Suolatut elämät

(Kuvassa Ismo vanhoilla päivillään. Kuva Wikipedia, päähänpisto lähteestä

http://hikipedia.info/wiki/Salatut_elämät)

Joulunaika oli kärsimystä, kun Salkkarit oli tauolla. Oli melkein pakko katsoa korvikkeeksi Ingmar Bergmania ja ties mitä.

Te ette tiedä, monetkaan, että kun ihminen alkaa tulla oikeasti vanhaksi, ei aina jaksa. Normaali 18 tunnin työpäivä alkaa joskus, sunnuntaina iltapäivällä tai melkein milloin vain, ikään kuin käydä voimille.

Sitäkään te ette ehkä tiedä, että sinänsä naurettava tapojen orjuus on aivan välttämätön asia. Herää herättämättä minuutilleen samaan aikaan joka päivä, rientää lataamaan saman määrän samaa kahvia ja niin poispäin.

Ehkä juuri tämän takia eläkkeelle jääminen on niin vaarallista. Monet kuolevat parissa viikossa. Me etuoikeutetut, jotka teemme toisenlaista työtä, voimme tehdä toisin. Mutta on sydäntä särkevää kuunnella, miten kirurgi itkee veitsensä perään tai opettaja haikailee karttakeppiään, luokkahuoneiden ummehtuneisuutta, koululaisten kovapäisyyttä.

Orwell moittii Dickensiä esseessään siitä, ettei tällä ollut esittää romaaneissaan yhteiskunnallisia eikä poliittisia parannuksia. Juuri tuo naivius on Orwellin ongelma, mutta toisaalta se oli myös aikakauden ongelma ja suuri osa naivistista kirjallisuutta, kuten Adorno, ei oikein jaksa edes haukotuttaa.

Ihmiset haluavat ainakin huonommilla hetkillään tuntea kohtuullista ylemmyyttä, ja siksi sellainen mainio sarja kuin ”Salatut elämät” on taivaan lahja. ”Kotikatua” olen katsonut muutaman kerran, mutta minua häiritsee se, että käsikirjoittajalla on tajua ja näyttelijät ovat periaatteessa osaavia.

Salkkarit on kuin sanomalehden sarjakuva, joita nyt, tätä kirjoittaessani, huomaan lakanneeni lukemasta muutamia vuosikymmeniä sitten. Luulen silti, että moni lukee Hesarista ”Rip Kirbyn”, vaikkei siinä ole koskaan ollut päätä eikä häntää ja vaikka periaatteessa realistinen (straight) toimintajuttu kolmen tai neljän ruudun jaksoina on syvästi mieletön ajatus.

Viivi ja Wagner on minulle hiukan liian fiksu ja aidosti hauska.

Salkkareissa sekä juoni että näytteleminen on ainakin joskus ja ainakin kohdittain 1800-luvun lopun puskateatterin tasoa, ja tarina on sarjakuvamainen niin ettei sillä ole oikeastaan väliä, tietääkö kuka on kenenkin kanssa naimisissa tai mitä ylimalkaan on tapahtumassa. Tapahtumat ovat joka tapauksessa täysin käsitettäviä ja henkilöhahmot sen verran pöljiä, että katsoja voi pitää itseään heitä fiksumpana.

Juuri tämä oli Dickensin oivallus, jota Orwell ei ymmärrä. Dickens mitoitti jatkokertomuksensa ja romaaninsa silloisen pienemmän porvariston maun ja ymmärryksen mukaan. Hän kirjoitti siten, että ainoa lukijaa selvästi välkympi henkilö oli kertoja eli Dickens. Ja siitä D. sai palkkion. Hän oli saman kaavan mukaan kirjoittaneen Mark Twainin kanssa maailman ensimmäinen tekijänoikeusmiljonääri.

Televisiosarjalla ei ole tekijää, kuten ei sarjakuvallakaan. – Ketään ei oikeastaan edes kiinnosta, mistä lähteestä on peräisin jokin suosikkisarja, ja vain vaaralliset kiihkoilijat seuraavat TV-sarjojen käsikirjoittajien ja ohjaajien nimiä.

TV-draama – nykyisin usein 12-osainen – on aivan eri asia. ”Karjalan kunnailla” on sellainen ja mielestäni todella onnistunut, koska siinä on vähän sellaista, mistä harmistuisi ja paljon sellaista, mistä tulee hyvä mieli.

TV-draamalla on tekijät – esimerkkitapauksessa Pölönen, ja ammattitaito näkyy. Sarjaa on vielä muutama osa jäljellä, ja nyt jo muuankin hahmo on uskottavasti lääkärin poika ei pelkästään Peter Franzen oudossa ympäristössä.

Tämä oli vastaus kysymykseen, jota olen suotta odottanut – miksi Tinttiä ei jatkettu, vaikka Aku Ankka ja monet muut jatkuvat. Tintillä oli liian selvästi tekijä, jolla oli maailmansa ja historiansa.

Tämä oli naamioitu juhlavuosikirjoitus. Topelius (Zachris) oli kaikkien aikojen paras plagioija – niin hyvä, että hän teki omakseen kaiken minkä varasti maailmalta. Parhaiten sen näkee hänen runoistaan, jotka seuraavat kuuden kuukauden viiveellä monia suuren maailman muoteja. Mutta sanomalehden jatkokertomuksen idean hän käsitti uskomattoman varhain. Ensimmäinen alkoi 1849 ja Fältskärns berättelser jo 1851. Kolme muskettisoturia oli ilmestynyt 1844, ja Dickens oli päässyt vauhtiin 1830-luvulla. Ruotsin suurin senttari Viktor Rydberg jäi jalkoihin, koska Topeliuksesta tuli myös Ruotsin suosituin kirjailija.

H.C.Andersen julkaisi satunsa vihkosina, jotka saivat satumaisen menestyksen myös käännöksinä. Vuonna 1847 hän istui Dickensillä kuin paska Junttilan talon seinässä niin että isäntäväki melkein itki ilosta, kun hän lopulta poistui maasta.