En erityisemmin pitänyt Stefan Zweigin Shakkitarinasta, joka tarjosi itsensä uudelleen luettavaksi Penguinin Red Classics -sarjassa. Katsoin sitä alkukielellä. Ei muuttunut mieli.Ajattelen Zweigia ja hänen Charlotta-vaimoaan Rio de Janeirossa 1942 Veronalia nauttineina. Itsemurha. Eurooppa on kateissa. Ei auta, mutta selittää.
Eurooppa ei suostunut olemaan Zweigin eikä Mannin eikä Hessen mielen mukainen. Kirjoitan kahden muun Hitleriä vastustaneen saksalaisen (sveitsiläisen) nimet, molemmat nobelitseja ja minulle vaikeatajuisia.
Panisin ilmiön blogi näitä vasten. Blogilla eli veblogilla eli verkkopäiväkirjalla tarkoitan näitä julkisuudenkipeiden henkilöiden sangen keskinkertaisia kirjoituksia, esimerkiksi itse harrastamiani saippuaesseitä.
Blogit ovat aiak viatonta huvia, koska harvat ottavat niitä vakavissaan, paitsi kirjoittajat, ja koska niistä tuskin jää riviä rivin päälle, kun aikaa on kulunut hitunen. Kirjat nyt kuitenkin jäävät kirjastonhoitajien ja antikvariaatin pitäjien vaivoiksi.
Zweigissa, Mannissa ja Hessessä minua kovin häiritsee, että he selvästi yrittävät sanoa minulle jotain ja ovat kovin konstruoinet sanottavaansa. Mannin "Pyhä syntinen" tuntui aikoinaan kovin huvittavalta - saaren kivellä 17 vuotta salaperäisesti hengissä selvinnyt murmeli valitaan paaviksi nimellä Gregorius, vaikka taustalta löytyy kaksoisinsesti tapaus eli suhde sisaren ja aviolitto äidin kanssa, ja Zweigin, Mannin ja Hessen yhteinen mielenkiinnon kohde ja sairaus, narsismi.
Juuri tässä asiassa nämä kolme suurta humanistia ja sodan vastustajaa olivat Hitlerin kaltaisia.
Shakkitarinassa esitellään kaksi yli-ihmistä eli lyödään kättä myös Nietzschelle. Molemmat ovat ylivertaisia shakin pelaajia, toinen luonnonlahjan, toinen onnettomuuden vuoksi.
Tarinan päättyessä lukija tuntee, että häntä on petetty ja kaikki on konstruoitu selittämättömyyden selittämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti