Tietotekniikan turmiollisuudesta

Mietteeni pankkien tuhosta ja tietotekniikasta on fantasia eli mielikuvituksen tuotetta, mutta yhteydet tosiasioihin eivät ole tahattomia.

Markku Kuisman kirja Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi. Kansallis-Osake-Pankki 1940-1995. (Helsinki: SKS, 2004, 679 s.) oli vuoden hienoin tietokirja ja tunnustettiin sellaiseksi heti paikalla. Luin sen tuoreeltaan kiihtymyksen ruusut poskilla.

Kun tilaajaa ei enää ollut olemassa, kirjoittajalla oli huomattavan vapaat kädet. Lisäksi Kuisma on eteväksi tunnettu henkilö ja hänellä oli mainio arkistomateriaali käytettävissään.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka miettivät, mitä meille oikein tapahtui 90-luvun alussa ja luullakseni kohta uudelleen.

Suosittelen kirjaa myös niille, jotka aidosti haluavat ymmärtää talouselämää, siinä toimivia ihmisiä, heidän ylimielisyyttään, ajattelemattomuuttaan ja toimintatapoja. Ennen lukemisen aloittamista on ehkä viisasta tarkistaa sydämen tahdistimen toimivuus.

Pankkikriisi on niin suuri kokonaisuus, että tuo 679 sivua on vasta riittävä alustus asiaan. Säästö- ja osuuspankeista on muuten julkaistu uusia, hyviä historioita, vaikka ei näin hyviä.

Tietotekniikkaa koskeva aforismi eli otsikko on syntyisin Kuisman kirjasta.

Kun KOP otti käyttöönsä kunnon tietokoneet, kirjan mukaan pankissa todettiin johtokunnan tasolla, että bitit ovat markkoja ja informaatio jyllää.

Jossain vaiheessa kävi sitten ilmi, että hienosti parantunut, suorastaan mainio liiketoiminnan tulos oli eräin osin tietojenkäsittelyn aiheuttama. Kun rahat oli ennen laskettu iltaisin ja öisin pääkonttorin johdolla, ATK tuotti nyt joka päivä tiedot käsin koskematta.

Pankin menestystä ajatellen hirvittävän myöhään havaittiin, että kassavirrassa olivat mukana myös mm. Helsingin konttoreiden jokailtaiset keskinäiset tilisiirrot, jotka siis ovat pankin liiketoiminnan kannalta samaa rahaa useaan kertaa laskettuna.

Nolo tapaus, etenkin siksi, että huijarit keksivät minuuttirahan vasta kun pankki oli jo tehnyt oman virheensä. ”Liikevaihtoa” tai kassavirtaa sai kätevästi aikaan siirtämällä tosiaikaisesti esimerkiksi miljoonan markan summaa kahden tai kolmen yhtiön kesken riittävän ahkerasti.

(Tapahtumasarja on tietysti monimutkaisempi; kehotan perehtymään kirjaan ja valitan, etten voi esittää sivunumeroita, koska olen antanut niteen ystävälle lainaksi ja en viitsi lähteä hakemaan sitä kirjastosta, etenkään kun olen vakuuttunut tämän näkökohdan omakohtaisen tarkastelun terveellisyydestä oppimisen ja pois-oppimisen kannalta.)

Minuuttiraha-termi taisi tarkoittaa sitä, että varhaisessa vaiheessa tietokone leimasi tilitapahtumat vain minuutin tarkkuudella. Minuutissa rahasumman kuitenkin ehti panna ja ottaa tililtä monta kertaa.

Nämä ovat siis menneisyyden muistoja. Nykyisyyttä sitä vastoin on se, että tilisiirrot pankkiryhmien välillä viipyvät edelleen sen perinteisen 2 – 3 vuorokautta.

Arvaako kukaan, mikä taho saa korko- ja likviditeettihyödyn?

Autan vähän: ei pankin asiakas.

Tuli vain mieleen, kun pääministeri Vanhanen lähtee nyt Microsoftin vieraaksi Ameriikkaan. Kaunis ele sinänsä, mutta sikäli kuin olen ymmärtänyt, Yhdysvalloissa jatkuu taistelu siitä, hoitavatko maksuliikenteen jatkossakin pankit vai tieto- ja tietoliikennetekniikkayhtiöt. Päivittäinen rahaliikenne on sitä luokkaa, ettei koneessani ole tarpeeksi monta nollaa sen summan ilmoittamiseksi.

Ajatus on kuitenkin huvittava: jospa maailman rahaliikenne olisi joskus yhtä reikäinen kuin Microsoftin softat?

Minulla on jo yksi kultaraha siltä varalta, että todellinen tietojenkäsittely toteutuu. Lisäksi olen varannut sardiinirasioita ja rautalankaa. Polkupyöräkin voisi olla hyvä. Ja ehkä rynnäkkökivääri, esimerkiksi Uzi.