. Olin sekä hänen kummi- että lellipoikansa ja ilokseni säilytin tämän aseman aina eivätkä hänen omat poikansa tietääkseni tykänneet siitä huonoa.

Aviomiehen, Ukin kuolema leukemiaan, oli ollut hänellä ankara asia. Hän käveli joka ilta joen Passin puolella itkemään, kun siellä ei liikkunut ihmisiä. Jos joku kuitenkin tuli, hän teki itsestään tuokiossa reippailijan, tervehti iloisesti.

Uki-setä oli tietenkin peräisin Ilmasotakoululta ja ilmaisesti omaksunut elämänasenteensa talvisodassa, jossa Impilahden Kenraalimotti ja osa Kitelän mottia olivat heidän perheensä metsissä. Itse hän oli Kollaan-Loimolan hiihto-osasto Hiipijässä. Impilahti jäi, ja aikanaan jäi elämäkin.

Viime aikoina on lopulta havahduttu muistamaan sota-ajan sankareita, joista monet olivat naisia. Arjen sankarit unohtuvat joskus. Sankariksi sanon sellaista ihmistä, jolla on voimaa kantaa toisten kuormia ja uskallusta ylittää itsensä.

Kummitätini oli monen muun puuhan ohella purjelentokerhon puheenjohtaja, ja hänen oli määrä hypätä malliksi miehille laskuvarjolla, mutta äitinsä kielsi. Hän oli keskeisesti mukana nuorisoseurassa, Martoissa, partiossa vetämässä kolkkapoikia eli siis monessa.

Kun hän luovutti kauppaliikkeensä nuorempien käsiin ja osti mökin Pernaalta, hän meni ensi töikseen kursseille ja teki pienempiä puutöitä ja sitten kokonaisen puutarhakeinun omin käsin. Sitten hän kutsui isänsä, tämän pitäjänkuulun pykmestarin ja tuhattaiturin, katsomaan uuden harrastuksensa tulosta. Vaikka isä ilmeisesti yritti parhaansa, huomautettava ei löytynyt.

Pari mainitsemisen arvoista asiaa tulee mieleen niiden lukemattomien lisäksi, jotka olivat vain meidän keskeisiä.

En usko että hänellä olisi koskaan ollut vihamiehiä tai edes kadehtijoita. Hänellä oli niin hyvä pelisilmä, että hän osasi kääntää asiat helapääksi huumoriksi ajoissa.

Toiseksi hänellä oli hyvin kehittynyt taju siitä, mikä on maailmassa mahdotonta ja mihin taas voi pystyä, vaikkei kukaan luulisi.

Hän tuli kysymään minulta eräässä meillä kotona pidetyssä tilaisuudessa, luulenko että tämä paikalla ollut pappi pahastui, kun hän kouluja käymättömänä ihmisenä oli puhunut kaikenlaista. Sanoin että näin ja huomasin ja ei pahastunut, vaan oli kiitollinen.

Tuo pappi, professori Tuomo Mannermaa – luullakseni Suomen kirkon kaikkein arvostetuimpia ja syvällisimpiä hengenmiehiä – tuli vuorostaan kysymään minulta, kuka olikaan tuo ihmeellinen nainen, joka osasi lohduttaa häntä niin hyvin hänen vaimonsa kuoleman johdosta.

Sanoin että hän oli Vieno, kummitätini Pohjanmaalta.