Logaritminen usko

Amerikkalainen viihdekirjallisuus on ohjannut myös suomalaisen älymystön pohtimaan Jumalan olemassaoloa, joka on turha puheenaihe. Se keskustelu käytiin jo 1700-luvulla. Sellainen Jumala, joka vaatisi esimerkiksi pitämään totena Raamatussa esitettyjä fakiirin temppuja, meni muodista.

Puolitoista vuosisataa myöhemmin Darwin ja muu tiede veivät pohjan myös kaitselmus-ajatukselta, ja ”näkymätön käsi” vakiintui taloustieteen termiksi.

Markkinoilla toimii näkymätön käsi, joka toteuttaa työnjaon ja hintatason niin että valistunut itsekkyys koituu yhteiskunnan eduksi. Termin keksi pappismies Adam Smith ja meillä vastaavaa ajattelua edisti pohjalainen pappismies Anders Chydenius.

Aikaisemmin Jumalan käsi oli ohjannut ihmisten ja kansakuntien kohtaloita.

Tuo johdatus on ollut sitä luokkaa, että historiaa ajatellessa tulee vakavasti miettineeksi, josko tämä johdottaja on sittenkin ollut se niin ikään muodista mennyt sarvipää Saatana.

Kielikuvissa on aina sama vaara. Osa porukkaa ottaa ne kirjaimellisesti.

Kirkon, papiston ja uskonnon merkitys Suomessa on ollut jo edelleen suuri ja täysin riippumaton Jumalasta. Keskustelu Jumalan mahdollisesta olemassaolosta on huijausta.

Sitä en osaa sanoa, miksi tämä amerikkalainen muoti vaikuttaa nyt täälläkin.

Luulisi ihmisten vielä muistavan, mikä oli katolisen kirkon osuus reaalisosialismin kaatumiseen – tarkoitan Puolaa ja paavi Wojtylaa.

Luulisi ihmisten käsittävän uskontojen nousun uusiksi poliittisiksi aseiski. Jopa V. Putin polttaa tuohuksia kirkossa ja ristii itsensä juuri niin hurskaasti kuin salaisen poliisin kouluttama mies osaa.

Ja luulisi keskustelijoiden muistavan että myös islam on uskonto ja että hindulaisuus ja konfutselaisuus sekä merkittävä osa buddhalaisuudesta olivat pitkistä perinteistään huolimatta todellisuudessa 1800-luvun uutuuksia, puhumattakaan shintolaisuudesta.

Ja kommunismin monien muotojen nimittäminen uskonnoiksi on täysin aiheellista, koska ne sisälsivät vahvan lupauksen tulevasta.

Päivän lehdessä Blåfield kirjoitti sanojaan asetellen uskosta ja taikauskosta.

Minusta tunnustuksellinen ateismi on hyvä esimerkki taikauskosta.

Uskonnottomuus – Ilkka Niiniluodon ja monen muun käyttämä hyvä nimitys – taas ei sisällä metafyysistä kannanottoa, vaan täysin järkevän ilmoituksen, että nämä asiat eivät nyt kiinnosta.

Ateismi pitää totena, ettei Jumalaa ole olemassa. Kirkkomme tunnustuskirjat eivät pidä totena, että Jumala on olemassa – niissä puhutaan uskosta. Jos joku sanoo tietävänsä, ettei yksisarvisia ole olemassa, hän on tässä asiassa taikauskoinen. Millä sellaista voi tietää

Olisi johdonmukaista, etteivät ateistit uskoisi myöskään matematiikkaan. Sitäkään ei ole olemassa.

Tarkoitan että kuten matematiikka usko voi olla tapa jäsentää todellisuutta ja epätodellisuutta.

Likikään kaikilla matemaattisilla suureilla ei ole havaintomaailman vastineita. Matematiikassa on todistettu, että on tosia matemaattisia lauseita, joita ei voi todistaa. Matematiikasta on lisäksi käytännöllistä hyötyä. Niin on uskonnostakin.

Joillekin uskonto on tapa jäsentää syntymää ja kuolemaa, kipua, kärsimystä ja pahuutta.

Ne ovat tärkeitä asioita.

Se pitääkö Raamtun mielikuvituksellisia tarinoita ihmeteoista todella tapahtuneina, ei ole kauhea tärkeää. Jeesuksen "ihmeillä" on aina metaforinen puoli, kuten parantaminen, kuolleista herättäminen, ruokkiminen.

Entä iankaikkinen elämä? Kenellekään ei ole luvattu taivasreissua nykyisessä tilassaan, vaan puhdistettuna. Minulle tuo kielikuva sisältää myös sen, että se mitä me ehkä virhellisesti nimitämme persoonallisuudeksi tai sieluksi, katoaa kertakaikkisesti, mutta konfiguraatiot säilyvät.