Työmaaruokalassa

Oli kai tarkoitus kirjoittaa sana tai pari älyllisestä toiminnasta kotimaisessa kertomakirjallisuudessa. Ajattelin kuitenkin tarkistaa radioteleskooppieni lukemat vielä kerran.

Kiittämäni Jyrki Nummi palkitsi kehumani Kjell Westön romaanin. Sain sellaista sanaa, että kirjailija oli kovinkin pannut merkille postaukseni.

Hyvä. Jos blogi on päiväkirja, se on jokseenkin varmasi mielenkiintoa vailla, kuten ihmisen päivät ovat. Arvosteluja taas ei julkaista oikeastaan koskaan uudestaan, koska niitä ei jaksa lukea.

Kaamea poikkeus on Pekka Tarkka, jonka sanomalehtikirjoituksista on nide ("Sanat sanoista: arvosteluja ja kirjoituksia"). Ja sepä on mielenkiintoista, ja siinä on vika. Pekan arvostelutkin ovat kyllä hyviä, mutta merkittäviksi ne tekee Erkko. Sekä kirjallisuuden historiaa ajatellen että reseptioestetiikan näkökulmasta juuri Helsingin Sanomien liputus kiinnostaa aikojen kuluttuakin. Ja tässä tapauksessa kirjoitukset eivät ole sisällöltään mitenkään mielenkiintoa vailla.

En silti hevin jätä toistelmatta, että Pekka Tarkka ja Erno Paasilinna samoin kuin Jouko Tyyri ja Arvo Salo kuuluivat niihin kriitikkoihin, jotka vahvasti epäilivät Linnan Pohjantähti-sarjan ansioita.

Tarkan seuraajat istuvat lasitalossa, mutta en ole varma, ovatko he tulleet panneeksi asiaa merkille.

Istuimme sisarusten kesken eilen työmaaruokalassa, ei minun vaan edesmenneen opettajani Matti Ylöstalon. Olimme eräänkin kerran tehneet asianajajalle, joka kyllä oli aikamoinen juippi, suuren palveluksen. Muistakseni olimme osoittaneet hänelle rautalangasta taivuttamalla, että hän on tietyssä oikeudellisessa oivalluksessaan, jollaiseksi hän sen käsitti, väärässä kuin apina, ja voisi siten tämän kerran säästää viattoman päämiehensä varoja panemalla vähin äänin pillit pussiin.

Sitten kai tapahtui jotain, joka osoitti vastaansanomattomasti, että käsityksemme oli ollut oikea, jolloin asianomainen kutsui meidät syömään ruokia Savoyhin ja ehtoisana isäntänä esitteli ravintolaa, jonka oli kuulemamme mukaan suunnitellut arkkitehti Aalto. Suomalainen. Hyvin kuuluisa. Nyökytelimme aikamme nöyrästi.

Savoyn henkilökunta on isolla marginaalilla kaupungin parasta. Edeskäyvät todella osaavat ammattinsa. Silloinkin hovimestari siirteli perintöhopeita pöydällä ja ikään kuin keskeyttäen esitelmän sanoi, että herrat ovat kukaties aikaisemminkin vierailleet näissä tiloissa.

Professori Ylöstalo sanoi vaatimattomasti että kieltämättä, kieltämättä, tämä oli heillä työmaaruokalana, kun he jakoivat 1930-luvulla Ahlströmin kuolinpesää Lasse Hornborgin kanssa ja Lasse oli Ahlströmin lasten uskottuna miehenä.

Talvisodan aikana sitten oli vähän taukoa, kun oli muita tehtäviä.

Kun isäntämme oli juuri mieleen juolahtaneisiin kiireisiinsä vedoten poistunut paikalta laskun maksettuaan Matti ihmetteli ääneen, että jokohan bolsevikit ovat hoksanneet Rouhialan voimalaitoksen padon panostuksen. Johon minä kauhistuin että onko Rohiala panostettu ja mistäs tiedä. Johon Matti että on ja että hän itse panosti kesällä 44 ja tuli sen verran tuhti annos, että jos nyt joku toveri komissaari vetäisee väärästä narusta, niin Saimaan pinta laskee viisi metriä. Puhe oli siis Enson alueesta Vuoksessa väärällä puolen valtakunnanrajaa. Opettajani oli toiminut erillisen pioneeripataljoonan upseerina Kiestingin motissa ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa, ja sen tiesinkin, että tätä perua hänellä oli muun muassa rautaristi, urhollisuudesta saatu.

Vuorineuvosten työmaaruokalassa oli eilenkin kohtelu mallikelpoista ja ruoka aivan oivallista. Kysyin oliko Oulujärven muikun mäti Manamansalon länsi- vai itäpuolelta, ja vastaus tuli kuin tykin suusta, että länsi. Jälkiruuan yhteydessä kerroimme tarjoilijalle, että täysivaltaisen erikoissuurjäätelöannoksen mausteena oleva mesimarja eli Pohjanmaan kielellä luhrikka oli tavallinen tuttavuus menneinä aikoina ja että kun etevä veljeni Pekka, tässä vastapäätä, harkitsi oikeaksi syntyä, vuonna 1946, oli aivan mahdoton mesimarjavuosi. Äitimme keräsi niitä säilöön 47 kiloa.

Avo-ojien väistyminen ja luhtaniittyjen katoaminen aiheuttivat sen, ettei kukan ole nähnyt mesimarjaa livenä vuosikymmeniin. Tai onhan niitä varmaan muuallakin kuin Lignell & Piispasella, mutta ei niin paljon, että silmille hyppisivät.

Ajattelin kylläisenä ja laiskana hyräillen aika epäpuhtaasti "Stompin' at the Savoy", että tätä eivät brändinrakentajat ymmärrä, eivät nekään, joilla on halu ja himo esiintyä televisiossa ja kertoa saavutuksistaan kaupallisella alalla. Savoy-maljakko on ravintola Savoyhin suunniteltu. Kämp ei ole Kämp - vaikka siellä on hyvä ruoka, ei käy kieltäminen, mutta Savoy sen kuin vain on Savoy.

Tämä sama koskee Pekka Tarkkaa ja Nalle Puhia.

Jotkut yhtiöt, esineet, musiikkikappaleet ja tekstit alkavat elää omaa elämäänsä. Niistä tulee osa kollektiivista merkkijärjestelmää.

Lehdessä sanottiin, että Kristiina Rikman, joka on erinomainen suomentaja, ajattelee kääntää uudestaan Peppi Pitkätossut.

Ehkä on aika miettiä uusiksi suomennos "Hieno pieni kiekura, sureksi en tahdo ma". Suomennoksessa on ylimäärä, koska "sureksi" ei ole pelkkä kirjoitusvirhe, vaan lisäksi einoleinomainen verbimuoto, samanlainen kuin halveksi tai haaveksi tai kuljeksi. En sureksi.

Kauhistuin itsekin, kun Kersti Juva suomensi Nalle Puhit vuosikymmeniä sitten uudestaan. Katselin sitten joskus, että olihan se vanha oliko se nyt Aune Talaskiven suomennos aika arvaamalla tehty. Eikä sitä enää kukaan muista, mutta Juvan teksti kuluu käsissä.

Tämän jutun kuva on tarkoitettu tuomaan mieleeni yhden ensimmäisistä helsinkiläisistä lehtikirjoituksistani, jonka julkaisi Ylioppilaslehti vuonna 1964. Innoittajana oli silloin sensaatiomainen päähänpisto - Nalle Puh latinaksi eli Winnie ille Pu. Ursus cum perpauli cerebri - eli karhu jolla oli pienenpienet aivot. Crustulum crustulum crustulum crum - cerebrum meum est fatigatum. (Rimpatirei-laulu - terveisiä, Teivas Oksala!)

Myöhempinä vuosikymmeninä latina ja murteet ovat muuttuneet itsestään selviksi oheistuotteiksi. Esimerkiksi Aku Ankan murreversiot ovat mahtavia. Syystä tai toisesta pidän erikoisesti Akusta Turun murteella, vaikka se murrealue ei ole mitenkään erikoisen tuttu.

Peppi Pitkätossu oli Bonnierin kustannusliikkeen historian suurimpia munauksia. Henkilö, joka ei totisesti halua itseään muistettavan tässä yhteydessä, piti amatööri A. Lindgrenin käsikirjoitusta sopimattomana ja yhteiskunnavastaisena, mikä oli tietenkin aivan oikea havainto, ja hylkäsi sen. Vuosi oli ehkä 1941. Niinpä Pepistä tuli sitten aikaisemmin kituliaan Raben & Sjögrenin taloudellinen, taiteellinen ja kulttuurinen kivijalka.

Sureksi en tahdo ma.

Miksei kukaan ole kiinnittänyt huomiota siihen päivänselvään asiaan, että meillä on ollut jo pitkään Peppi Pitkätossu tasavallan presidenttinä.

Eikö totta? Kuin kaksi marjaa.

Mahtaa ruotsalaisia harmittaa.

"Lehtokurpat saivat minkä ansaitsivatkin."