Hän oli tietämäni mukaan kasakan tekoja. Kautta lapsuuteni ja nuoruusvuosien Kustaa ilmaantui yllättäen jostain, mukanaa joskus luutia tai saunavihtoja, ja katosi johonkin kulkumiehen pitkällä ja vetävällä askeleella.
Mietimme poikien kanssa, kuinka on mahdollista, että ihmisellä on vuosikymmenestä toiseen ruokoton parransänki, ei koskaan partaa eikä koskaan ajeltuna.
Kilpelän Köystinä hänet tunsi koko pitäjä ja luultavasti viisi tai kahdeksan naapuripitäjää.
Itseään suurinakin sankareina pidetyt ihmiset unohtuvat - omalaatuiset kulkumiehet eivät.
Evijärvellä joskus 50-luvun alussa joku isäntä - Hermanni - oli paheksunut Matti Haudanmaata, että on tuo nyt ernomasta meininkiä että kulkee pitäjissä viulua vinguttamassa eikä tee oikeita töitä. Hauranmaa oli sanonut, että kun minä kuolen, siitä puhutaan viidessä pitäjässä, mutta kun sinä kuolet, niin sanotaan vain, että lakkasi se Hermannikin piikoja hätyyttämästä.
Mistä tahansa kansanmusiikkikirjasta voi katsoa, miten oikeassa Haudanmaa - muun muassa Konsta Jylhän esikuva - oli arviossaan. Järvikylissä elää vieläkin sanonta "Vetää niin kun Hauranmaa hortees".
Köysti ei onneksi laulanut, sillä hänellä oli puheäänikin epätavallisen römeä ja krouviin naamaan sopiva. Ei hänellä naisia ollut. Kortesjärvellä oli kuulemma aikoinaa joku hetken miettinyt, mutta tullut siihen tulokseen, että "jos olisit eres vähän enemmän ihimisen näköönen..." Joten Köysti oli jätettävä kanssaihmiset tältä osin rauhaan.
Hänen ongelmansa oli myötäsyntyinen, aivan tavaton rehellisyys.
Yhden kerran hän sai jostain, varmaa osuuskaupasta, laatikollisen kelvottomia appelsiineja, ja kulki kaupittelemassa niitä ihmisille. Nimismies Sarparanta asui jokirannassa siinä komeassa Kujanpään talossa. Köysti hakkasi kuistin lasiovea likaisella nyrkillä, ja kun vallesmanni tuli avamaan, raakkui: "Osta Olli appelssiini." Nimismies kysyi, jotta ovatko ne karvahia kun ovet ihan viheräisiäkin. Köysti sanoi:"On ne niin perkeleen karvahia."
Sarparanta ei ollut äkkipoika itsekään. Hän tuli Kauhavan ja Härmäin nimismieheksi 1920-luvun alussa ja pysyi siinä virassa 60-luvulle asti. Pojista tuli majureita ja everstejä ja sellaisia. Sarparanta oli kiukkuinen mies ja nopea pänttäämään kurituksen tarpeessa olevia. Aivan virkauransa alussa hän ajeli hoijakalla Voltissa, jossa oli häät ja humalaisia pyörtänöt täynnä. Joku roteva renki oli siepannut hevosta päitsistä ja kysynyt härnäten, että kukas täällä näin herroiksi ajelee. Olli kimmahti kieseistä maahan ja pulttasi renkiä turpaan niin että mies lensi ilmassa, ja sanoi:"Nimismies Sarparanta. Hauska tutustua."
Oli Köystillä elinkeinoja. Ennen sotia hän kuljeskeli asemasillalla junan tullessa paljasjaloin, ja kun joku astui varpaille tai Köysti työnsi itse jalkansa toisen kengän alle, niin jos astuja erehtyi sanomaan "Anteksi", Köysti sanoi että ei mitään anteeksi, "se on markka". Saattoi tulla joskus kaksikin markkaa.
Kustaa oli syntynyt 1.2.1907 ja oli Talvisodassa Taipaleella ja Vuosalmella ja jatkosodassa Syvärillä. Mahdollisista taistelutehtävistä ei käytettävissäni ole lähempiä tietoja.
Kielenkäyttö oli sitten sitä mitä oli. Professori Pentti Virrankoski on julkaisemattomassa muistelmassaan kirjannut välikohtauksen, jonka olen itsekin aikoinani kuullut. Kunnanlääkärinä oli ennen sotia Yrjö Lassila, Vaasan Lassila & Tikanojan sukua ja pankinjohtaja Jaakko Lassilan isä. Köysti oli käynyt hakemassa häneltä förskottia puiden pienimisestä ja sitten jättänyt tehtävän tuonnemmaksi. Joskus puolta vuotta myöhemmin sattui niin onnettomasti, että Köysti oli juuri harpponut Kauhavan kirkonsillan yli kirkon portille, kun pitäjän mahtimiehet laskeutuivat portaita pääsiäiskirkosta urkujen humun säestäminä, ja tietysti Lassilan tohtori ensimmäisenä. Oven päällä luki ja lukee edelleen osuvasti "Herran pelko on viisauden alku". Köysti ei kuitenkaan ollut herran pelkoa tullut opetelleeksi.
Hänellä ei kuitenkaan ollut siinä tilanteessa muuta neuvoa kuin esittää hyvin omatekoinen pahoittelu - ja tietysti niin kuuluvalla karjahduksella, että koko kirkkokansa kuuli, ruustinna ja lottapäälliköt etenkin, ja tarina jäi muistiin:
"Voi Kristus, Ylli, kun mua vituttaa ne sun puut."
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
"Kustaa oli syntynyt 1.2.1907"
VastaaPoistaTämä sai minut ajattelemaan isovanhempiani ja toista maailmaa, johon he syntyivät. Äitini isä syntyi 1905 ja äitini äiti -07
Minun äitini isä tuli taloon huutolaispoikana, kun perheen huoltaja, äitini ukki oli kadonnut. Minä jäljitin verkon kautta hänen hautansa Tyynenmeren rannalta, Seattlesta. Toinen maailma.
Huutolaispojasta tuli sitten kotivävy.
Äitini äidin isä lähti kännipäin sisällissotaan, mutta kun viina loppui, toi hevonen miehen takaisin, useampaan kertaan. Pääsi sitten hengestään sen viinan ja keuhotaudin kanssa.
Isäni jäi orvoksi kun molemmat vanhemmat kuolivat kolmenkympin paikkeilla, vuonna -54 ja -56, keuhkotauti vei heidätkin. Perheen vanhin tytär otti sitten koko shown hoitaakseen, vaikka oli itse vasta 16, kohta 17. Serkut ja pikkuserkut avittivat ja kun sisarukset oli maailmalla, jäätiin sitten "tädiksi", huolehtimaan näitten lapsista ja tekemään kunnallispolitiikkaa kokoomuksessa.
Parhaan ystäväni isä syntyi 11 kuukautta ennen itsenäisyyspäivää ja oli vuoden vanha kun kansalaisota pyyhkäisi nurkalta. Hänen äitinsä isää tulivat sitten valkoiset hakemaan, mutta eivät ehtineet kauas viedä, kun metsän kautta oikaisseet pojat hakivat isänsä pois ja laittoivat noutomiehet Kokemäenjokeen. Ei ole perään kyselty.
Toinen maailma.
Poikani äidin isoisä oli vossikkaisäntä, isänsä oli piispain ja paroneitten lapsenlapsi, kirkkoherra Hämeestä , josta ei Hermannista ollut luku- vaan ajomieheksi ja toisen vaimon perintönä tuli sitten vossikkaisännäksi.
Teki itsemurhan talvisodan kynnyksellä, 84-vuotiaana.
Tuli töitten jälkeen sisään, riisui takin, meni yläkertaan ja hirtti itsensä.
Oli haudannut jo silloin kolme vaimoa, ja neljäs vaimo oli miestään 43 vuotta nuorempi, 19 vuotta nuorempi miehensä esikoista. Veljeksistä vanhimman ja nuorimman ikäero oli liki 60 vuotta.
Talo Punavuoressa meni jakoon ja neljäs vaimo, poikani äidin isoäiti, Pietarissa syntynyt, puoliksi mustalainen, puoliksi italialainen, muutti kolmen poikansa, joista vanhin oli tuliainen, isätönnä taloon tullut, kanssa hellahuoneeseen Kallioon.
Miehen muista lapsista ei kuulunut mitään sen jälkeen.
Toinen maailma.
Onko "vituttaa" muutoin kirosana?
Meidän perheessä se ei ole sitä koskaan ollut, vaan laatuisa ilmaisu, joka on pitänyt sisällään hyvin voimallisen harmistuksen vallitseviin olosuhteisiin. Sitä ei käytetä kun hiha jää taksin oven väliin, mutta sen jälkeen kun taksi on liikkunut kymmenkunta metriä, on jo aihetta enempään kuin vain harmistukseen.
Lausutaanko muuten tuossa murteessa Kristus ilman koota? Muistelen kuulleeni esimerkiksi ilmaisun "ristuksen korea".
VastaaPoistaOn se kuolemantuomio kuitenkin tuossa itsemurhassa vielä.
VastaaPoistaOn se niinkin, että viisaudenpelko on herran alku.
VastaaPoistaJa ainakin intistä miksei virkakoneistoissakin (esim yliopistot?) on tuttu muunnos: "Herran pelko on herran alku."
VastaaPoistaJopas sattui Petjan kommentti somasti kohdalleen:
VastaaPoistaIstuessani lauantai-iltaa sisarteni kanssa Vantaan Tikkurilassa kehaisin seuraavani päivittäin synnyinseutujemme Iisalmen Sanomien nettiversiotta, ja että siinä oli edellisenä päivänä kerrottu Iisalmen vanhan kirkon pyhitetyn kuningas Kustaa Aadolfin nimelle. (kts blogini)
Sitten minulle, besserwisserille, kerrottiin että oma isäni, s. 1910, k. 1969, oli ollut huutolaisena 12-vuotiaasta lähtien.
En ollut sitäkään tiennyt.
Kiitokset mielenkiintoisesta blogista!
VastaaPoistaLuin tämän jutun mummulleni (97 v., kotoisin Kauhavan Varpulasta) ja hän muisti hyvin Luuta-Kustaan joka oli kuin peikko. Mummu oli töissä (Litmasen Ainon?) kioskilla rautatieasemalla ennen sotia, niiltä ajoilta muistaa paljon mm. nimiä kuten "Kaunis-Kalle" :)
Nimismies Sarparannan vaimo oli mummun täti. Mummun äiti kuului Nukala-Kalan sukuhaaraan ja isä oli kulkukauppias, tässä jakoon hänenkin kertomuksensa Tammisaaren vankileiriltä 1918:
http://sivukujalla.blogspot.fi/p/punavankina-kapinan-aikaan.html