Läskiset portaat

Muutamat lukijoistani ovat väittäneet valmistavansa hissejä ja hallitsevansa niin ollen hissiparadoksin, josta katso lähemmin esimerkiksi Wikipedia, ”Elevator paradox” ja siinä esitetyt viitteet. Hissi tuntuu olevan huomattavasti useammin menossa kuin tulossa.

Ilmiön erästä mielenkiintoista speksausta, nimittäin herrahissiä, käsittelin eilen. Myös se tuntuu loitontuvan suoraan verrannollisesti napin painajan kärsimättömyyteen.

Asia tuli kovastikin mieleen Michael Brooksin huomion arvoisesta uutuuskirjasta ”13 Things That Don’t Make Sense. The Most Intriguing Scientific Mysteries of Our Times”.

Vaikka kirjan nimi nyt on tuollainen, siinä on mielenkiintoista asiaa ja se on juuri näitä kadun filosofiantohtorille eli sangen rajoitetulle ymmärrykselle sovitettuja tiedekirjoja.

Kirjoittaja, joka itse kvanttimekaniikasta väitelleenä on seurannut muun ohella keskustelua mustasta aineesta ja energiasta, kertoo riemastuneensa kovin Brysselissä olevan hotelli Metropolen hissistä.

Kiinnostuin ja katsoin verkosta valokuvia. Näyttää pitävän paikkansa. Luurankohissi.

Brooks siis juoksi torille (Place de Brouckère) nauramaan seurattuaan, miten kolme Nobel-palkinnon saanutta fyysikkoa eivät yhteisvoimin keksineet keinoa saada hissin ovea auki. Siis eräänlainen kolmen kappaleen ongelma.

Hissin ovea pitää nykäistä ennen kuin kääntää kahvasta. Vai oliko se päinvastoin? En ole käynyt enkä kuvista päätellen käykään. Sitä vastoin jäin miettimään, onko selvitystä siitä, miten samassa hotellissa pidetyissä konferensseissa juosseet Rutherford, H. Lorenz, Marie Curie, Einstein, Bohr, Schrödinger ja von Neumann selvisivät tuosta hissistä.

Mietimme kerran hyvän ystäväni professori N:n kanssa, mikä olisi omassa ympäristössämme arroganssin huippu, ja tulimme siihen tulokseen, että varmaankin Stanfordissa hiljan väitellyt fyysikko, joka on kutsuttu korkeakouluun proffaksi.

Olen itse seurannut heikäläisten käsityksiä hyvästä ja kollegiaalisesta käytöksestä:” Kuule, yleensä en haaskaa aikaani keskusteluun idioottien kanssa, mutta paljonko kello on?”

Tämä kysymys kahdesta kulttuurista, josta katso C.P. Snow, tuli hyvin elävänä mieleen, kun olin aikaisemmin, ilmenneen merkkipäivän kunniaksi, käynyt pesettämässä ja kestovahauttamassa vaimoni hallitseman henkilöauton ostoskeskuksen parkkihallissa, jossa sitten kävi ilmi, että vastaava toimihenkilö oli toiminut pitkään Tolsan Essolla, joka oli suuruutensa päivinä paikallisen lukion poikien suosima lintsauspaikka.

Sitä ennen keskustelukumppanini oli ansioitunut isiensä mailla, Kaavilla, alan tehtävissä.

Huoltoasemia ei enää ole olemassa, juurikaan. Paino on siis sanalla ”huolto”. Tai kyllä minä muutaman tiedän, mutta en kerro.

Kaavilainen ammattimies kertoi hallitsevansa parin vuosikymmenen takaisen kuorma-auton renkaan vaihdon käsipelillä. Polveni notkahtivat kunnioituksesta. Siinä hommassa sai äkkiä lukkorenkaan otsaansa, ja kovaa.

Mieleen palasivat kuvat isoisän autokorjaamon pölyiseltä pihalta, jossa äijät hyppivät traktorin renkaan päällä vaihtaakseen sisuskumin, rengasraudat ja se erikoislaatuinen paketti, jota käyttäen sisärenkaan paikka kiinnitettiin polttamalla kumiin.

Sitä eivät fyysikot arvaa, millainen tie on kuljettu yhdessäkin ihmiselämässä. Polkupyörän renkaita ei saanut ollenkaan ja sisärenkaan vain kansanhuollon myöntämällä kirjallisella luvalla erikoisesta syystä.

Suuresti ihailemani kauhavalainen sotasankari J.O. Pernaa – lääkintäaliupseeri joka oli kantanut puolen pitäjän miehet pahoistakin paikoista joukkosidontapaikalle, ja samalla oman ilmoituksensa mukaan Antti Tuurin kirjan keskeinen lähde – kieltäytyi eräässä vaiheessa jatkamasta kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajana.

”Kuin meidän suvussa jo kaikilla on uudet pyörän kumit.”

Yksi suvun jäsenistä aloittaa toiveita herättävästi Kanavan päätoimittajana. En tullut kysyneeksi, missä kunnossa hänellä ovat polkupyörän renkaat, joten täytyy pitää mielessä.