Sivun näyttöjä yhteensä

17. kesäkuuta 2006

Viipurista vastattiin

"...sika huusi niin että kuului Viipuriin..."

Lappeenrannassa, joka on melkein sama asia kuin Viipuri, löysin viimein antikvariaatista Viipurin pitäjän historian I-III. Antikvariaatin nimi oli Helmi. Höyrylaivakirjallisuuden ohella se näyttäisi erikoistuneen luovutetun Karjalan pitäjänhistorioihin, jotka ovat siinä mielessä samanlaisia kuin luovuttamattoman Suomen pitäjänhistoriat, että niitä on huonoja ja hyviä.

Poikkeus on asuinkuntani Kirkkonummi, josta ei ole hyvää eikä huonoa historiaa, joukko kornikoita vain. Asiaa on mietitty kolmisenkymmentä vuotta, mutta historian sijasta tehtiin ooppera, joka on kyllä kiitettävä ajatus.

Jaakko Leppo julkaisi 1946 aika vankan niteen "Viipurilaisia". Kirja ei ole millään tavoin merkittävä. Se herätti mielenkiintoni.

Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että Curzio Malaparten kulttikirjassa "Kaputt" päähenkilön tolkuttomissa Suomen seikkailuissa on mukana Jaakko Leppo, lehtimies. Malaparten kirja on voinut hyvinkin olla Veijo Meren "Manillaköyden" innoittaja, sillä erotuksella, että italialainen kirjoittaja esiintyy omalla nimellään ja väittää raporttejaan tosiksi.

Ehkä blogini arvoisat lukijat kertovat, miten tämä alun perin sukunimeä Ahlgren käyttänyt Karjala-lehden toimittaja liittyy Leppo-nimisiin professoreihin ja samannimisiin aikalaisiin. Olen muistavinani, että hän olisi ollut ulkoasiainhallinnon palveluksessa, mutta voin sekoittaa, koska eräs toinen Leppo oli suurlähettiläänä.

Olen luultavasti palautanut epähuomiossa vanhojen valtiokalentereiden valikoiman Boreniuksen asianajokonttoriin, jossa niitä on päättymätön sarja 1800-luvulta alkaen. Järjestin toimiston kirjaston tässä hiljan eli opiskelijana 1966 ja totesin, että sieltä löytyivät valtakunnan lait, asetukset ja armolliset päätökset sekä kokoelmina että alkuperäisinä niteinä 1700-luvulta ja joukko kirjoja, joiden painovuosi on 1600-luvun puolella. Yksi toimiston omistajista oli hovioikeudenpresidentti Strengin poikia, Olli Ankara, toinen oli Eskil Palménin onnettomille teille joutunut poika ja kolmas taas Holman sukua. Boreniukset olivat olleet hovioikeudenpresidenttejä sangen useassa alenevassa polvessa ja palvelleet nimenomaan ja myös Viipurissa.

Hyvä nyrkkisääntö on, että Viipurin hovioikeuteen pääsi asessoriksi tai jäseneksi, jos sukunimi alkoi B-kirjaimella: Borenius, Brunow, Broms jne. Mutta oli siellä Sopasiakin. Viipurin hovioikeuden 100-vuotisjuhlakirja matrikkeleineen on vaikea löytää. Se ilmestyi 1939. Itse tuomioistuin perustettiin valvomaan, etteivät tuomioistuimet asettuisi poikkiteloin venäläisten hallintoviranomaisten tielle, ja presidentiksi nimitettiin C.G. Mannerheim, jonka pojanpojasta kuultiin myöhemmin paljon. Venäläisten tarkoitus ei toteutunut; Viipurin hovioikeudesta lähetettiin väärien tuomioiden takia useampi jaosto linnavankeuteen Pietariin routavuosien aikana.

Erityistä harmia aiheutti lahjoitusmaakysymys eli siis se tosiasia, että maata oli pitäjäkaupalla venäläisten aatelisten hallussa ja talonpojat puolestaan olivat lähes maaorjan asemassa. Lisäksi enemmänt tai vähemmän laillisin kaupoin venäläisten haltuun oli siirtynyt erittäin merkittäviä omaisuuseriä, kuten osa Viipurin maalaiskunnan lähes sadasta kartanosta.

Kirjoitin näin pitkälle, jottei lukija tai hakukone löytäisi helpolla kirjoitukseni punaista lankaa. Epäilen että Viipuri oli todellisuudessa harvinaisen vittumainen kaupunki. Mitä enemmän esimerkiksi Leppo vakuuttaa päinvastaista, sitä vahvemmiksi epäilyni kasvavat.

Polittisesti korrektia olisi haikailla Karjalaa takaisin siitä huolimatta, että pelkkä Viipurin kaupunki aiheuttaisi jokseenkin varmasti Suomelle valtionkonkurssin, emmekä myöskään ymmärtääkseni tekisi sillä mitään. Koiviston eli Primorzkin öljysataman vuoksi nykyisellä ja tulevalla Venäjän ei ole järkeä kallistaa korvaansa irredenta-puheille. Eipä se kyllä ole kallistanutkaan.

Viipuri oli hyvin pieni ja likainen kaupunki, kunnes se vientikaupan löydettyä maalaiskunnan eli Uuraan sataman alkoi kasvaa amerikkalaiseen tahtiin. Karjalaiseen tapaan perustukset jätettiin kuitenkin rakentamatta ja rakenteelliset virheet oikaisematta. Niinpä kapinamieli oli kaupungissa kova ja Viipurin pitäjässä oli taajamia, joissa meno ja meininki oli kuin Villissä lännessä. Maalaiskunta muuten ulottui melkein keskelle kaupunkia, koska kaupunki ei halunnut niskoilleen laitakaupungin hulluja, huoria ja humalaisia, joita riitti.

Lepon kirjassa on hauskoja ja mieltäkiinnittäviä kuvia tunnetuista viipurilaisista, mutta tavallisista tai köyhistä ihmisistä ei edes hiiskahdeta. Jostain syystä kirjassa ei myöskään esiinny sotilashenkilöitä, ei edes Öhqvistiä, vaikka mukana ovat muut silmäntekevät, kuten hovioikeudenpresidentti Selin ja maaherra Manner - kansanvaltuuskunnan Kullervo Mannerin veli muuten. (Gyllingin veli puolestaan oli Korkeimman oikeuden jäsen sotien välisenä aikana.)

Viipurissa oli epäilemättä merkittävää kulttuuria, mutta en löydä vakuuttavaa vastanäyttöä teesilleni, jonka mukaan suomalainen kulttuuri alkoi noudattaa putoavan kassakaapin liikerataa vuoden1918 jälkeen. Pietarin yhteyden katkeaminen jätti meidät omiin eväisiimme eikä niissä eväissä ollut kehumista. Suomenruotsalainen huippulyriikka jäi Raivolaan ja Kellomäelle. Venäläisestä maalaustaiteesta, joka on tätä nykyä niin kallista ja kiitettyä, vain Ilja Repiniä arvostettiin, eikä häntäkään ihmeemmin. Venäjän valtava musiikkiperinne ei näyttäisi koskettaneen Viipuria, ja paikallisen kirjallisuuden kirkkaimmat nimet ovat Kersti Bergroth ja Unto Seppänen - Kivennavan kruununvoudin poika Paavolainen ryhtyi opiskelijana helsinkiläiseksi niin kuin tapana muutenkin oli.

Tarkemmin ajatellen merkittävän teollisuuden oli pakkokin asettua Saimaan rantaan, koska Vuoksi virtaa tunnetusti väärään suuntaan, Saimaasta Laatokkaan, ja Laatokalta ei päässyt pois. Hackmanit ja muutamat muut menestyivät tuomalla puutavaraa Saimaan kanavaa. Siinä kaikki.

Teesini kehitelmä on, että Viipuri ja Kannas menetettiin vuonna 1919 eikä 1944. Sotien välisen ajan se oli erittäin eksoottinen puuhamaa ja pomppulinna, jolla ei ollut oikeastaan tulevaisuutta. Tämä teesi on tietenkin Neuvostoliiton kaatumisen jälkiviisautta.

Isäni isä oli siis oikeassa odottaessaan vesi kielellä, että Judenitsh hyökkäisi. Ympärysvaltojen ponnettomuus Venäjän sisällissodan aikana 1918-1922 osoittautui kohtalokkaaksi pelkästään ihmishengissä laskien. En osaa kuvitella Hitlerin valtaannousua ilman punarintaman eli Neuvostoliiton, Kominternin ja maailmanvallankumouksen perspektiiviä.

Voi olla hyvä tähdentää, että en tunne Venäjää enkä tunne Karjalaa mutta olen jossain määrin kiinnostunut itäisestä kulttuuriperinnöstämme, joka on suureksi osaksi kielletty ja muunneltu. Viipuri ja sen historia kiinnostavat, koska elämänmenon operettimaisuus on hämmästyttävä piirre ja on kieltämättä hauska ajatella, että ravintola Espilän hovimestari käytti arkisinkin frakkia ja lihava omistaja, Pekka Toropainen, joka hallitsi myös Pyöreää tornia, piti listoillaan yhdeksää lajia piirakoita, Karjalan paistia sekä kaviaaria, hummeria ja hanhenmaksaa ja että seisovassa olutpöydässä oli säännönmukaisesti yli 100 erilaista ruokalajia.

6 kommenttia:

  1. Pikkuisen harmittaa, kun en oikein pysty ottamaan pätevää kantaa Kemppisen kirjoitukseen. Jaakko Leppo oli äitini serkku kuten tietysti myös veljensä suurlähettiläs Heikki Leppo. Jaakko Lepon kirja on ollut isovanhempieni kotona jossain kirjahyllyssä, mutta missä lie nykyisin. Ei tullut ymmärtämättömyyttäni aikoinaan luetua sitä.

    Mielenkiintoista on tuo Kemppisen kirjoitus kaikilta osin. Mistä lie hankittu ja miten kuljetettu kaviaarit, hummerit, hanhenmaksat ja muut herkut aikoinaan Viipuriin, jotteivät ole matkan varella pilaantuneet syömäkelvottomiksi?

    VastaaPoista
  2. Entä, Toipila, tämä Malaparte-juttu? Kirjassa mainitaan myös rouva Liisi. - Lienee Jaakko Leppo ollut päämajan tiedotustehtävissä.

    Toropaisen herrasväen ravitsemusliikkeistä jäin ihmetelemään samaa asiaa. Joka tapauksessa Lepon maininta pitänee paikkansa - että voileipäpöydässä (smörgåsbord) ei ole mitään ruotsalaista, vaan se on nimenomaan pietarilainen keksintö.

    VastaaPoista
  3. On muutoksia idässä.

    1800-luvun Viipurissa väestönryhmät elivät erillään. Virkamiehet puhuivat ruotsia, oli saksalaisia kauppiaita ja pienyrittäjiä, venäläistä sotaväkeä; ja apulaiset, loiset ja muu joutoväki suomenkielisiä.

    mm. valtionarkeologi Cardberg on maininnut tuosta separatismista kirjassaan Viipuri, kivien kaupunki(?)

    Tuohon aikaan Iisalmessa tuskin oli koskaan asunut ensimmäistäkään ulkomaalaista, pl. suomenruotsalaiset Brofeldtit, Castrenit ym. papit ja vallesmannit sekä apteekkarit ja lääkärit sekä kuvernööri Aminoff joka hallitsi Kuopiosta käsin.

    Ylä-Savon piirieläinlääkäri Lars Rosbergin Keijo-poika syntyi muuten Tukholmassa 1949 isän ollessa siellä opiskelemassa, koska Suomessa ei vielä ollut alan opetusta.

    Vrt. Iisalmen Sanomat tänään:

    "Piskuinen Ylä-Savokin on jo kansainvälistä seutua. Esimerkiksi Iisalmessa asuu 23 maan kansalaisia, ja edustettuina ovat lähes kaikki maanosat.

    Väestörekisterin tuoreimman tilaston mukaan Ylä-Savossa asuu pysyvästi 361 ulkomaalaista, joista naisia oli 206 ja miehiä 155. Luvussa eivät ole ne ulkomaalaistaustaiset muuttajat, joilla on nyt Suomen kansalaisuus.

    Suurin osa maahanmuuttajista on tullut Venäjältä, eli heitä on reilut 170. Virolaisia on kuutisenkymmentä ja Ruotsista muuttaneita neljäkymmentä.

    Maahanmuuton perusteeksi ilmoitetaan useimmiten perhesyyt. Moni tulija palaa omille tai sukunsa juurille.

    – Esimerkiksi ruotsalaista valtaosa on sinne aikanaan lähteneitä suomalaisia, jotka ovat nyt palanneet takaisin, kertoo yhteysjohtaja Jouko Pennanen Ylä-Savon Kehitys Oy:stä."

    VastaaPoista
  4. Jaakko Leppo toimi jatkosodan aikaan Valtion tiedotuslaitoksen (VTL) Ulkomaanosasto II:n (Lehtimiestoimisto) päällikkönä. Toimiston tehtäviin kuului ulkomaalaisten sotakirjeenvaihtajien paapominen ja tarkkailu: heille järjestettiin vierailuja rintaman takana rintamalle ja heidän kirjoituksiaan ja puhelujaan tarkkailtiin. Leppo sopi tehtävään, koska oli opiskellut Ranskassa, oli lehtimies ja kirjoittanut Talvisodan kynnyksellä kirjan "Propaganda - ratkaiseva ase". Kirjan sanotaan vakuuttaneen Mannerheimin propaganda-aseen tärkeydestä ja tehneen Leposta "propagandagurun", josta syystä hän oli suunnittelemassa VTL:n edeltäjän VTK:n rakennetta. Lisäksi Leppo toimi tärkeimpien kirjeenvaihtajien, kuten Malaparten, rintamaoppaana. Leppo kävi vielä 1944 useaan otteeseen Saksassa tutustumassa natsien propagandakoneiston toimintaan.

    VastaaPoista
  5. Tuohon Kemppisen toteamukseen, että "merkittävän teollisuuden oli pakkokin asettua Saimaan rantaan, koska Vuoksi virtaa tunnetusti väärään suuntaan, Saimaasta Laatokkaan, ja Laatokalta ei päässyt pois" sellainen kommentti, että Suomessa suunniteltiin 1920- ja 1930-luvulla tosissaan kanavan kaivamista Laatokalta Suomenlahteen. Hyllyssäni on isoisäni, silloisen Kunnallisen keskustoimiston eli myöhemmän Suomen Kaupunkiliiton sihteerin Eino Warosen 1930-luvun alussa Laatokan-Suomenlahden kanavakomitean toimeksiannosta laatima tutkimus kanavahankkeen taloudellisista vaikutuksista. Jo tuolloin Laatokalta oli tie Suomenlahdelle eli Nevan, jonka käyttöoikeuden Tarton rauhansopimus oli suomalaisille periaatteessa turvannut. Käytännössä oli kuitenkin hankaluuksia: Leningradin sillat, väylän mataluus sekä poliittiset suhdanteet. Mutta kanavahanketta suunniteltiin ihan tosissaan, ja sen toteutuminen olisi avannut kokonaan uusia näkymiä Laatokan ranta-alueiden tuotantotoiminnalle. Tämä pitää edelleen paikkansa: toimitin jokin aika sitten kopion tuosta isoisän vanhasta tutkimuksesta Satamaliiton toimitusjohtajalle Matti Auralle, jota se kiinnosti lähinnä siksi, että venäläiset ovat elvyttäneet vanhan ajatuksen kanavan rakentamisesta. Nevan väylän ongelmat ovat edelleen todelliset, ja siksi Venäjällä tämä ajatus on nyt herännyt uudelleen - toteutumisesta tosin ei ainakaan vielä liene minkäänlaista varmuutta!

    VastaaPoista
  6. Vaikka tämä keskustelu on pääosin käyty jo 10 vuotta sitten, palaan siihen, kun törmäsin tietoihin toimittaja Jaakko Lepon lämpimistä suhteista Espilään. Ravintoloitsija Pekka Toropainen todellakin piti listoillaan yhdeksää lajia piirakoita, karjalanpaistia sekä kaviaaria, hummeria ja hanhenmaksaa ja että seisovassa olutillallispöydässä oli toistasataa erilaista ruokalajia.

    Kirjailija Yrjö Soinin mukaan julkinen elämä ikään kuin pyrki keskittymään Espilään. Pekka ja hänen vaimonsa Anna tarjosivat kaikille näyttelijöille aina ensi-illan jälkeen ilmaisen illallisen. Toropaiset olivat oivaltaneet Soinin mukaan: 1) näyttelijöillä ja sanomalehtimiehillä on liian pienet tulot julkista elämää varten ja 2) mutta missä taiteilijat ja sanomalehtimiehet liikkuvat, siellä liikkuvat muutkin.

    Pressiale oli syntynyt Lepon aloitteesta. Tästä on enemmän Yrjö Soinin kirjassa Vieraanvaraisuus ammattina II (Otava 1963) mm. sivuilla 292-296.

    Kun lukee Soinin ja Lepon hykerryttäviä tarinoita, tulee mieleen, että Toropaiset olivat vieläkin rakastetumpia kuin Lallukat, joista meitä jäi muistuttamaan Lallukan talo Töölössä.

    VastaaPoista