Kaivo ja virvoitus

Isälleni tultiin esittämään vaikeaa esineoikeudellsista kysymystä. Kysyjä oli kustantanut aikoinaan jopa kaivonrenkaat naapurin maalle, välirajan tuntumaan. Kaivoa oli käytetty suuressa sovussa. Mutta sitten naapurin tila myytiin, ja uusi omistaja, joka kyllä tiesi järjestelystä, otti ja kiinnitti jumalattoman munalukon kaivon kanteen.

Mitä tehdä?

Oikeutta ei tietenkään ollut kirjattu mihinkään. Mitäpä sellaisista.

Isä neuvoi päämiestä pistäytymään kotimatkalla osuuskauppaan ja ostamaan lukon aspeineen ja kiinnittämään sen samaiseen kaivoon.

Ennen kuin viikko oli kulunut, ongelma oli ratkaissut ja lukot siirretty parempaan käyttöön muualle.

Välitkin säilyivät joltisinakin.

* * *

Runsas viikko sitten elämys oli niin vahva, etten iljennyt heti kirjoittaa siitä. Hyvä ystäväni Tuomo Mannermaa täytti vuosia. Meillä on yhteisiä raskaita ja keveitä muistoja.

Hänen kirjansa, kuten In ipse fide Christus adest, on syvällisintä, mitä tässä maassa on ylimalkaan pitkiin aikoihin kirjoitettu.

Oltiin iltamessussa ja ehtoollisella ja sitten me papit siirryimme tuomiokirkon kryptaan nauttimaan vanhaan teologiseen tapaan kahvia ja pullaa.

Ohjelma oli pienimuotoista. Luin suomentamani runon, kun se sopi Tuomolle. Valkoisesta paidastani puuttui nappi. Muuan saksalainen professori esitti kaksi Schubertin Liediä, joita suomalainen virkaveli säesti etevästi. Kerrottiin pari lempeää kaskua menneisyyden päiviltä. Tiililattioilla vilisti lapsia, jotka tulevat kauan elämään maan päällä.

Ei ole aivan tavallista nähdä ihmisiä, jotka saavuttaisivat elämässään korkeita päämääriä siitä katkeroitumatta. "Tässäkö se oli? Ja kohta on kuoltava, vaikka ei ensinkään tekisi mieli."

Tuollainen kaikki oli kaukana, yhdentekevänä. Yhteinen, jaettu tunne oli hämmästyksen sekainen tyytyväisyys. Näin on elämä kuljettanut ja siis näin on hyvä.

Merkkipäivän viettäjä kiitti läsnäolijoita. Kiitospuhe oli hyvin lyhyt.

Hän sanoi, että Lutherin mukaan juuri mikään ei pistä Sielunvihollista niin vihaksi kuin seura, ruoka, juoma ja hyvät tarinat.

Ne karkottavat yksinäisyyttä, ja yksinäisyys on se myrkky, johon Sielunvihollinen enimmin turvautuu.

Hengitykseni ei tahtonut lainkaan tasaantua. Sen olin käsittänyt, että yksinäisyys on myrkky, joka tappaa. Mutta sen paljastaminen Paholaisen juoneksi oli oivallus.

Tyypillistä Tuomoa.

Per mutuum colloquium consolationemque fratrum – veljien yhdessäolon ja keskinäisen lohdutuksen vuoksi.