Suuntavaisto

Hesarin Läpyskässä oli ihastuttava juttu. Toteutus nyt taisi mennä vähän pieleen, mutta mitä siitä – huippusuunnistaja tipautetaan helikopterilla pelkän kartan kanssa johonkin ja käsketään löytää ihmisten ilmoille.

Suunnistaja sanoo jutussa, ettei hänellä ole mitään varsinaista suuntavaistoa. Onneksi aurinko oli esillä niin että sitä voi käyttää kompassina.

Itse asiassa tuo jutun idea oli kyllä käytössä partiolaisten Gilwell-kursseilla jo vuosikymmeniä sitten, eikä siellä annettu karttaakaan eikä saanut kysyä keneltäkään mahdolliselta vastaantulijalta neuvoa. Porukka hinattiin side silmillä soutuveneellä jonnekin Saimaalle ja sanottiin että nyt aika alkaa. Ei annettu airojakaan.

Kyllä he sieltä partio-opistolle löysivät. Yksi henkilö, jolla sattuu olemaan sama sukunimi kuin minulla, pääsi käyttämään erikoistietojaan. Hän kun tuntee sattuneesta syystä mm. Saimaan koko valuma-alueen ilmasta ja osasi siten rantaviivan muodoista sanoa heti että olleen sillä ja sillä selällä ja suunta on tuonne noin. Ilmavoimilla oli sotien aikana suunnistusjärviä, kun radioihin ei voinut luottaa. Varmin oli Torsajärvi, joka on melkein nuolen muotoinen.

Suuntavaistosta on mainio selostus Valter Keltikankaan kirjassa Seitsemän tuntia erämaassa. Se on muutenkin yksi kymmenestä parhaasta kirjasta sotien jälkeen Suomessa.

Keltikangas oli näitä metsämiehiä, joista me puolisivistyneet emme vahingoksemme tiedä mitään, 05 syntynyt metsätalouden professori ja vuosina 1929-1931 Luiron, Etelä-Kemijärvenja Inarin hoitoalueen ynnä Kemijärven isojakometsien ylimääräinen metsänhoitaja.

Hän osallistui siihen 30-luvun metsänlaskentaan, joka toteutettiin kulkemalla vinolinjoin Suomi läpi. Hän otti pitkän linjan Tornion seudulta Petsamon äärimmäiseen kärkeen ja sillä matkallaan hän kohtasi myös kirveenkäymättömän, kulonkoskemattoman erämaan.

Minua innostuttavat suuresti hänen kuvauksensa aapasoista, joilta puuttuivat jänteetkin niin että paikallinen väestö piti niitä kesäkelillä täysin ylittämättöminä. Mutta suota pelkäämättömät metsäherrat – joihin muuten kuului myös maantieteilijänä suureen maineeseen noussut Väinö Auer – tunsivat kasvillisuuden niin tarkoin, että näkivät kaukaa, missä kohtaa on kasvilla rahkassa juurakko, ja menivät niin että rapa lensi.

Keltikangas käytti paikallisia lantalaisia ja saamelaisia apumiehinä ja tiesi ja tunsi jopa sellaiset legendat kuin Huhta-Heikin ja Raja-Joosepin. Lienee tuntenut Hihnavaarankin (Mosku). Aikansa kuluksi hän tutkiskeli poromiesten ja muiden suuntavaistoa ja paikallistuntemusta ja esittää eri kannan kuin Helsingin Sanomat. Suuntavaisto on enimmältään maastonmerkkejä, jollaisina Saariselällä toimivat myös tunturien muodot.

Hän esittää käänteisen todistuksen kertomalla paikallisesta erämaan asukista, joka eksyi aina. Kyllä hän sitten löysi jäljilleenkin, mutta vasta eksyttyään.

Koltat olivat siitäkin viisaita, etteivät he lähteneet edes omille mailleen, jos oli tymä.

Keltikankaan havainnon mukaan miehen jokavuotisen asentopaikan lähellä kilometrin päässä saattoi olla vaikkapa kuru, jossa asianomainen ei ollut koskaan käynyt. Paikallistuntemus ja suuntatietoisuus on siis verkko, ei kartta.

Sen toki ymmärtää jokainen, ettei pohjoisen mies ilman aikojaan maleksi. Ellei olla minnekään menossa, ollaan jostain tulossa. Se että kuljeskellaan muuten vain, on herrojen meininkiä. Suorien linjojen kulkeminen – kärjessä kouliintunut ylioppilas tai teknikko kompassin ja kukaties suuntakehän kanssa – oli selityksen jälkeen ymmärrettävissä.

Pahassa maastossa, kuten Naskaman kairassa, kanta-asukas saattoi tuntea alueen, joka on noin kymmenen kilometriä kanttiinsa, ei enempää. Nuoremmilla oli virkatiensä eli ansapolkunsa, jotka tietenkin tunnettiin.

Luulisin että spatiaalinen hahmottaminen olisi sukua avaruusgeometrian tajulle eli että se on erikoislahjakkuus. Me tavalliset pösilöt toimimme niin, että jos jonkin palikan voi kiinnittää vaikkapa neljällä eri tavalla, kokeilemme ensin kolme kertaa ennen kuin tärppää. Olen pitänyt tilastoa USB:eista, joiden kanssa joutuu näpräämään lähes päivittäin. Siinä on kaksi mahdollisuutta, oikein ja väärin. Yritän sitä väärin päin noin 80-prosenttisesti. (Ei-tekniikan tohtoreille: - USB-koloja on koneissa sekä vaaka- että pystysuorassa ja useinkin paikassa, johon ei näe, ja kolo on täsmälleen sellainen, ettei siitä oikein saa selvää sormin tunnustelemalla.)

Avaruuden hahmottaminen eli tilantaju saattaa olla se ominaisuus, joka teki ihmisestä rakentajan noin 30 000 vuotta sitten. Luolataide osoittaa, että silloin taito oli kehittyneempi kuin nykyisin.

Arvattavasti myös suuntavaisto oli toista – tiedämme jokseenkin varmasti, että yksittäiset ihmiset osasivat pistellä soiden ja metsien ja Alppien läpi Itämereltä Välimerelle ja vielä pyydystää ruokansa ja järjestää itselleen suojan ylettömiltä säiltä. Ei ole mahdotonta, että joku talsi Atlantilta Alaskaan.

Se ehkä on vitsi, että ”Seitsemän veljeksen” Taula-Matti osasi osoittaa kyntensä mustuaisella, millä suunnalla on vaikkapa Sotkamo. ”Vaikka ampuisit.”

Sama mies, joka lopetti johdonmukaisesti kaikki tarinansa. Tämä sitaatti vain suklaarasiana teille, ihanan kielen ystävät:

TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. – Siitä lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas, navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin.