Suo

(Tämä kirjoitus ilmestyi Kanavan edellisessä numerossa. Niinpä nyt on aika julkaista se blogissa, ja se on samalla kahden päivän annos. Menen Brysseliin enkä viitsi ottaa koneita mukaan. Eiköhän tässä riitä jyystämistä kahdellekin päivälle.)

Suo

Muuan kirja hätkähdytti ottamalla kerronnan kohteeksi suot. David Blackbourn kirjoitti luonnon valloittamisesta – Conquest of Nature: Water, Landscape, and the Making of Modern Germany (2006, ISBN-13: 978-0393062120).

Mutta nimi on tarkoitettu johtamaan harhaan, Ja siinä on vielä Hitlerin kuva, vaikka puhe on Fredrik Suuresta ja hänen isästään.

Puhe on enemmästäkin. Yleensä Férnand Braudelin sanotaan tuoneen historiatieteeseen aikakäsitteet, joita käyttäessä välimatkat ja paikkojen saavutettavuus on muistettava. ”Vuoristo on pystysuora pohjoinen”, tähdennetään Välimeri-teoksessa. Jolloin pohjoinen on vaakasuora vuoristo, ja me olemme pohjoinen kansa.

Joki on väylä ja Englannin kanava on henkivakuutus. Juutinrauma on ylitetty jalkajoukoin kerran, ja silloinkin oltiin henkeä kaupalla. Merenkurkun ylittäminen hiihtämällä oli joillekin jääkäriksi aikoville ylivoimaista. Ahtojää ainakin on voittamaton este, ja oli siellä matkaakin liikaa, lähemmäs sataa kilometriä.

Entä suo kulttuurin, kaupan ja teollisuuden sekä sodankäynnin kannalta? Soiden historia tunnetaan hyvin. Mannerjään reunaan muodostui suuria itä-länsi-suuntaisia järviä, jotka jäivät sijoilleen silloinkin kun mannerjää päätti taas jatkaa vetäytymistään vuorille. Järvistä ja kosteikoista tuli soita. Euroopan suuri suovyöhyke piirtää jäätiköitymisen karttaa. Väinö Auerin tutkimusten mukaan tilanne on aivan sama Tulimaassa, jossa eteläinen jääkausi vaikutti. Ja nykyisten Yhdysvaltain alueella oli maailman suurin jääjärvi, jonka ympärille kasvoi soita. Sitä olisi ollut hauska olla kuulemassa, kun jääjärvi murtautui Atlanttiin ja kaivoi St. Lawrence-joen. Vaikutus tuntui ilmastossa vuosituhansia, ja Golf-virtakin sekoili.

Mutta me katsomme myös jääkautta omasta näkökulmastamme, Suomesta, ja unohdamme silti, että jääkausi on vaikuttanut jokapäiväiseen elämäämme vuosisatoja ja vaikuttaa edelleen.

En muuten ymmärrä maan nousemista Suomessa. Selitys vastavoimasta mannerjään painon kadottua tuntuu epäuskottavalta. Meillä on peruskallio pinnassa ja maan ulkokuori kestää Himalajan verran painoa – ei paljon enempää. Luulisin että asiaan vaikuttaisi myös veden lilluminen ja ennen kaikkea mannerlaattojen liike. Tektoniikka on niin nuori tiede ja vasta sotien jälkeen tunnustettu, että asiassa saattaisi olla selvittämistä.

Suomen vesistöistä ja soista puhuttaessa kaikki selitetään maan kallistumisella vinoon. Mutta kuten Veikko Huovinen sanoo, Ancylus-järven jää on taakse jäänyttä elämää.

Blackbourn aloittaa kertomalla Oderin suiston ojittamisesta. 1700-luvun lopulle noilla laajoilla alueilla viihtyivät malaria, sotilaskarkurit ja lukemattomat hyönteiset, joiden ääni oli kuin rummunpärinää. Vanhasta kuparipiirroksesta näkee, ettei siinä maastossa voinut oikeastaan liikkua kesällä eikä talvella. Näkymä on kuin Mississipiltä. Sata sivuhaaraa ja levottomasti vaeltavia hiekkasärkkiä.

Rein puolestaan oli Villi Rein, vuolautensa, kivisyytensä ja särkkiensä vuoksi kulkukelvollinen vain paikallisille ja heillekin vaikea.

Oderin kuivattaminen oli Preussin suuruuden kulmakiviä. Reinin oikominen ja perkaaminen oli 1800-luvun alusta muutamien ruhtinaskuntien suurtyö. Vesi-insinöörin oppi viimeisteltiin Ranskassa, jossa huippukoulun nimi on tänäkin päivänä ”Sillat ja viertotiet”, Ponts et chaussées.

Nykyinen Rein on rakennettu viemäri. Siellä on muita suuria jokia, joissa on keinotekoisia satamia, kuten Wilhelmshafen, Saksan sodankäynnin kulmakiviä.

Viimeistään tässä kohdin tulee halu miettiä Suomea ja kysyä, olisimmeko unohtaneet elementin, joka voi olla keskeinen historiassamme: suon. Tiedämme Salpausselät ja järvet ja rikkonaisen rannikon. Mutta kun olemme unohtaneet Suomen maanviljelyksen historian maininnan, että jokseenkin kaikki Suomen pellot on kuokittu suosta ja että 1800-luvulla laskettiin yli 3 000 järveä. Meidän on hyvin vaikea hahmottaa liikkumista maassamme, kun olemme jokseenkin tietämättömiä jopa Orimattilan ja Lahden seudun kadonneista järvistä. Dramaattisin esimerkki tästä historiasta on hankalassa paikassa, Venäjällä. Se lienee Äyräpään järvi, epäonnistuneesti kuivattu liejukko, joka on samalla lintujen paratiisi.

Soita ei enää oikeastaan ole. Aina kun ajan Ruoveden Siikakankaan ohi, hämmästyn. Siinä oli sodan aikana lentokenttä, jolle pommikoneetkin mahtuivat, ja sen ympärillä oli mahtava suo. Olen kulkenut siellä. Se oli keidassuo. Entä sitten partiopoikana. Istuimme suon reunassa ja haaveilimme sitä järveksi. Kakkurin nevaan oli tarinan mukaan hukkunut kerran paimenpoika ja usein lehmiä.

Entä Sodankylä 1960? Melkein pelkkää suota. Näin myös Posoaavan, jota sanottiin Suomen suurimmaksi, mutta se on laskettu tekojärven alle.

Blackbournin skenaario, johon kuuluvat myös kanavat, toteutui Suomessa viivästyksen jälkeen. Mutta kun meillä on taipumus ajatella kanavia väylinä, niillä oli kyllä toinenkin suuri merkitys, kuivatus.

Suon sotilaallinen merkitys on ihmeellinen. Saksalaisen Ritarikunnan Marieburg oli melkein mahdoton valloittaa, koska se oli suon keskellä yhden kapulatien päässä. Venäjällä mongoleilta jäi Novgorod valloittamatta, koska se on ratsastaville joukoille niin vaikea kohde soiden takia. Pultava oli hankala paikka; Kaarle XII:lla ei ollut mahdollisuuksia, koska se oli Euroopan suurimpien suoalueiden, Pripetin soiden jälkeen, se ainoa paikka josta pääsi kulkemaan. Ja se oli ankarasti linnoitettu.

Mikä oli suomalaisten keino hyökkäysvaiheessa 1941 – koukkaus yli soiden ja siis samalla keinot keventää ja kantaa kalusto. Kun venäläiset yrittivät samaa, he kuolivat. Edvin Laine on osunut nostamaan Tuntemattoman sotilaan symboliksi perääntymisen nimettömien lampien kautta yli – suon. Koskela johtaa koko pataljoonaa. Konekiväärit jätetään. Pataljoona pelastuu. U-asemaan, jonne JR 8 todellisuudessa päätyi, johti oikeastaan vain yksi rantatie, jota pitkin voi kuljettaa tykkejä ja kranaatteja. Ja siihen se pysähtyi.

Miksi valtava saksalainen armeija ei päässyt edes1941 pohjoisessa mihinkään? He juuttuivat soille. Myös suomalaisille kävi huonosti, koska Kiestinki oli mahdoton paikka. Sinne rakennettiin pitkä kapulatie, mutta sen jälkeen oltiin Sohjanan koskella ja järvikannaksilla ja huonosti kävi. Louheen eli rautatiesolmuun eteneminen oli unta vain.

Pietari Suuri siis perusti kaupunkinsa kammottavalle suolle saadakseen pääsyn merelle, Itämerelle. Samalla saatiin valvontaa mahtava Neva – mutta ei siihen olisi kaupunkia tarvittu. Paikalla oli ollut linnoituksia jo 500 vuotta.

Miksi Pietari ei pannut kaupunkiaan parempaan paikkaan? Tarjolla olisi ollut Terijoki, Viipuri ja erinomaisia sorapohjaisia tontteja myös Pietarhovin suunnassa.

Suomalaiset olisivat varmaan päässeet Pietariin syksyllä 1941, mutta todellisuudessa väliin jäi vielä 50 kilometriä – suota. Käytettävissä olisi ollut yksi rautatie, yksi hyvä tie ja yksi huono, pohjoinen reitti. Miksi saksalaiset ryhtyivät saartamaan Leningradia sen sijaan että olisivat siepanneet kaupungin suoraan liikkeestä? Soiden vuoksi. He päätyivät Tihvinään, joka on suhteellisen kauheaa seutua, kuten Syvärin itä- ja kaakkoispuoli laajalti.

Sen kauheuden voi muuten nykyisin todeta vaivatta käyttämällä Google Earth ohjelmaa ja katselemalla. Synkeää seutua. Olen nähnyt topografikarttoja Syvärin takaa Krivin ja Baranin seudulta. Niissä on jopa sellaisia, joissa 10 x 10 km:n alueella ei ole edes suonsaareketta. Voi olla että Baranin metsätaisteluista selvittiin siksi että suomalaisilla oli kokemusta talviteiden tekemisestä ja hyvät hevoset. Krh ja KK eivät kuljeta kantamalla paljon ammuksia, ja sitten on se syöminenkin.

Avosuolla voi liikkua talvella hiihtämällä. Hevonen uppoaa, ellei ole ihmeellinen hankikanto.. Tavallisella rämesuolla hiihtäminenkään ei ole hääviä ja jalan on turha yrittää.

Moottorikelkka on muuttanut paljon suo-sotilastieteestä. Meillä sissit ottivat ne ensin käyttöön ja jääkärit sitten. Olen kuullut puhuttavan myös mopoista keväthankien aikaan.

Suomalaiset kiilusilmät uhosivat laskevansa Leningradin veden alle, jahka ryssä olisi ajettu Uraliin. En ymmärrä oikein, miten tämä veden alle laskeminen olisi toteutettu käytännössä. Juoksuttamalla Saimaan allas kuivilleen? Mutta kun Saimaassa on niin kovin vähän vettä verrattuna Laatokkaan. Samat räyhähenget lupasivat vetäytyä Saimaan saarille käymään sissisotaa, jos ryssä pääsee Kymijoelle ja Helsinkiin.

Se on outo ajatus. Hulluko saareen menisi sotaa käymään? Soille, hitto vieköön, ja niitä riitti.

Vähemmän kuin vesiväylät ja vesistöt suot hahmottavat Suomen maakunnat ja historiallisen maantieteen. Pohjanmaa oli vanhastaan erikoisessa maineessa. Se oli jollain tavalla erillinen yksikkö, jonka kulttuurin autonomia loppui vasta Pohjanmaan radan rakentamiseen. Sinne oli se yksi ainoa väylä, jota käytettiin Nuijasodassa, Ison vihan aikana ja Suomen sodassa. Muutoin maakunta on soitten saartama ja siis suojelema.

Varhain lapsuudessa ihmettelin ”Saarijärven Paavoa”, koska Saarijärvi oli näkemäni mukaan vireää ja kaunista seutua. Miksi Runeberg oli halunnut sen surkeuden symboliksi, hallan ja siis nälän kotipaikaksi ja mistä on peräisin tämän nykyisen käsityksen mukaan epätosi ajatus, että halla nousee suosta?

En tiedä. Mutta Runebergin ajan Saarijärvi pitäisi katsoa isojakokartoista. Ehkä siellä ei ollut peltovainiota nimeksikään, enimmäkseen vain suota.

Suomea puhuttaessa ”metsä” ja ”suo” ovat myyttisiä ulottuvuuksia. Metsä on hyvä ja suo on paha.