Joel Lehtonen: Ilvolan juttuja (1911) (suomen kieltä esimerkiksi asti ja lisäksi läheinen tarina, muistoja täynnä.)
(Tuomas Anhava lukee Frans G. Bengtssonia joulupäivänä ja Tapanina aamulla Radio 1:ssä - elekee unohtako.)
HER VINKKELI KATTES-JUHANNES VÄKIMIES.
Olivatpa karhu ja hukka yhdessä ruunan tappaneet, niin kettu sai siitä tietää ja tuli pyytämään:
»Eikö minullekin siitä ruokaa annettaisi?»
»Ei», vastasivat karhu ja hukka, »jaksamme me itsekin tämän syödä; pyydä, liuvari, omistasi!»
Eivätkä suvainneet kettua siihen ruoalle. No tuumipa silloin kettu, miten saisi karhun ja hukan herkut syödä.
Kettu kulki metsässä, sattui kissa vastaan. Repo kysyi kissalta:
»Mihinkäs matkaat, katti kuomaseni?»
»Mihinpä matkaan», vastasi kissa, — »pitkin maita, henkeäni elättelen, nälkä on».
»No tule sitten minulle palvelukseen», sanoi kettu, »niin saat pian lihaa vatsan täydeltä».
»Tulenpa tulen», vastasi kissa.
Ja tuli kissa ketulle palvelukseen, ja kettu tuumi: kyllä nyt pian saan vaikka yksinäni karhun ja hukan ruunan syödä. Sitten hän kulki metsässä, — niin sattui karhu vastaan. Kettu alkoi kehua karhulle:
»Ai ai, etpäs usko», sanoi, »minkälaisen elävän minä löysin».
»No millainen se on?» kysyi karhu.
Kettu vastasi:
»Ei se ole suuren suuri eikä pienen pieni, mutta niin on kappera ja väkevä, että sinutkin söisi jos saisi. Rupesi minulle palvelukseen.»
»Mikä sen nimi on?» kysyi karhu.
Kettu vastasi:
»Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.»
»Onpa se nimi!» tuumi karhu. »Saisikohan tuota miestä miten nähdä?»
»Vaikeapa sitä nähdä on saada, söisi sinut ehkä», vastasi kettu. »Mutta pidetäänhän neuvoa!»
Sitten kettu lähti siitä, ja lähti karhukin. Karhu juosta jölkötteli kohta hukan luo ja alkoi ihmetellä hukalle:
»Etpäs usko», sanoi, »minkälaisen elävän Mikko on löytänyt!»
»No millainen se on?» kysyi hukka.
Karhu vastasi:
»Ei se ole, kuuluu, suuri eikä pienen pieni, mutta niin kappera ja väkevä kuuluu olevan, että söisi sinutkin, jos saisi. Se meni Mikolle rengiksi.»
»Mikä sen nimi on?» kysyi hukka.
Karhu vastasi:
»Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.»
»No onpa se nimi!» tuumi hukka. »Saisikohan tuota miten nähdä?»
Karhu vastasi:
»Vaikeapa sitä on nähdä, söisi sinut ehkä, sanoi kettu minulle. Mutta tuumitaan, tuumitaan.»
Tapasivat sitten karhu ja hukka ketun ja kysyivät heti:
»Joko olet tuuminut, eikö saisi sitä her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimiestä miten nähdä?»
Siihen oli ketulla tuumansa:
»Vaikeapa on sitä nähdä, mutta kun kestit laitatte ja meidät kestiin kutsutte, minut ja palvelijani, niin ehkäpä saatte nähdä.»
»Mutta jos se syö meidät ehkä, kun on suuri ja väkevä, voi paljonkin pahaa matkaan saattaa?» kysyivät karhu ja hukka.
»Menkää te meidän syöntiajaksi piiloon», sanoi kettu. »Olkaa ihan liikkumatta. Piilosta katsokaa, kun me Kattes-Juhanneksen kanssa kesteissä syömme. Niin voitte sitä katsella, muuten jos saapi nähdä teidät, syöpi!»
Suostuivat karhu ja hukka ja laittoivat kestit siitä komeasta ruunasta ja kutsuivat ketun ja katin kestiin. Sitten he menivät piiloon, karhu ja hukka: karhu nousi suureen mäntyyn ruokapaikan viereen, hukka meni risuroukkioon männyn juureen. Mutta hukkapa unohti ruveta nenin kestipöytään päin, rupesi selin ruunaan, jotta oli vaikea vierasta katsella.
Sitten tulivat kettu ja kissa kestiin. Kissa tuli kehrätä hyristen ja häntä pystyssä. Karhu kun sen näki männystä, supatti heti hukalle männyn juureen:
»Nyt se tulee jo, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies. Pienipä se onkin, mutta maa jyrisee jalkain alla ja pyssy on sillä pystyssä, kivääri!»
Sitten kettu ja kissa tulivat ja rupesivat ruunaa syömään. Niin kettu alkoi härnätä siinä kissaa, tavoitellen lihaa kissan käpälistä. Ja silloin kissa pani marmatti vihaisena ketulle: mur mur mur.
Karhu kun sen murahtelun kuuli, supatti hukalle männyn juureen:
»Kuulitkos, se panee jo mur mur. Mitä se arvelee? Se kai uhkaa meidät muruiksi panna!»
Hukka pelästyi siitä ja tuli yhä uteliaammaksi. Himottaisi toki sellaista petoa nähdä. Mutta nähdä ei voinut, kun oli ruvennut selin ruunaan ja kettu oli käskenyt liikkumatta olemaan. Mutta eipäs malttanutkaan hukka olla liikkumatta. Hän käänsi hiljaa päätään ruunaan päin kissaa nähdäkseen — ja silloin vilahti suden korva risuroukkiossa, kissa näki sen, luuli, hiirikö oli, ja ampui suden korvaan kiinni ja puri. Siitä susi pelästyi kauheasti, luuli, että nyt se Kattes-Juhannes Väkimies rupee häntä tappamaan ja syömään, — ja tömähti hyrmykkyrissä pakoon metsään. Kissa taas pelästyi sutta, ajatteli mikä peto se sieltä risuroukkiosta hiiren asemesta tömähti, —ja kavahti sutta pakoon mäntyyn.
Mutta karhupa männyssä vuorostaan säikähti, ajatteli, että nyt se Väkimies ampuu häneen ja tulee häntä syömään, kun ei Kustia kiinni saanut. Ja karhu hyppäsi rymähti alas männystä ja juoksi hyrmykkyrissä pakoon metsään.
No nyt jäi koko toisten saalis ketulle ja kissalle kahden, ja kettupa sanoi kissalle:
»Tästä nyt saat lihaa, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies, — syö kyllältäsi!»
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Ei, tuosta ei enää ota selvää erkkikään. Ja erkki oli sentään meidän kihlakunnantuomari... nyt joutuin nukkumaan.
VastaaPoistaHaluan kiittää Sinua Monsieur Kemppinen näistä kolumneistasi. Jos nämä olisivat maksullisia, niin maksaisin mieluummin kuin Hesarin tilauksesta.
VastaaPoistaKiitos Sinulle ja voimia kirjoittaa edelleen!!!
Toki tietäen arvoisen isäntämme nihkeyden meemeihin.
VastaaPoistaAd Petja Jäppinen:
VastaaPoistaPitää paikkansa.
Tämäkin on yksi häpeän aihe. ei oikein suju edes "Afrikan tähti".
Kirjoja ei minulle ole katsonut tarpeelliseksi ostaa lahjaksi juuri moni. Nyt tartuin innokkaasti Sinun julkaisuihisi.
Poikien kanssa pelaamme Amazonissa. Laajahkon suvun kanssa olemme kierrättäneet kirjoja jo 50 vuotta, ja se johtuu äidin kirjakauppais-ammatissa. Tuossa on menossa Tapperin kirja äidille ja Tuomiojan isälle ja siitä edelleen.
Vähän vieraammat saavat kirjoja vaivoiksi asti.
Kirjallisesta menneisyydestä.
VastaaPoistaMinun lapsuudessani ankarasti kiellettyjä oli lukeminen, piirtäminen ja murteen puhuminen.
Minun lapsuudessani ei luettu eikä meillä ollut muita kirjoja kuin autotekniikkaa käsitteleviä äitini ammattikirjoja ja "terve ja sairas lapsi", jonka joku sairasmielinen oli antanut äidilleni.
Tätini opetti minut kuitenkin lukemaan kun olin viiden vanha, kun kyllästyi lukemaan minulle ääneen.
Seudulta mistä perheeni on kotoisin, on kuulemma kerätty noin puolet niistä sananlaskuista, joissa varoitetaan lukemisen vaaroista, eikä isovanhempien kotona ollut ainuttakaan kirjaa, ainakaan näkyvillä.
Vietin siellä sitten yhden kesän olessani 9v. ja sain sitten kummitädiltäni sinne paketin, jossa oli mm. koko Dumasin suomennettu tuotanto, pari tietokirjaa historiasta, geologiasta ja kuvitettu anatomian kirja. Erityisesti muistan hienot kirjat intiaaneista ja merirosvoista, joille sitten kävi kyllä huonosti. Lähiseudulta kävivät sitten talossa miehissä katsomassa, miten Martan Valpurin pojalla on kirjoja kuin kirkkoherralla.
Äidin nuorin veli kyllä oli lukumiehiä, mutta hänellä oli sitten sellainen muisti, ettei hän tuonut kirjoja kotiin, ei edes koulukirjoja. Oli suvun ensimmäinen ylioppilas, mutta salaa siten, että isänsä ei olisi päästänyt häntä kouluun, mutta naapuri, kunnanjohtaja ja muutama muu mummoin serkku juonivat niin, että eno sai käydyksi ensimmäisen puolivuotta salaa, niin sai sitten ukin luvan, kun rehtori kirjoitti pojan olevan oppilaitoksen primus kaikissa aineissa ja naapurit nätisti pyysivät.
Kirjoitti eno kahta vuotta nuorempana kuin muut samasta koulusta kirjoittaneet, kaikki mahdolliset ällät ja keskiarvo 9,8, mutta koskaan hän ei tuonut kirjoja pois koululta.
Minä sain kirjastokortin toisella luokalla ollessani, Leila-tätini vaikutuksesta, niin että minäkin luin salaa äidiltäni.
Kun lähimmässä kirjastossa ilmoittivat ettei lastenkortilla saa lainata kuin 15 kirjaa kuukaudessa, kolme kerrallaan ja vain lasten osastolla, aloin käydä pääkirjastossa, joten alkoi tulla liikuntaakin lukemisen vuoksi, sillä en raaskinut ajaa bussilla, enkä uskaltanut ajaa pyörällä läpi kaupungin, joten kävelin, ensin Itäpellontietä, sitten Lampuodintietä ja Kähärin kentän yli Juhannustielle, siitä kujan kautta Köydenpunajankadulle ja Turun Ratapihan yli menevän kävelysillan kautta Humaliston katua, jonka kautta sitten Yliopistonkadulle. Yliopistonkadulla oli pankki, jonne avasin tilin, salaa äidiltäni, siihen aikaan se onnistui lapseltakin ja jemmasin sinne ne rahat mitä Leila-täti tai Hietamaiden Ruhtinas, kuolleen veljeni isä minulle antoi, tai mitä sain käymällä kauppaa koulukavereitteni kanssa.
Tämä on oikeastaan asia, mihin en ole kiinnittänyt huomiota kuin vasta kun vaimoni siitä huomautti. Minulla on aina ollut rahaa. Silloin kun olin veloissa korviani myöten ja työttömänä, niin raha löysi minut, niin ettei sitä ole ollut paljoa, mutta sitä on aina ilmaantunut, niin että saatan lähteä kotoani ilman pennin hyrrää ja tulla kotiin pari kymppiä taskun pohjalta, jotka ovat minut löytäneet. Minulla oli siellä Yliopistonkadun pankissa sitten kymmenisen vuotta se, mitä sinne jäi, kun muutimme Helsinkiin, noin 15,75mk. Kävin sitten teininä siellä, nostin ne rahat ja ostin niillä ruusuja henkilökunnalle.
Sitten kirjastomatkani jatkui torille, jonka yli Kauppiaskadulle ja sitä kautta Linnankadulle, jossa kirjasto oli.
Ja samaa tietä takaisin. Yhteensä se oli kai noin 7 kilometriä. Tämä 2-3 kertaa viikossa.
Pääkirjastossa oli sen verran enemmän asiakkaita, ettei se, mitä ja kuinka paljon luin ensin kiinnittänyt huomiota, mutta sitten tuli ongelmia, kun äiti keksi että minä käyn kirjastossa ja minulla oli sängyn alla kirjoja. Äiti repi ne ja sain selkääni aika rankasti, mutta kun Leila-täti tuli, hän keskusteli äitini kanssa ja lähti minun kanssani kirjastoon. Leila-täti maksoi kirjat ja jutteli minulle aikuisten kirjastokortin, niin että hän takasi minut, eli kirjastossa oli hänen Suomen osoitteensa, mihin piti ottaa yhteyttä myöhästyneitten tai kadonneitten kirjojen osalta.
Kouluun ei saanut tuoda kuin yhden kirjan päivässä muita kuin koulukirjoja, joten kirjastoon piti mennä kodin kautta, josta tuli sitten oma kierroksensa.
Kirjaston kirjoja äiti ei enää tärvellyt ja "sain lukea rauhassa", mutta äiti keksi kaikenlaista häiriötä sitten minun lukemiseeni, jos hän oli kotona ja minun lahjaksi saamilleni kirjoille sattui kaikenlaisia onnettomuuksia, niille kaatui piimää tms. Sain sitten avaimen tätini asuntoon ja olinkin siellä sitten toisinaan yöhän asti, niin että kävin kotona vain nukkumassa ja syömässä, mutta joskus ostin omilla rahoillani teetä, koppuja, viiliä ja sipuleita, niin ettei tarvinnut mennä kotiin edes syömään. Tiedän että äiti ja Erkki kävivät joskus oven takana, joten pimeän aikaan en laittanut valoja, vaan luin kylpyhuoneessa, josta ei näkynyt valojen kajoa kadulle. Kellarin kautta pääsi kadulle myös toista kautta, niin ettei voinut olla yhtä aikaa vahtimassa ovea ja takaovea ja avain minulla oli jemmassa eräässä orapihlaja-aidassa ja vara-avain vielä vaahteran juurakon alla meidän omassa puutarhassamme.
Kun sitten muutimme Helsinkiin, se tapahtui sinä aikana kun olin mummolassa ja äiti antoi pois kaikki minun tavarani, mitä en ollut ottanut mukaan mummolaan. Näin ne kirjat mitkä sain paketissa mummolaan, olivat ainoat kirjani kun tulin Helsinkiin.
Virottuani ubesta löysin tuosta selvän sävelen. Työelämässä käy juuri noin joskus.
VastaaPoistaAd anonymous:
VastaaPoistaOnnitteluni ja tervetuloa takaisin elävien keskuuteen.
Tarkoitukseni oli hienon kielenkäytön ohella vihjaista, että tässä on käytössä Harvard Business Review'n oppi - kun asialle annetaan tarpeeksi hieno ja salaperäinen nimi, saadaan vaikka karhu ja susi pelkäämään kissaa.
Kun katselen ympärilleni näen runsaastikin kissoja ruunan haaskalla.
Nimittelystä
VastaaPoistaOlen suututtanut parikin tavaran kaupitsijaa, kun olen keskeyttänyt heidän mainosteknojargoninsa ja kysynyt "mitä hyötyä siitä on minulle?"
He kertovat pitkät listat joutavan päiväistä jorinaa, jossa on lyhenteitä ja numerosarjoja, mutta eivät mitä hyötyä siitä on minulle, kun eivät tiedä.
On ollut sellainen 4 vuoden rupeama, että alta pois. Alan hiljalleen herätä. Juuri tämän joulun tienoo on ollut erityisen levollinen, kun selvillä on, mikä minusta tulee isona.
VastaaPoistaAivan loisteliaat ovat nämä sivusi. Sammoo mieltä oun sen toisen toivojan kansa, jotta ainahhii seuraavan vuuen suamma tutkia mitä jaloon mieleesi pälkähtää.
Tähän sopii hyvin Matti Mielikäsien vitsi
VastaaPoistaLuoja antoi ketulle ja jänikselle kolme toivomusta: ketun toiveet oli yhteensä kolme naaraskettua. Jänis toivoi porkkanapussin ja mopon - hyppäsi mopon selkään ja toivoi kolmanneksi, että ketulla ei seiso. Jos vaikka jänis samaistettaisiin tässä karhuun ja hukkaan...