Esivalta käyttää edustajiensa kautta herruutta ylitse kaikkien alamaisten.
Käsite - överhet, Obrigkeit - on osa uskonpuhdistusta. Sitä käsitteli Luther ja sen käsitti Luther.
Uskopuhdistus oli Saksan herroille keino päästä paavi ja sitten myös keisarin vallasta ja etenkin kirkkojen omaisuuteen.
Teho oli sanoinkuvaamaton. Sodankäynti nousi uudelle, ennennäkemättömälle tasolle ja muuttui nopeasti kaikkeen siviiliväestöön kohdistuvaksi terroriksi, joka nousi huippuunsa 1600-luvulla.
Meidän kuuluisa Isovihamme, kaksi 1700-luvun vuosikymmentä, joiden ajan Ryssä hävitti maatamme, oli taitava sovellutus Ruotsin kuninkaiden edellisellä vuosisadalla viimeistelemistä sodankäyntikeinoista.
Kuinka ollakan, "lempeä" kuningas Kustaa IV Aadolf oli edelläkävijä, kiitos kanslerinsa Axel Oxenstiernan, joka oli kovan tason poliitikko.
Ja näin syntyi myös kysymys tuomarin asemasta maallisen esivallan koneistossa.
Tuomarin itsenäisyys ja riippumattomuus on melkein samanlainen höpöjuttu kuin tarina itsenäisistä talonpojista.
Tietyssä teknisessä mielessä se on sen verran totta, että metelöinti pitkästä perinteestä ei suorastaan hävetä. Mutta tietysti talonpojan "itsenäisyys" oli hyvä keino varmistaa, että hän oli laillisen esivallan tavoitettavissa, kun käytiin hakemassa veroja ja väkeä suuriin sotiin.
Tuomarin asemasta saa käsityksen äsken mainitun "hyvän" Kustaa-kuninkaan kirjeestä Turun hovioikeuden tuomareille. Kirjeessä hän lupaa leikkauttaa herroilta hovioikeudenneuvoksilta korvat ja ripustaa ne sopivaan paikkaan naulattuina näytteille, jos herrat hovioikeudenneuvokset vielä soveltavat riita- ja rikosasioihin lakia eivätkä "meidän korkeaa tahtoamme".
Jo Kustaa Vaasan äkillinen innostus puhdistettuun uskontoon liittyi kirkkojen rosvoilun ohella oivallukseen, että tässä oli keino kehittää entistä lujempia virkamiehiä. Heitä koulutettiin Saksan maissa ja kotimaahan palanneina heitä nimitettiin piispoiksi ja joskus tuomiorovasteiksi.
Hallinnollisten tehtävien lisäksi heillä oli esivallan markkinointiin liittyvä missio, joka mitattiin kansan nöyryydestä.
Näin hahmotellen lakien sisältö ei ole kovin tärkeä asia. Se on tärkeää, että pappi ja tuomari voivat kutsua maakunnan miehiä koolle niin sanotuille käräjille sanomaan "kyllä" esivallan ratkaisuille.
Ruotsissa tämä hallintomalli on periaatteessa edelleen käytettävissä. Käydään loputtomasti neuvotteluja, joiden jälkeen julkaistaan kauan sitten pienessä joukossa tehdyt päätökset. Ellette usko, kysykää esimerkiksi Telian työntekijöiltä ja pikkuherroilta.
Heikki Ylikangas on osoittanut vakuuttavasti, että rikoslainkäyttö oli Ruotissa ja siis Suomessa poliittinen ase kuninkaan ja aatelin valtataistelussa ja kun kuningas pääsi niskan päälle, lainkäyttö kiristyi ja pyövelin kirves heilui.
Kuninkaan suuren vallan aikaa oli 1600-luku, mutta Isonvihan jälkeen siirryttiin aatelin valtaan, jonka Suomen historia on halunnut kuvailla valtiopäivien eli säätyjen valtana. Mutta ylhäisaatelihan siellä istui sekä hattujen että myssyjen ("mytyt ja hassut") johdossa.
Aleksangteri I:n ratkaisut on nähty suurena suopeutena Suomelle. Hieman erilainen näkökohta on tämä: Venäjällä ei ollut perinteisesti oikeastaan minkäänlaista hallintoa, paitsi paikallisten herrojen mielivalta ja laillistettu ryöstö. Venäjän lahjonnan perinnettä on joskus ihmetelty. Yleistäen: Venäjällä virkamiehille ei periaatteessa maksettu palkkoja, vaan heidän arvioitiin elävän lahjuksilla. Palkan maksaminen oli rautateiden toteuttamiseen asti jopa teknisesti mahdotonta. Millä ne rahat olisi toimittanut kaukaisille seuduille? Ja mitkä rahat?
Suomessa hallinto ulkoistettiin 1800-luvun alussa ostamalla Ruotsista takaisin virkamiehet, jotka olivat vastikään olleet vihollisia. Tämä oli järkeä, jollaiseen Neuvostoliitto ei onnettomuudekseen koskaan kyennyt.
Sopii katsella henkilöluetteloita ja elämäkertoja. Suomen sodan sankarit esiintyvät taajaan Venäjän palveluksessa maaherroina ja vastaavina. Sotilaana hyvin vanhanaikainen Adlercreutz puuhasi kuninkaan kumoamishankkeessa ja sitten Napoleonin sodissa samoin kuin etevä Sandels; suurena naissankarina erikoisen tunnettu ja muutenkin monipuolinen Döbeln kuoli Ruotsissa.
Siitä ei ole tietoa, että tuomarit olisivat joutuneet hakaukseen hallintoherrojen kanssa 1800-luvulla. Teollistuminen ei näkynyt juuri lainkaan lainsäädännössä eikä oikeudenkäytössä. Nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjä oli senaatin oikeusosasto, ja senaatti ei millään muotoa edustanut kansaa vaan hallitsijaa. Oikeusosaston jäseninä oli paljon aikakauden suurmiehiä. Joistakin tuli näissä tehtävissä suurmiehiä. Jotkut siirtyi talousosastoon eli poliittiselle puolelle.
Tämä tilanne katoaa meiltä välillä näkyvistä, koska vuosien 1899-1917 tapahtumat, niin sanottu sortokausi ja maailmansota, värjäävät mielikuviamme. Olen tästä useassakin kirjassa kirjoittanut. Tyydyn sanomaan, että se kuuluisa sorto oli myöhemöpien aikojen mittojen mukaan eli anakronistisesti arvioiden vähäistä ja että tapahtuma-aikanakin sisäinen valtataistelu pani milloin paisuttelemaan, milloin tasoittelemaan sorron mielikuvia. Sosialistit, jotka yllättivät myös itsensä saamalla melkein puolet paikoista ensimmäisessä eduskunnassa, viis veisasivat mistään sortokaudesta ja laillisuustaistelusta.
Tapaturmaisesti itsenäistyneen Suomen tuomoistuinlaitos jatkoi toimintaansa jokseenkin sellaisenaan ja yleensä samojen henkilöiden turvin kuin maailmansodan aikana ja ennen sitä. Vain senaatissa, joka muuttui korkeimmaksi oikeudeksi, pantiin toimeen etninen puhdistus. Nyt epäilyttäviksi keksittyjä niin sanottuja myöntyvyysmiehiä siirrettiin pois sisätöistä, mutta tämä koski hyvin pientä joukkoa.
Suomalainen tuomari ei ollut itsenäinen eikä riippumaton, vaan virkamies virkamiesten joukossa ja sellaisena osa laillista esivaltaa.
Asiasta esitettiin väitöskirjoissa ja tutkielmissa erilaisia käsityksiä, joita värittivät Saksan kulloisetkin poliittiset olot.
Olennaisin osin järjestelmä säilyi tällaisena 1990-luvulle.
Sen jälkeen tuomarin riippumattomuutta valtion poliittisista elimistä alettiin äkisti korostaa.
Samalla tuomarit järjestettiin taloudellisesti täysin riippuvaisiksi niukoista budjettivaroista. Aikaisemmin kihlakunnantuomareilla oli ollut tilaisuus rikastua toimitusmaksuilla eli sportteleilla, joista oli luovuttu aste asteelta 1970-luvulla, ja raatimiehillä lunastusmaksuilla pöytäkirjoista ja jäljennöksistä. Virkasivutulot olivat merkittäviä.
Tällä hetkellä maan kaksikymmentä ykkösluokan asianajajaa ansaitsevat kukin keskimäärin kymmenen kertaa enemmän kuin maan kaksikymmentä korkeimman oikeuden jäsentä. Hovioikeuksien jäsenistä ei maksa vaivaa puhuakaan.
Tästä huolimatta tuomarikunnan henki on muuttunut. Tuomari ei pidä "lainsäätäjää" samana ilmiönä kuin valtioneuvostona näyttäytyvä poliittinen valta eikä välttämättä edes määräajoin valittava eduskunta. "Lainsäätäjä" on henkimaailman ilmiö, joka "ilmenee" lainsäädännössä, ja tuomarit ovat sille uskollisia.
EU-Suomi on hakenut omaa sovellustaan. Saksa on toisen maailmansodan jälkeen luonut riippumattoman mutta aivan liian suuren tuomarikunnan. Ranskan perinne on kovin toinen; heillä on perinteisesti ollut ammatillisesti ja ideologisesti sangen heikkotasoinen tuomarikunta. Nyt ei ole puhe hallintotuomioistuimista, joiden kansainvälinen esimerkki on Ranskan Conseil d'Etat.
Tällä hetkellä on pakko hiukan tasapainoilla nuorempiaan opettaessaan. Eräät juristit opiskelevat Englannissa tai Yhdysvalloissa ja luulevat sieltä palattuaan, että sikäläinen järjestelmä olisi ainakin sukua meikäläiselle. Kun ei ole. Yliopisto-opetuksessa vaikuttaa vielä stalinistisukupolvi osittain eriskummallisine oppeineen. Toisin sanoen iso osa professorikunnasta on kerran ollut sitä mieltä, että innoitus on haettava Itä-Saksasta. Jolloin toinen osa professorikunnasta on juuttunut vastustamaan noita vaikutteita ja tukeutumaan ajattelussaan usein aika hämärään "laillisuusperinteeseen".
Tuomarista on tulossa valtion vihollinen, mikä on oikein. Valtion vihollinen eli ihmisten ja jossain määrin yritysten turva ääritapauksissa myös valtio-työnantajaa tai valtio-päätöksentekijää vastaan. Ja sellainen virkamies on aidosti riippumaton sekä valtiosta että kansalaisista, ja siksi olen hyvin tyytyväinen, etteivät meidän tuomarimme kallista korvaansa julkisuudelle. Muutenhan iltapäivälehdet järjestäisivät tekstiviestiäänestyksiä virantäytöistä tai virasta potkimisesta.
Kaiken jälkeenkin monessa mielessä omituinen Eeva Vuoren juttu KKO:ssa 1990-luvun puolivälissä oli merkittävä.
Kai olette panneet merkille, arvoisat lukijat, ettei tuomioistuinlaitoksesta ole tavattu ainuttakaan "rötösherraa"?
Se on kiitettävä saavutus.
Muutamien tuomareiden toimiminen välimiesoikeuksissa, joista saa lihavan palkkion, ei vaikuta asiaan. Ratkaisemalla välimiehenä esimerkiksi Teoston ja YLE:n välisen riidan ei tule esteelliseksi. Eivätkä nämä välimiesoikeuksia käyttävät muutenkaan asioi tuomioistuimissa.
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Minusta on mielenkiintoista, jos voi kytkeä itsensä tai tuntemansa ihmiset historiaa. Oman suvun jokseenkin perseelleen asettunut historia, samalla tontilla vuodesta 1556, antaa mahdollisuuden kytkeä itsensä varsin lujasti Suomen historian käänteisiin.
VastaaPoista"jos herrat hovioikeudenneuvokset vielä soveltavat riita- ja rikosasioihin lakia eivätkä "meidän korkeaa tahtoamme".
Oman osansahan tähän toi sekin, että ennen Kustaa Vaasan aikaa Suomessa saatettiin soveltaa omaa lakia. Kustaa Vaasa loi ruotsalaisen patrimonialismin, perintökuninkuuden ja yhtenäisvaltion samalla kertaa. Oma sukuni joutui vaikeuksiin 1600-luvulla, kun yritti riidellä kuninkaan lain kanssa, vedoten Suomen perinneoikeuteen. Eräs esi-isäni oli kirjailijan tuttuja, ja näyttää siltä, että nämä tapahtumat ovat osaltaan olleet esikuvana sitten tarinalle "Lastu".
"Jo Kustaa Vaasan äkillinen innostus puhdistettuun uskontoon liittyi kirkkojen rosvoilun ohella oivallukseen, että tässä oli keino kehittää entistä lujempia virkamiehiä."
Poikani kummitädin esi-isät ovat tulleet Ruotsiin Kustaa Kuninkaan kutsusta. Eräässä alempaan aateliin kuuluvassa hollantilaisessa perheessä oli lahjakas poika, joka oli oppinut jopa kerto- ja jakolaskuja ja kuningas arveli tuollaisesta miehessä olevan hyötyä verokammarissa, De Vriesit sitten ansioituvat kyllä muissakin kammareissa, mutta veron vuoksi he alkuaan lähtivät liikkeelle.
Minä olen omalla blogillani, sarjassa "Venäjän Taika" hieman sivunnut sitä historiallista kehitystä, joka johti Venäjän ja Euroopan erilleen, ja viitannut sitten muissa kirjoituksissani Ranskan ja muun euroopan suhteisiin, mutta en saata olla varma... Tästä tullee pitkä, joten kirjoitan omalle puolelleni.
"Adlercreutz puuhasi kuninkaan kumoamishankkeessa"
VastaaPoistaJuu, eräs tuttuni kuvasi suom. historiankirjoitusta näin: kun Ruotsin kunkku oli syösty vallasta, suom. säädyt eli Porvoon "valtiopäivät" mietti päänsä puhki, että mistä pirusta me ei oikein uusi kunkku löydetään tähän hätään. Joku sitten "keksi pyytää" Aleksanteri I Venäjältä. Hiukan siistitty kuvaus siitä, miten suomalaiset - sinänsä järkevästi - vaihtoivat puolta keskellä sotaa. Toisissa oloissa kysymys olisi ollut nykyaikaisesti sanoen maanpetoksesta, jolle varmaan olisi toisissa oloissa löytynyt myös lakipykälä, tuomio ja tuomari.
Minä olen tavannut "rötöstuomareita", mutta tämä on tietenkin määrittelykysymys. Mikäli "rötöstuomarilla" tarkoitetaan tuomaria, joka ottaa vastaan suoran rahalahjuksen, niin sellaisia Suomesta tuskin löytyy. Suomen järjestelmässä kun pitäisi lahjoa lukuisia tuomareita, jotta yksittäisessä tapauksessa saataisiin lahjuksenantajaa miellyttävä ratkaisu.
VastaaPoistaP.S KKO:2005:14 on eräs esimerkki "lahjuksesta". X on käsittääkseni toiminut myös väliaikaisena oikeusneuvoksena.
//Karpaasi
Valtakunnansyyttäjän mukaan tuomarit ovat rikoksista epäiltyinä sangen harvoin.
VastaaPoistaJoskus on pistänyt silmään, että rattijuopumuksesta huolimatta tuomari on saanut pitää virkansa - vaikka konstaapeli ei.
80 luvun lopulla ja 90 -luvun alussa oli muotia tutkia lahjontaa. Vesioikeuksienkin väkeä tuomittiin - katselmuksen yhteydessä tarjottujen leipien syömisestä ja oluen juomisesta Kemijoen rannassa.
Eräs kihlakunnantuomari kieltäytyi jouluksi tuomiokuntaan lähetetystä kahvipaketista. Toinen otti vastaan joulusuklaita kansliassa naposteltavaksi, muttei niillä saanut parempaa palvelua.
Joku tuomari ei taannoin muistanut kuukausittaisen surunauhansa numeroita sakkoa saadessaan. Vot - se säädettiin rangaistavaksi.
Toinen ei samassa tilanteessa muistanut olevansa tuomari vaan väitti olevansa jokin muu lakimies - tuomio rapsahti viranomaisen erehdyttämisestä.
Itsenäisyys ja valta voi olla omiaan turmelemaan - ei kuitenkaan ehdottomasti, koska on mahdollisuus muutoksenhakuun ja kanteluun. Raippoja voi nykyisin saada myös eurooppalaisista tuomioistuimista. Kanneviskaalin lie korvannut kurinpitolautakunta?
Aikansa elänyt tuo sanonta, ettei korppi korpin silmää noki. Kyllä nokkii.
Kemppisen kirjoitus on kyllä niin mieltä virkistävää luettavaa, että on vaikea löytää sanoja.
VastaaPoistaSitä en kyllä usko, että ..."Tuomarista on tulossa valtion vihollinen"...
Kemppinen kirjoittaa kirjassaan "Oikeus kulttuuri-ilmiönä, Helsinki 1990 s. 80 seuraavasti:
..."Tuomareita ei niinkään elähdytä halu tehdä oikeutta kuin halu uskollisesti palvella esivaltaa ja edetä virka-asteikossa"...
Tähän viimeksi mainittuun Kemppisen toteamukseen kyllä uskon lujasti edelleen. Ainakin niissä riita- ja rikosjutuissa, joissa jokin pankki on toisena osapuolena ja pankin asiakas toisena, niin pääsääntöisesti pankki voittaa aina, vaikka näyttö edellyttäisi pankin edustajien tuomitsemista. Todennäköisin syin voidaan epäillä, että viime laman alkuvaiheessa poliittisen eliitin piirissä paniikkitunnelmissa vain päätettiin, että pankin on voitettava aina, koska muuten käy mukamas maallemme vielä huonommin.
Elikä Kemppistä hiukan mukaellen: Suomalainen tuomari ei ole edelleenkään itsenäinen eikä riippumaton, vaan virkamies virkamiesten joukossa ja sellaisena osa laillista esivaltaa.
Ad JV:
VastaaPoistaItse asiassa Porvoon valtiopäivät kokoontuivat taistelujen vielä jatkuessa, joten kysymyksessä oli manpetostakin hirvittävämpi rikos, valtiopetos sotatilan vallitessa.
"Tanssi yli hautojen"
Ad Anonymous:
VastaaPoistaMainitsemassasi tapauksessa oli kysymys välimiehen esteellisyydestä ja KKO pohti vahingonkorvausvelvollisuutta.
Esteellisyys olisi aiheutunut siitä, että välimies oli aikaisemmin antanut maksullisia lausuntoja samantapaisessa asiassa.
Kun eri oikeusasteet olivat nähdäkseni perustellusti eri mieltä, tämä ei ole "rötös" vaikka voikin olla paha virhe.
Lahjontaongelmassa olet oikeassa. On se pirua. Kun jutun manipuloiminen tiettyyn kokoonpanoon ei välttämättä onnistu, täytyisi lahjoa todella aivan liian monta henkilöä.
Tässä mielessä on hyvä, että ylituomareilla on keskinäisiä vanhoja vihoja ja että he ovat tottuneet pitämän toisiaan silmällä.
Ad Korppi:
VastaaPoistaRattijuopumus ja tuomarin toimi on vaikea kysymys. Tiedän kaksi tapausta, joissa kihlakunnantuomari on itse eronnut jäätyään kiinni lievästä r-juopumukesta. Mainitsen jopa nimeltä toisen - Helge Rontu, vuosikymmeniä sitten.
Esittelijän sakolla rangaistu r-juopumus on käytännössä jäänyt virkamiesoikeudellisesti sillensä, mutta muistan eräänkin läheltä seuraamani tapauksen, jossa henkilö sivuutettiin vuosikausia virantäytöissä, vaikka hovioikeudessa esittelijän virat muuten kulkevat virkaiän mukaan kuin juna.
Kun olen yrittänyt tutkia nämä menneisyyden tapaukset niin sanoisin lyhyesti, että räikeissä jutuissa viinaan on aina liittynyt hyvin vakava mielenterveysongelma.
Ja sitten on 1920-luvun alusta eräs leimamerkkikassan "ryyppääminen", tekijän varakkuudesta päätellen sekin henkistä tasapainottumuutta.
Kuten tiedämme, oikeasti tahdonvastaista hoitoa tarvitseva tuomari olisi erittäin iso ongelma. Kuten muukin virkamies. Joten tämä ei oikeastasan kuulu puheenaiheeseemme.
Kemppinen: ..."Kaiken jälkeenkin monessa mielessä omituinen Eeva Vuoren juttu KKO:ssa 1990-luvun puolivälissä oli merkittävä.
VastaaPoistaKai olette panneet merkille, arvoisat lukijat, ettei tuomioistuinlaitoksesta ole tavattu ainuttakaan "rötösherraa"?
Se on kiitettävä saavutus"...
Se, ettei tuomioistuinlaitoksessa ole tavattu ainuttakaan "rötösherraa" ei ole mitenkään kunniaksi valvontajärjestelmälle. Nimittäin eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoton oikeuskansleri joukkoineen ovat melko lailla yhtä tyhjän kanssa. Valveutuneilla kansalaisilla on se käsitys, että näissä instansseissa pestään musta valkoiseksi tai ainakin harmaaksi.
Eeva Vuoren tapaus on myös sikäli mielenkiintoinen, että hänen professorimiehensä petti Eeva Vuorta kiinteistökaupassa ottamalla pimeää kauppahintaa tämän läsnäollessa ja salasi tekonsa vaimoltaan. Siis näinhän asia menee, jos on uskominen Eeva Vuoren selityksiin.
Ad Toipila
VastaaPoistaEipä se aivan noin mennyt.
Takaus/vakuuslainsäädäntö oli lamaa edeltäviä sitoumuksia annettaessa vanhentunutta. Tulkinnat olivat yleensä vakiintuneiden linjojen mukaisia.
Lainsäädäntö uusittiin laskusuhdanteessa älämölön noustua. Siihen mennessä oli moni mummo jo menettänyt elämänsä säästöt aikamiespoikansa pisnesseikkailuihin.
Sittenpä tosiaan säädettiin velvollisuus kertoa mitä se todella on, kun panet nimesi tuohon paperiin. Joitakin ehtoja kiellettiinkin.
Yleistakaus tai yleisvakuuden antaminen oli aika pirullinen väline.
Takaajien ja velkojien tahdot eivät todennäköisesti olleet kohdanneet takaussitoumusta annettaessa. Kaikkien tahtohan oli, että päävelallinen maksaa ja takaajan/vakuuden antajan vastuu ei koskaan toteudu.
Luottotappioriskin olisi voinut kattaa korkeammalla korolla tai vakuutuksella. Mummot eivät kuitenkaan kehottaneet poikiaan tulemaan toimeen omillaan.
Pankkituen helpon heltiämisen aikaan tuli kyllä mieleen, olisiko pitänyt repiä vakuuspapereita ja jättää velkoja valtion vahingoksi mummojen sijaan.