Usko Viitanen

Taas on riittävä aihe käydä Fugassa Kaisaniemenkadulla. Markku Nuotio tai Ansa myy silmää räpäyttämättä Usko Viitasen erittäin hyvin masteroidun levyn, ja samassa hyllyssä on hyvä kokoelma Kim Borgin aarioita ja yksinlauluja.


Sopivasti kassakoneen vieressä ovat myös Hallikaisen luontolevyt (Kultasointu).

Olen välillä miettinyt, miksi Fugaa ei ole kielletty erikoislailla. Melkein kaikki muut erikoiset kaupat, joissa viihtyy ja joissa henkilökunta todella osaa asiansa, ovat nyt vain muisto. Tai totta puhueh Stokkan levymyymälässä on yksi kaveri, joka osaa ammattinsa.

Fugan taustoja en ole tutkinut mutta elän siinä vakaassa uskossa, että kuvassa tastalla on seurakuntapappeja ja Cantores Minores. Itse myymälässä aloin itse rampata 1960-luvun alussa Fredrikinkadulla, kun tsekkiläiset Suprafonin LP-levyt tulivat markkinoille ja opiskelijalla oli varaa ostaa oikein äänilevy. Kaupassa saattoi joutua kuuntelemaan esimerkiksi Erik Tawaststjernan ja Jussi Jalaksen keskustelua musiikkikuulumisista tai oopperan solistien kiroavan Seppo Heikinheimoa. Heikinheimo kehui Usko Viitasta ja Martti Talvelaa.

Muistan ihmetelleeni, miten tämä valokuvaaja kirjoitti musiikista sanomalehteen. Sitten sain kuulla, että hän oli väitellyt tohtoriksi musiikkitieteestä. Kun itse kiikuttelin lehteen kirjoituksia vähän väliä, siellä oli kolme kriitikkoa, jotka panevat epäilemään vanhaa viisautta, sitä jonka mukaan kriitikoille ei patsaita pystytetä. Heikinheimo ja Kajava ja sitten tietysti Tarkka, joka kuitenkin on itsepintaisesti työssä kiinni.

Usko Viitanen kuoli vuosi sitten 76-vuotiaana. Kun hän jäi oopperasta eläkkeelle 1981 ja oli sitä ennen, vuodesta 1959, kieltäytynyt siirtymästä ulkomaille, hän saattoi jäädä vähän varjoon.

Ulkomaiset kiinnitykset merkitsivät myös levytyksiä, ja siksi suomalainen yksinlaulu alkaa monen mielessä Martti Talvelasta. Herroilla oli kuitenkin ikäeroa vain viisi vuotta ja he ovat selkeästi sodanjälkeistä sukupolvea - toisin kuin Kim Borg, joka debytoi 1951 eikä ollut silloinkaan alaikäinen, vaan 32-vuotias kemisti-insinööri ja entinen TK-valokuvaaja.

Nuorempana tuli käytyä silloin tällöin oopperassa. Isäni kautta sai vapaalippuja. Veljeni on niitä hommaillut. Ei siitä ole ihmeitä aikoja kun olimme kolmestaan. Käsitykseni mukaan isälläni oli jokin rooli oopperatalon aikaansaamisessa ja lakimies-kontakti on niin vanha, että yhtiökumppanit Boreniukset ovat olleet Suomalaisen oopperan kanssa kovastikin tekemisissä 1910-luvulta alkaen.

Niinpä muistan hyvin, miltä Usko Viitanen maistui Bulevardin näyttämöllä Rigolettona. Viittasin noihin vapaalippuihin, koska ne oikeuttivat joskus etupenkkiin, jolloin Bulevardillakin sekä näki että kuuli.

Isän puolen suvussa on esiintynyt musikaalisuutta niin että esimerkiksi mummu, joka oli ammatiltaan siivooja ja sitten varastoapulainen, kävi ystävättären vapaalipuilla oopperassa 1930-luvulla ja oppi pitkät pätkät repertoaaria suomeksi tai vierailla kielillä, joita hän ei tietenkään osannut. Mutta oppi ja lauloi. Muutoin suvussa on ollut se perinteinen suomalainen ajatus, että selvänä ei lauleta, ja ellei joku sitten juo lainkaan - kuten minä - niin ei laulakaan. Se onkin oivallinen ratkaisu.

Vaikka olen epämusikaalista sukupolvea, kuorolaulujen lisäksi muistan aivan hurjia elämyksiä toisaalta pienympäristössä eli nuorisoseuralla ja iltamissa kuulemistani lauluista ja sitten 1950-luvun ajan tavasta. Kuuluisillakin laulajilla oli tapa kiertää kouluissa esiintymässä. Kun miehet olivat isäni tuttuja sotavuosilta, he istuivat sitten iltaa meillä. Veljeni ihastui ikihyväksi Matti Lehtisen (tai Antti Koskisen) frakin kengistä, jotka siis olivat kiiltonahkaa.

Olin kääntämässä nuotteja, kun hyvin nuori Liisa Pohjola säesti Kim Borgia koulun juhlasalissa. Musorgskin "Kirppulaulusta" puuttui viimeinen nuottilehti. Liisa improvisoi siihen jotain, ja solisti katsoi vähän pitkään, mutta täydestä meni.

Usko Viitasen äänitteitä on ollut mutta niitä on ollut vaikea saada. Nyt voi kuulla omin korvin, että hän oli esimerkiksi Rigolettona samaa tasoa eli koko maailman huippua kuin opettajansa Tito Gobbi. (Walter Leggen EMI:lle aikoinan tuottama Rigoletto, jossa esiinthyvät Gobbin lisäksi mm. Maria Callas, Giuseppe di Stefano ja johtaa Tullio Serafino on edelleenkin ylivoimaisesti paras kokonnaislevytys tästä mainiosta teosta, josta tykkääminen ei todellakaan edellytä minkkiturkkia.)

Sama nyt mainostamani Fugan levy osoittaa todeksi myös sen, että Viitanen oli Lied-laulajana järkyttävän hyvä ja että myös Lauantain toivotut (Merikanto) onnistuivat.

Jos teillä on löylynlyömä täti, omituinen vanhempi ystävä tai sitten kehityskykyinen nuori, esittäisin Viitasen levyn lahjavihjeenä sellaisin korostuksin, että vanhoissa laululevyissä on koko joukko vaikeasti kuunneltavia kuriositeetteja. Tämä levy ei kuulu niihin. Kun panee silmät kiinni ja suun auki ja höllentää housunnappia, jos tilanne sen sallii, esitykset ovat herkkua.

Viitasen ääni oli barytoniksi merkillisen kuulas ja hän osasi jollain kumman tavalla bel canton. Laulu on kauttaaltaan lyyristä, fraasit kokonaisia ja detaljien ja suurempien kokonaisuuksien rytmi vertaansa vailla. Koko rekisteri soi ja kokonaisuus on mahdollisimman kaukana menneiden vuosikymmenien wagneriaanisesta karjahtelusta.

Bel canton ja siis välillisesti Viitasen perinteen suuri voitto on se televisiomainos (tietoisku), jossa soi Donizettin "Lemmenjuoman" melodia. Kaunista laulua.

Jos rahat ovat vähissä, voi jättää leivän ostamatta. Kim Borgin levyllä on omituinen ja nostalginen Schumannin "Kaksi krenatööriä", jonka sanoissa on hyvä menettelyohje - "vaan vaimo, lapset multa jää. Ne sortuu alle huolen. - Mitä vaimostain! Mitä lapsistain! Surun kantaa ma voin suuremmanki. Leivän kerjätköön jos on nälkä vain! Mun on keisari, keisari vanki..."

Tässä kohdassa oli aikoinaan tapana lähettää laulajalle lavalle oopperavoileipä. Toimenpiteestä seurasi usein ulosheitto ja kolmen kuukauden porttikielto.