Sodan siunaus

Toisen maailmansodan häviäjistä siis Länsi-Saksa ja Japani voittivat sodan, tai siis rauhan.

Ranska hävisi jo ensimmäisen maailmansodan. Tarkoitan että voitto tuli liian kalliiksi ja luulen, että kaikkein vaikein asia oli sekä Englannille että Ranskalla lupaavimpien nuorten miesten joukkoteurastus.

Ranskassa edellinen sota vaikutti jokseenkin varmasti Hitlerin sotaan. Ranskalla oli ainakin tykistön ylivoima. Englannilla puolestaan ei kesällä 1940 ollut Euroopassa maavoimia juuri lainkaan. Saksalaiset marssivat Riemukaaren ali, ja brittien pelastautumista Dunkerquesta ihmetellään aiheellisesti edelleen. On väitetty suhteellisen uskottavasti, että Saksa olisi kyennyt tekemään saman tien selvän Englannin mannermaalla olevista joukoista.

Tällä kertaa en kirjoita jossitellakseni, vaikka pidän entä jos –tyyppistä historiallista kirjoittelua hyödyllisenä ja usein hauskana. En ymmärrä, miksi asian leimaaminen jossitteluksi riittää monille vähättelyn välineeksi. Olen tuominnut kymmeniä tai satoja ihmisiä vankilaan tai vahingonkorvaukseen jossitteluperusteella: jos syytetty olisi laskenut firman kassan velvollisuuksiensa mukaan, kavallus olisi havaittu paljon aikaisemmin. Jos aikuinen olisi pitänyt silmällä uimataidottomia lapsia sen sijaan että lähti sisään kahville, kukaan ei olisi hukkunut.

Mutta otsikko on sodan siunaus ja kysymys on, onko sotahistoria kenties liian vakava asia jätettäväksi sotahistorioitsijoiden tehtäväksi?

Kiirehdin tähdentämään, että meillä on alalla kaksi tai kaksitoista erinomaista tutkijaa.

Esitän kysymykseni siksi, että esimerkiksi sotatalous ja sodan sosiaaliset ja kulttuuriset vaikutukset jäävät yleensä tutkimatta tai pelkkien arvailujen varaan.

Viittaan kiusallanikin kysymykseen, jonka esitin joitakin vuosia sitten: ketä talvisodassa kaatui? Useimmat sanovat että eniten urhollisia suojeluskuntalaisia ja uhrivalmiita vänrikkejä.

Mahdollisesti.

Vänrikkien, luutnanttien ja kapteenien kaatuneiden prosentti on kuitenkin jokseenkin sama kuin kaikkien kaatuneiden prosentuaalinen osuus miespuolisesta väestöstä.

Nykyisillä tiedoilla ainakaan minulla ei ole keinoa varmistaa sormituntumaa, jonka mukaan jalkaväki- tai jääkärijoukkueen johtajaakin tappavampi tehtävä oli ryhmän konepistoolimies tai mahdollisesti taistelulähetti (jatkosodassa).

Tästä voidaan keskustella pitkään ja tätä voivat sotahistorioitsijat miettiä. Samoin sitä, että sodan päätyttyä jokin suuri osa armeijasta – 10 – 40 prosenttia - äänesti ensimmäisissä vaaleissa SKDL:ää, jota ei 1945 välttämättä käsitetty Neuvostoliiton peitejärjestöksi, mutta silti!

Selkeimmät sodan ”siunaukset” koettiin Saksassa, jossa britit, politologit ja sosiologit, suunnittelivat entisen tilalle puhtaalta pöydältä ammattiyhdistysliikkeen ja teollisuus- ja työnantajaliitot.

Japanissa meidän kaikkien muiden kauhunsekaisella kunnioituksella seuraamamme teollisuusministeriö on nykyisessä muodossaan toisen maailmansodan tulos.

Ei puhettakaan, että osaisin kvantifioida tätä. Epäilen kuitenkin , että luutunut organisaatio ja tiukka uudistusvihamielisyys vaikuttivat hyvin paljon elinkeinojen elpymiseen tai elpymättä jäämiseen.

Neuvostoliitto tuhoutui tavalla joka tuo mieleen klassiset kuvaukset Rooman valtakunnan tuhosta – orjayhteiskunta, kilpailun, luotettavien mittareiden ja kritiikin puuttuminen. Ja huonot tietoliikenneyhteydet.

Näin ajatellen yksi maailmansodan voittajista oli Suomi. Sotakorvausten takia kovin monien oli pakko luopua rakkaimmistakin riidoistaan ja tuotanto vedettiin käyntiin irvissä hampain. Tosin taloudellinen kasvu revittiin osittain jo kerran piestyjen eli entisten rintamamiesten selkänahasta. Asutustoiminta ja sitten 1960-luvun joukkopako Ruotsiin on julma tarina.

Erikoista ettei kukaan tunne kunnolla Saksan sotavelkojen historiaa.

Todellisuudessa Saksa kai ei maksanut juuri mitään niistä valtavista ja määrällisesti tietymättömistä korvauksista, jotka sille langetettiin Versailles’ssa 1919 ja joista Keynes nosti sellaisen metelin.

Ja kuinka moni edes tietää, että maksut ja palautukset toisen maailmansodan vahingoista tosiasiallisesti jäädytettiin Saksan yhdistymiseen asti. Kun päätös tehtiin (muistaakseni) 1953, Saksan yhdistyminen oli yhtä kaukana kuin kuu.

Ehkä joku selittäisi minulle, miten suuri osa Saksan Berliinin muurin kaatumisen jälkeen ilmenneistä vakavista taloudellisista vaikeuksista aiheutui sodan ja kylmän sodan liittolaisuuden vuoksi myönnettyjen helpotusten purkautumisesta.

En tiedä vaikka olen lukenut muutaman artikkelin aiheesta.

Kiinalainen juttu

(Kuva: Wikipedia - kippo Kiinasta, kun meillä oli keskiaika.)

Itse epäilen, että kiinalaiset sytyttävät liian suuren sodan tai tuhoavat ympäristön itseltään ja muilta.

Muut joutuvat jatkuvasti miettimään, millainen menettely on omiaan lisäämään oikeudettomuutta ja millainen ei.

Jos Saksan kurkkuun olisi käyty ajoissa, olisi kukaties säästytty paljolta. Jos Neuvostoliiton kurkkuun olisi käyty ajoissa, seurauksena olisi ollut maailmanloppu eli rajoittamaton ydinsota.

Kiinalaisilla on uskomaton määrä Yhdysvaltain dollareita ja sikäläisiä vaihtovelkakirjoja.

Halusin oikeastaan sanoa vain sen, että Kansainvälinen olympiakomitea on epäilyttävä pulju, ja Kiinan jatkuvien ihmisoikeusloukkausten puolusteleminen julkisuudessa aiheuttaa kuulijallekin niljakkaan olon. Ja kun kiellellään sekoittamasta urheiluun politiikkaa, tehdään kielelle väkivaltaa. Eikö kilpaurheilu muka ole nimenomaan ja keskeisesti politiikkaa?

Suomalaiset ovat tosin perinteisesti valinneet tyhmiä lajeja niin että kansainvälistä mainontaa on saatu kovin niukasti.

Mutta Kiina – on ainakin yksi syy, miksi Kiinan, Korean ja Japanin historiaa pitäisi tuntea. Olemme samaa kulttuuripiiriä ja asiamme ovat vanhastaan vaikuttaneet toisiinsa.

Sellainen historia, joka ei ole turhaa kirjoista löytyvien asioiden puputtamista, johtaa ymmärtämään esimerkiksi, miksi Englanti tuki Ruotsia 1808 Venäjää ja Ranskaa vastaan. Englanti hallitsi laivastolla, ja lähes kaikki laivanrakennuksen raaka-aineet saatiin Itämeren alueelta.

Silkkitiestä tiedetään jotain pientä – mutta muistavatko monet, että sitä maantietä käyttivät myös hunnit ja rutto?

Palaan Koreaan ja Japaniin ja laitan tähän listan. Ajattelin että kun en itse opi sujuvasti Kiinan historian hyvin erilaisia kausia, toisillakin voi olla sama vaiva.

Kaavio menee näin.

Kolme hallitsijaa ja viisi keisaria - 2070 BC - mytologinen aikakausi

Xia 2100 BC - 1600 BC - todellinen aikakausi

Shang 1600 BC - 1046 BC – oraakkeliluukirjoitukset; kalenteri

Läntinen Zhou 1046 BC - 771 BC; sotavaunut; hallinto

Itäinen Zhou 770 BC - 256 BC

Kevään ja syksyn aikakausi 722 BC - 476 BC

Taistelevien valtioiden aikakausi 475 BC - 221 BC – kungfutselaisuus; tao – Laotzi; valurauta

Qin 221 BC - 206 BC - terrakottasotilaat

Läntinen Han 206 BC - 9 AD – suuri aikakausi; paperi; silkkitie

Xin 9 - 26

Itäinen Han 25 - 220 - posliini

Kolme kuningaskuntaa 220 - 265

Läntinen Jin 265 - 317

Itäinen Jin 317 - 420

Etelän ja pohjoisen dynastiat 420 - 581

Sui 581 – 618 – pääkaupunki Chang’an (“taivaallinen rauha”)

Tang 618 – 907 – ehkä runouden ja taiteen korkein kausi; buddhalaisuus

Viisi dynastiaa ja kymmenen kuningaskuntaa 907 - 960

Pohjoinen Song 960 – 1127 – paperiraha; viimeistelty hallintokoneisto

Eteläinen Song 1127 – 1279 – laaja kansainvälinen kauppa; kaikki muu onnistui paitsi pohjoisen pitäminen poissa

Liao 916 – 1125 – pohjoisessa, alkuaan eri porukkaa

Jin 1115 – 1234 – jurchen iski pohjoisesta; mongolit valloittivat hetkeksi melkein koko maailman ja jäivät vuosisadoiksi mm. Venäjälle

Yuan 1271 – 1368 – mongolikaanit, kuten Kublai-kaani

Ming 1368 – 1644 – ensin lyötiin mongolit, korjattiin suuri muuri ja kaalit, mutta sitten alkoi yhteiskunta liettyä, ja seurauksena oli sisäänpäin kääntyminen ja pysähtyminen

Qing 1644-1912 – mantshu-keisareita ja suuri laajeneminen Keski-Aasiaan

Voi olla että Quingin salaperäinen jähmettyminen suuren keisari Kangxin jälkeen vei kiinan eurooppalaisten jalkoihin eli kaikkeen siihen pahaan, joka toteutui 1800-luvulla. Kiinalaisten usein kuvailtu itsetyytyväisyys ei heilahtanut edes sotilasteknologiasta, ja se ainakin osoittautui virheeksi.

Voi olla, että Quing jatkuu tilapäisten häiriöiden (1900-luku) jälkeen ja hallitsijat ovat nyt ottaneet opikseen. Tai sitten emme vain tiedä nykyisen dynastian nimeä. Syytä sovittaa Keskustan valtakuntaan sellaisia käsitteitä kuin ”demokratia”, ”uskonto” tai ”kansalainen” ei mielestäni edelleenkään ole.

Hukutimme muinaiset surut

sataan ruukkuun viiniä,

yö liian kaunis,

kuu unta kirkkaampi.

Kun viini voitti,

vuori oli tyhjä,

maa pielus ja

kokonainen taivas peitteemme.

(n. 710 – T’ang)

Merimakkara ja ministeri

”Jokaisella on työnsä. Älä sekoita tehtäväkenttiä. Kun virkaan nimitetään viisas ihminen, kuullaan ylistystä. Kun virassa on turmeltuneita henkilöitä, onnettomuudet ja mullistukset moninkertaistuvat. Etsi pieniin ja suuriin tehtäviin oikea henkilö, niin onnistut. Siksi muinaiset hallitsijat etsivät työhön sopivan miehen eivätkä miehelle sopivaa työtä. Kun menetellään näin, valtakunta säilyttää vapautensa eikä sitä uhkaa vaara.

Ministerien ja virkamiesten on saavuttava hoviin varhain ja poistuttava myöhään, koska päivä riittää vaivoin valtion asioiden hoitamiseen. Jos joku tulee hoviin myöhään, voi syntyä hätätilanteita; jos virkamiehet poistuvat varhain, töitä jää tekemättä.

Luottamus on oikeudenmukaisuuden perustus. Luottamusta on pidettävä yllä, sillä mitä saavutetaan, ellei herra luota vasalliinsa ja vasalli herransa? Tuloksena on onnettomuus.

Varokaamme osoittamasta mieltämme ihmisille, jotka ovat toista mieltä. Sillä jokaisella ihmisellä on sydän ja jokaisella sydämellä suuntansa. Meidän oikeutemme on toisen vääryys. Emme ole kiistattomasti viisaita eivätkä toiset välttämättä narreja. Olemme vain tavallisia ihmisiä. Voiko kukaan esittää sääntöä, jolla oikean voi erottaa väärästä? Olemmehan kaikki joskus viisaita ja joskus narreja. Vaikka jotkut antavat periksi vihalleen, parempi on pelätä omia puutteitaan, ja vaikka ajattelisimme, että olemme yksin oikeassa, seuratkaamme silti enemmistöä ja toimikaamme sen mielen mukaan.

Yhden ihmisen ei pidä päättää tärkeistä asioista. Niistä on keskusteltava…”

Tässä on noin kolmannes asiakirjasta, jonka pitäisi olla paljon kuuluisampi. Se löytyy hakukoneella esimerkiksi haulla Shotoku’s Seventeen-Article-Constitution.

Shotoku ei ollut eilisen teeren poikia. Hän isänsä oli Japanissa keisarina, ja siksi hänestä itsestään käytetään englanninkielessä titteliä ”prince”, ruhtinas. Hän eli 574-622 ja toi maahansa harrastuksen kiinan kieltä, kiinalaista kulttuuria, konfutselaisuutta ja buddhalaisuutta kohtaan.

Törkeästi liioitellen voisi sanoa, että aika suuri osa japanilaistenkin japanilaisuutena pitämistä asioista – kuten kirjoitus – on peräisin tuolta ajalta.

On sääli, että oikeushistoriat kirjoitetaan perinteellisesti vain läntisen perinteen pohjalta.

Intia on hiukan vaikea, mutta ehkä kirjoitan tähän blogiin Kiinan ja Japanin sekä etenkin Korean historian rungon. Laki ja virkamiehet eivät lakkaa kiinnostamasta.

Ymmärrän oikein hyvin, miksi kiinalaiset kuuluvat suhtautuvan hiukan hajamielisesti mm. suomalaisiin hallinto-oikeuden asiantuntijoihin, joita käy siellä esittelemässä ”hyvän hallinnon” alkeita. Kiinalaiset kun ovat sitä mieltä, että viimeksi kuluneen sadan vuode häiriöistä huolimatta heillä oli esimerkiksi Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten aikaan jo 1 500 vuoden kokemus näistä asioista.

Japanissa valta-asemat periytyivät, mutta Kiinassa käytettiin virkatutkintoa, jossa kilpailtiin muun muassa juridiikan ja runouden tuntemuksessa – runoudessa taito kirjoittaa runoja oli itsestään selvä vaatimus.

Joku Robin D. Gill on julkaissut pari vuotta sitten juhlalliselta vaikuttavan runoantologian. Sen nimi on Rise Ye, Sea Studs. Kysymyksessä on 480 sivua vanhoja runoja, etenkin haikuja, jotka on valikoitu eri aikakausilta sillä järkevällä periaatteella, että runoissa mainitaan merimakkara. Runoista esitetään alkuteksti, suora käännös ja käännös sekä oppineita huomautuksia.

Enpä tiedä. Hyllyssäni ovat niille kuuluvalla kunniapaikalla Blythin Haiku-kirjat. Tosin tämä amerikkalainen Gill tuntuu keskittyvän osoittamaan kulttuurien suurta yhteen soveltumattomuutta ja kääntämisen mahdottomuutta, mutta siihen sanoisin sävyisästi, että se ei ole uutinen.

Trepangi on kuulemma syötävää, ellei ihan herkku. Englanniksi otus tunnetaan myös nimellä sea-cucumber.

Jouduin lievän hämmennyksen valtaan, koska muistan – ulkoa – erään Anselm Hollon runon 60-luvulta ellei kauempaa. Kun aloin etsiä sitä, sepä ei ottanut löytyäkseen ennen kuin keksin katsoa Suomen kirjallisuuden antologiasta. Se saattaa olla peräisin kokoelmien ulkopuolelta.

Siinä yhdistyvät viikon teemat, ministerit, runous ja merimakkarat –

Hiljaiseloa

Merimakkaraa ei voi syödä,

eikä sen muniakaan.

Kauniita naisia ei saa lyödä.

Eikä rumiakaan.

Alkoholia ei saisi juoda,

eikä totiakaan.

Hämminkiä ei saisi luoda.

Eikä sotiakaan.

Merimakkaraa ei voi juoda,

Eikä sen muniakaan.

Kauniita naisia ei saisi luoda.

Eikä rumiakaan.

Myös naisista

Mieleeni ei ole koskaan tullut haikailla nuoruutta enkä edes osaa ylistää sitä ihmeelliseksi ajaksi.

Muistaakseni silloin oli koko ajan kylmä ja laiha.

Silloin ei liioin yhtään tiennyt, mitä ei tiedä.

Hulluimmillaan mies on ehkä 30-40 –vuotiaana. Luulen, muistelen tai epäilen, että tilastot tukevat tätä: itsemurhat ja syöksykierrealkoholismi tulevat silloin.

Joku viisas mainitsi tässä blogissa ei kovinkaan kauan sitten, puhuen ilmeisesti itse havaitsemastaan, että tavanomainen rötöstely karisee tuossa iässä, jos on karistakseen.

Luullakseni tuonkin väitteen tueksi löytää numeroita.

Ja siitä lähdimme liikkeelle, että sotakulttuureissa perheen ylimääräiset pojat ovat ongelma. Ylimääräisillä pojilla on se pelottava ajan päättymättömyyden ja oman kuolemattomuuden harha.

Sen takia heitä ei pidä ottaa suurten joukkojen johtajiksi. Noin neljäkymmentävuotias liikkeenjohtaja tai ministeri on sopivan ikäinen. Se on nimittäin todella kovaa työtä tuo tuollainen. Ensin pitää lentää niin että uni häiriintyy ja syödä väärin ja sitten pitäisi jaksaa vääntää neuvotteluissa sitkeämmin kuin kukaan muu. – Liikkeenjohdossa ja politiikassa ei ratkaise äly eikä voima, vaan sitkeys.

Mutta mielestäni asiat ovat tasapainossa silloin, kun pojan sanotaan muistuttavan isäänsä, mutta hän tulee todellisuudessa äitiinsä.

Tästähän kirjoitettiin Oidipus-näytelmät ja tästä Shakespeare kirjoitti ainakin joka toisessa näytelmässään. Itse asiassa Tshehov samoin.

Hitaassa historiassa poika lonksuttelee isänsä kalosseissa ja häntä pidetään jossain määrin samana henkilönä. ”Isänsä poika” sanotaan sekä laimeana kiitoksena että karmeana manauksena.

Mutta jos poika tulee todellisuudessa äitiinsä, silloin toimii historiallinen dialektiikka (se vähä mikä siinä on miettimisen arvoista). Silloin poika on todellisuudessa synteesi eli hiukan muuta kuin isänsä.

En ole koskaan ollut nainen enkä ole ajatellut hakea sukupuolenvaihdoslainaa. Epäilen silti, että edellä sanomani olisi jossain määrin totta myös tytöistä – että hyvä jos isäänsä.

Näen aatelin, armeijan, sukututkimuksen ja kaikki jäykät hierarkiat yrityksinä estää tätä toivottavaa ilmiötä toteutumasta.

Kun poika painetaan isänsä uralle ja tytär taivutellaan äitinsä kohtaloon, mitään hyvää ei tapahdu. Mitään ei tapahdu.

Lisäksi uskon hyppiviin geeneihin. Olen nähnyt kolme tai viisi tapausta, jossa hyvinkin hallitseva piirre tai luonteenpiirre on loikannut takaisin suvun sivuhaaran yli yhdeksänkymmenen vuoden takaa. Onnellisessa tapauksessa kysymyksessä ovat vain kasvonpiirteet. Mutta voi se olla myös hulluus, joka yhtäkkiä periytyykin.

Kenen poikia?

Toimitin kerran isälleni sarjakuva (Häjyt), jossa viikatemies kysyy, eikö isäntä pelkää kuolemaa, eikö tämä tiedä, kuka hän on – Kuolema. Johon isäntä: ”Ja kenen poikia?”

Isäni nimittäin kysyy tai kysyi jopa Espoon taksinkuljettajilta nimeä ja seuraavaksi että kenen poikia ollaan.

Omassa vanhenemisessa on sekin piirre, että huomaa toistavansa orjallisesti kaikkia tapoja, asenteita ja tottumuksia, joita nuorempana häpesi vanhemmissaan. Mielenkiintoista kyllä, politiikan ja kulttuurin mieltymykset eivät tunnu periytyvän, eli ehkä ne eivät sitten ole niin tärkeitä.

Niinpä kysyin itseltäni nähdessäni uusimman ulkoministerin melskaavan televisiossa, että kenen poikia ja muistin tietenkin, että liittyy jotenkin jääkiekkoon. Vasta sen jälkeen käsitin, että nyt on herra paratkoon valittu blogin pitäjä ministeriksi. Eikä se mikään huono ole, vaikka on tietysti poliitikon blogi eli kokoelma bulletineja kirjoittajasta itsestään.

Mutta siis HIFK:n kannalta tärkeä Göran Stubb on isä ja tämä epeli itse ei oikeastaan ole Helsingin ruotsinkielistä herrasväkeä, kuten tunnustan luulleeni. Saman virheeni oikaisi Kjell Westö, joka sanoi olevansa kylläkin Munkkivuoren ostarilla kasvanut helsinkiläinen mutta lukeutuvansa silti Pohjanmaan rantaruotsalaisiin.

Minulla on siis rasistinen ennakkoasenne. Tulen olettaneeksi, että kaikki olisivat, niin kuin Donner ja Kihlman, luokkatovereita ruotsalaisesta norssista, suunnattoman varakkaita ja etuoikeutettuja syntyperältään ja ruotsalaisella klubilla Kruunuhaassa omahyväiseksi opetettuja.

Kiirehdin siksi kertomaan teillekin, että tuo asenne ja olemus, jota kukaties arvelin uudenaikaisimmaksi mediataidoksi onkin karjalaisuutta. Vilkkaus, sosiaalisuus ja tietty oveluus näyttävät viipurilaisuudelta. Todellisuudessa suku on, kuten televisiossa kuulemma on dokumenttiohjelmassa kerrottu, Käkisalmesta, sikäläisen puutavaraliikkeen virkailijoita ja johtoa, ja edellisessä sukupolvessa näitä ruotsinkielisiä rautatieläisiä, joita kyllä riittää.

Näyttää siellä olevan suvussa myös Buttenhofeja ja seudulle tyypillisiä suhteita saksalaisuuteen. Kuten hyvin tiedätte, viipurilaisen Hackmanin pöytäkirja- ja kirjanpitokieli oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksa. Viipurissa, jonka satelliitti Käkisalmi siis oli ainakin näille ruotsinkielisille, oli myös täysin normaalia osata ranskaa ja venäjää ja kukaties myös englantia.

Mutta jos tuollaisen miehen päästäisi irti sotia edeltäneen ajan Viipurin torille – tai kukaties nykyiselle – siellä hän ei joukosta erottuisi. Niin – yritän tässä varoa onnentoivotuksia ja muutakin suosioon sulkeutumista – mutta tuo tuollainen sukukunta, johon siis omakin isänpuolinen sukuni lukeutuu, oli kouliintunut varastamaan puutavaraa venäläisten mailta ja muutoinkin pettämään ryssää kaupoissa…

Olen toistellut kauan, että Euroopan kaksi viimeistä todella sivistynyttä kaupunkia tuhottiin: Viipuri ja Krakova. Tässä lauseessa mittaan ”sivistystä” kielitaidolla sekä teatterien, orkesterien ja viihteen runsaudella.

Ehkä tämä tieto ei erikoisemmin hytkäytä teitä, lukijat. Minuun se tehoaa ehkä erityisesti siksi, että opin aikoinani pitämään itseäni ja isän puolen sukuani jollain tavalla mielenvikaisina, koska olemme kovia puhumaan, myös tuntemattomien kanssa. Pohjalaisympäristössä sellainen korostui ja herätti kummastusta.

Vaikka olen syntynyt ja kasvanut Pohjanmaalla, en siis ole tippaakaan pohjalainen – äidin suku on Satakunnasta ja isän Karjalasta. Esiinnyn mielelläni myös pohjalaisuuden tuntijana, mutta olen sivullinen.

Olihan siellä nopeasti pohjalaistuneita jopa evakoissa, mutta meidän kauppiasklaanimme oli eri syistä jotenkin eriseurainen.

Tämä ministeri Stubbia koskeva kirjoitus on myös paljastus. Radio-ohjelmassani huomaan hakevani vastauksia paikallisuutta ja alueellisuutta koskevaan hämmästelyyni, ja löytyyhän niitä.

Ja olisihan tämä pitänyt arvata. Nähdäkseni hyvän avauksen tehnyt kosmopoliitti on – hänen täytyy olla – taustoiltaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti.

Huomatkaa, lukijat, huolellisesti, että Karjala oli iso maakunta. Esimerkiksi Sortavala oli taistelevan suomenkielisyyden tyyssija, laulujuhlien ja siis seminaarin kaupunki.

Korkeimmassa oikeudessa oli minun siellä työskennellessäni 23 jäsenestä 3 sortavalalaista (Saarni-Rytkölä, Leivonen ja Heimo Lampi), ja 4 viipurilaista (Miettinen, Jalanko, Salervo ja joku jota en juuri nyt muista), sekä lisäksi 4 samana vuonna Helsingin Normaalilyseosta ylioppilaaksi päässyttä.

Eikös tässä ole Suomen historia pähkinänkuoressa?

Näennäisyyden kulttuuri

Nyt media kyselee, miten se on menestynyt itse järjestämissään kauneuskilpailuissa.

Vastausta haetaan kysymykseen, onko median merkitys muuttunut esimerkiksi suhteessa tuomioistuimiin.

Vastaan johdonmukaisesti, etten tiedä.

Kaikki alkoi parveketupakoinnista. Ehkä se oli ent. ulkoministerinkin alamäen alku. Asiat alkoivat tulla muotiin ja johtaa lainsäädäntöön.

Kirjoitin tähän blogiin 30.1. ”Toivottavasti poliisiylijohtaja Salminen on nyt huolestunut. Siihen olisi syytä.”

Tänään häntä aiotaan erottaa virantoimituksesta auton takia. Tosin lehdet ei ole palauttaneet mieleen, että hän ehti riitaantua muiden ohella suojelupoliisin, liikkuvan poliisin ja Helsingin huumepoliisin kanssa – tai siis ei onnistunut hillitsemään riitoja.

Mutta että autoon! Kas kun ei ratikkalippuihin.

Päivän lehti lupaa myös lain, jonka mukaan tuomareita voitaisiin erottaa, jos heitä sakotetaan esimerkiksi myymälävarkaudesta. Esimerkkinä ei mainita liikenteen vaarantamista eikä varsinkaan seksuaalista ahdistelua tai työpaikkakiusaamista.

Tämä saattaa olla tuomareiden riippumattomuuden loppu. He ajautuvat riippuvaisiksi toisistaan ja päätyvät taisteluyksiköiksi; juuri tämä luontainen kehitys on Yhdysvaltoja lukuun ottamatta kyetty estämään läntisessä kristikunnassa. Itäisen Euroopan maissa tuomioistuimet ovat olleet vanhastaan sitä, mihin meillä siirrytään nyt: teattereita.

Oikeastaan teatteri on hyvä asia ja hauska perinne. Mielessäni on sen pahanlaatuinen versio, näennäisyyden kulttuuri, jossa näyttelijät ovat vakavissaan.

Liike-elämään näennäisyydet (appeareances) tulivat ensin. Merkittävään tehtävään on valittava nainen – ja valitaan. Ei sovi edes kysyä, millainen nainen. Heitä on, kuten miehiäkin, sellaisia jotka soveltuvat erinäisiin tehtäviin ja sellaisia jotka eivät oikein sovellu.

Tasavallan presidentti sanoi hauskasti, että nyt ihmiset haluavat poliitikkojen käyttäytyvän paremmin kuin he itse käyttäytyvät. Tarja Halonen ei maininnut tasa-arvoa. Illan televisiokeskustelussa mukana ollut naisliikkeen edustaja jäi vähän kalliolle, kun oli nähty ja kuultu ministerin viestikumppanin asiallinen haastattelu – hänellähän näytti olleen tarkoitus väittää jotain muuta, mutta televisiokeskustelut menevät yleiseksi huutamiseksi.

Luulen että mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Ihmisten eli äänestäjien keskustelusta jokin määrä on siirtynyt kahvipöydästä nettiin, mutta en tiedä, onko sillä nettikeskustelulla mitään merkitystä.

Luin hiljan arvovaltaisesta julkaisusta tutkimuksen Wikipedian kirjoittajista. Ne, jotka ilmoittavat motiivikseen aatteen, kirjoittavat vähiten, ja ne, jotka ilmoittavat motiivikseen huvin (fun), kirjoittavat eniten.

En usko, että mielipidejohtajia ovat ne, jotka esittävät mielipiteitä – tai ainakaan ne, jotka esittävät paljon mielipiteitä.

Näennäisyyden kulttuuri on kirjattu Ihmisoikeustuomioistuimen ennakkotapauksiin. Tuomarin tai virkamiehen esteellisyys koskee myös tapauksia, joissa voi syntyä käsitys epäasiallisista kytkennöistä.

Ei riitä että toimii oikein. Toiminnan on myös näytettävä oikealta. Ei riitä että on rehellinen. On myös näytettävä rehelliseltä. Jos sattuu olemaan huono pärstäkerroin, asiaa ei voi auttaa.

En usko, että median ja muun vallan suhde olisi muuttunut. Mannerheim oli median mestari ja vielä suurempi mestari oli Napoleon, joka silti tapatti miljoonia ihmisiä. Olen lukenut Caesarin ylimaallisen taitavia mainostekstejä itsestään ja muistan runon, jolla marssivat legioonalaiset mainostivat häntä.

Vaarallsita on säätää vaarattoman tuntuisia lakeja.

Ihmiset ovat aina halunneet, että hallitsijat ja muut papit käyttäytyisivät paremmin kuin he itse eli näyttävät mallia ja antavat esimerkin.

Siksi he heitä vihaavat. Siksi vallankäyttäjän on viisasta kiertää paikat, joissa kirves käy.

Kuvassa kukkia muistuttamaan, että on kolme tärkeää asiaa, ruusu, ruusu ja ruusu.

Yksinäinen fanaatikko, joka piti kukista

Olen velvollinen sanomaan pari sanaa Olavi Paavolaisesta, johon suhtauduin yliolkaisesti jossain yhteydessä joitakin viikkoja sitten.

Lueskelin erään D.S. Savage –nimisen tutkijan kirjoitusta aiheesta, miksi George Orwell ei ole erikoisen hyvä kirjailija. Olen hänen kanssaan kaikessa samaa mieltä. Hänen esittämänsä perustelut sopivat jokseenkin sellaisinaan Paavolaiseen, vaikka tämä ymmärsi olla kirjoittamatta romaaneja. Yhtymäkohtia on myös Salaman ja Haavikon tiettyyn tuotantoon.

Kirjallisuustieteen keinot sikseen. Ne ovat omana elinaikanani kulkeneet täyden ympyrän niin että se, mikä on ollut kiellettyä, on ollut pakollista ja sen jälkeen sallittua, ja niin poispäin.

Eräässä vaiheessa tekijä oli sivuutettava ja luettava vain teosta, ja sitäkin läheltä. Minulle tosin käy niin, että kun harjoitan lähilukua, näen kaiken kahtena, ja kun paperi on lähellä nenää, en saa enää sanoista selvää. Mutta ehkä se on tarkoitus?

Muuan toinen vaihe kiisti teoksenkin. Kansiin sidotun tekstin takaa oli etsittävä piilotetut ideologiset sitoumukset ja väärät vastakkainasettelut.

Tänäänkin joku naishenkilö riemuitsi viikon mediatapahtumasta, koska muuan ministeri oli käsitellyt naista objektina ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Tuo viittaa esineellistämiseen eli 80 vuoden takaisiin kirjallisuuden teorian ajatuksiin ja 140 vuotta vanhoihin, 139 vuotta sitten vanhentuneisiin arveluihin ”väärästä tietoisuudesta”.

Nähdäkseni kirjallisuudessa kirjoittajan olisi kyettävä vetämään välimatkaa kertojaansa, ja tämä hirmuinen ajatus koskee myös esseistiä. Jos Paavolainen tai vastaava kuvaa komeasti omia kokemuksiaan, ja siinä kaikki, tulos on helpolla sellainen, että tiedostamaton determinismi aiheuttaa tietoisen indeterminismin.

Kirjoittaja on toisin sanoen juuttunut uriin niin kuin Haavikko maailmanlopun odotukseen syksystä 1950, ja näkee ympäristön ja maailman tätä ”lainalaisuutta” toteuttavana kuviona. Jos kirjoittajan mielen alla on pelko ihmisyyden ja lämmön puuttumisesta, hänen tekstinsä alkaa julkistaa koneellisuutta ja kylmyyttä.

Ihmisellisellä kirjailijalla ei ole vaikeuksia kuvata mekaanisesti toimivia maanikkoja.

Tshehov suhtautui luomiinsa henkilöhahmoihin oikeastaan aika ikävästi ja oli kärkäs esittelemään heidän hullutuksiaan ja heidän haaveittensa haureutta. Silti hänen joka ainoaan novelliinsa ja kaikkiin näytelmiin sisältyy rakkaudentunnustus näille hupsuille.

Tämä on perimmältään sen syy, ettei fasismin ja natsismin kirjallisuutta ole olemassa – hyvää kirjallisuutta. Ja esimerkki ihmisen ja kertojan välimatkasta on Solzenitsyn, jonka hienoin kirja on ehkä Ivan Denisovtsin päivä. Ivan D. on eri henkilö kuin kirjailija Solzenitsyn, ja vaikka kirjailija ottaa todella rajusti kantaa, hänen kirjansa ei sulkeudu eli kuole teoksen ulkopuolella olevan tarkoitusperän takia.

Paavolaisen ja näiden muutamien muiden ongelma on publisismi. Olen pohtinut, miten tuon vanhentuneen sanan suomentaisi. Ranskaksi se on littérateur eli kirjoittaja tai kirjoittelija. Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”, jota pidetään kovin hienona proosapätkänä, menee pilalle siksi, että kirjoittaja poseeraa eli ottaa asentoja ja osoittaa kaikin keinoin olevansa näyttämässä tässä kenelle hyvänsä kirjoittamisen mallia. Hänen Aunuksen eli jatkosodan aikainen kaverinsa, paljon vanhempi Sakari Pälsi onnistui siinä missä Paavolainen epäonnistui. Pälsin matkakertomuksen pohjan periltä ovat koruttomia ja vailla mainontaa. Kirjoittaja ei siis mainosta itseään – vaikka siihen olisi aihetta.

Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä on hieno ja se on suuri poikkeus sotien välisen ajan henkisen niukkuuden ilmapiirissä. Varhainenkin se on, 20-luvulta. Ja se on hyvin koottu. Tarinat Ranskan hurjista taideliikkeistä ja ennen kaikkea dadaismista eli dadasta eivät löydy sellaisinaan mistään perusteoksista. Olen tarkistanut asian. Pariisissa on tälläkin hetkellä ainakin yksi kirjakauppa (Boul’ Mich’in lähellä) joka on erikoistunut surrealistien ja dadan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Ei löydy. Paavolainen puolustaa paikkansa jopa mukana olleiden joukossa.

Mutta ehkä juuri se oli hänelle kohtalokasta. Hän vaipui itseihailuun, josta hän ei oikein päässyt irti ennen 40-luvun lopulla alkanutta itsetuhoisuutta.

Synkkä yksinpuhelu on liian suuressa määrin poliittinen puheenvuoro, jossa kirjoittaja ilmoittautuu sangen sopivaksi sodanjälkeisen ajan Suomen äänitorveksi ja kielikelloksi.

Siinähän kävi toisin. Paasikiven Suomessa äkkivasemmistolaiset eivät ah saaneet pysyväistä sijaa.

Paavolainen julkaisi loistavan esseensä jälkeen vähemmän loistavan pamfletin Suursiivous, jossa hän haukkui, osin aiheellisesti, kaikki kaverinsa ja julisti julkisuuden Kirjalliseksi lastenkamariksi, sinänsä sangen aiheellisesti.

Hän jättää täysin maininnatta oman roolinsa tuossa lastenkamarissa.

Nähdäkseni tuossa kiistakirjoituksessa ja sen jälkeen ilmestyneissä teoksissa, kuten Lähtö ja Loitsu ja Saksa-kirjat, merkillinen ambivalenssi eli hirmuvallan ihannointi ja kauhistelu, diktaattorin kunnioitus ja pelko, kuvastelee kirjoittajan henkistä keskenkasvuisuutta, omien arvojen epävarmuutta ja vuosi vuodelta kasvavaa itseinhoa.

Tuo viimeksi mainittu johti sitten alkoholismiin, yksinäisyyteen ja kuolemaan.

Synkkä yksinpuhelu ei ole jälkiviisaan opportunistin kirja, jollaiseksi se haluttiin leimata ilmestyessään. Se on läpinäkyvä yritys ripittäytyä omista synneistä, omien arvojen kahtia jakautuneisuudesta.

Sääli. Kirjaa edeltävä Neuvostoliitto-jakso on komea ja parasta koko niteessä on kuvaus pimennetystä Pariisista ja hapuilusta uuden sodan synkkyydessä Montmartrella ja Montparnassella.

Kuusisataasivuinen kirjallinen anteeksipyyntö ei ole ihme. Paavolainen oli kivennapalainen rajan ihminen, jolla oli 1903 syntyneenä kotoaan tieto onnen katoavaisuudesta. 1930-luvun teoksillaan hän oli halvaannuttanut itsensä siinä määrin, että huolimatta sotavuosina toimittamistaan sinänsä hienoista kuva- ja kokoomateoksista hän lienee ollut sekä talvi- että jatkosodan propagandamiehenä kiusankappale, harmillinen itsensä tehostaja ja diiva, joka ei juuri saanut myötätuntoa tovereiltaan. Ei ihme. Jatkosodan aikana samassa tiedotuskomppaniassa toimi ihmisenä jo rikki mennyt Yrjö Jylhä. Vaikka myös Jylhän ”Kiirastuli” on viime kädessä journalismia eli aikakauden ja paikan, siis talvisodan ja Taipaleenjoen tuntoja, on siinä ero. Jylhä oli kirjaimellisesti puolustanut valintojaan katkeraan loppuun asti.

Paavolaiselle annettiin ovelasti Otavan junailema Eino Leinon palkinto 1960-luvun alussa ja hän koki tietyn renessanssin, josta hän ei huonon kuntonsa takia tainnut oikein ehtiä nauttia.

Huonon esimerkin hän ehti antaa seuraajilleen – uhriksi asettumisen moraalin eli moraalittomuuden, jota Salama käytti niin etevästi Juhannustanssit -kirjasodassa ja myöhemmin Siinä näkijä missä tekijä –romaanissaan.

Suurempaa kuin kirjoitta hyvin on joutua vainotuksi ja väärin ymmärretyksi?

Fibonacci ja korko

Tunnen eräänkin perheen, jossa harrastetaan kielitiedettä ja kauppaoikeutta, professoritasolla.

Tämä teema voisi kiinnostaa molempia puolisoita.

Sumerien nuolenpääkirjoitusta ei ole enää aikoihin pidetty maailman vanhimpana kirjoituksena – nykyisen Turkin alueelta ja ehkä muualtakin löytyy ikääntyneempää tekstiä.

Mutta Sumerin tai kuten lattajalkaiset maallikot sanovat Babylonian nuolenpääkirjoituksissa on ainakin ajalta 2 000 eKr. velkakirjoja, joissa on yksilöity erääntymisaika ja korko. Lisäksi siellä taitaa olla haltija-asiakirjoja, joista ei ole nyt puhe.

Olisin taipuvainen muuttamaan kulttuurihistorian luentoaineistoani. Sanon vastedeskin, että historia ei ala maanviljelystä, mutta kirjoitus on edelleen kelpo rajaviiva esihistorian ja historian välille. Nyt haluan nostaa sen rinnalle koron käsitteen.

Ja korko ”keksittiin” ainakin sumerien valtakunnassa. Kiinassa ja Intiassa sitä käytettiin runsaat tuhatviisisataa vuotta myöhemmin taitavasti. Kiinassa, toisin kuin Euroopassa, keksittiin aikanaan myös inflaatiorahoitus eli setelit, mutta siitäkään ei ole tänään puhe.

Varhaisimmat kirjoitukset ovat usein vero- tai tullilistoja tai velkakirjoja.

Varhainen maanviljely muuttui elinkeinoksi vasta kun keksittiin keino voittaa ”hidas pääoman kierto”. Kaksoisvirtojen suistossa saatiin kaiketi kaksi satoa vuodessa – siis tavaraa, jolla voi vaihtaa itselleen vaikkapa auran tai kuokan, saatiin liian harvoin.

Siksi olennainen innovaatio oli velka eli luotto, ja sen olennainen osa oli korko. Kukapa ryhtyisi hyvän hyvyyttään luotottamaan toisia vain saadakseen lainaamansa summan takaisin sellaisenaan?

Ilkeyttäni en selosta tässä yhteydessä kristinuskon, islamin ja vanhan kirkon kiskontakieltoa, joka ymmärrettiin välillä koron ottamisen kielloksi. Tuo kieltohan toimi voimakkaana kannustimena keksiä järjestelyjä, jotka johtivat samaan lopputulokseen olematta kirkonmiesten mielestä korkoa.

Yksi sellainen oli ”pysyvä laina”, jota ei saanut maksaa takaisin. Sen loputtoman lyhennykset olivat tietenkin todellisuudessa korkoa. Annuiteetti eli elinkorko oli saman tyyppinen keksintö.

Ainakin Braudelin ja Le Goffin lukijat tietävät, että nykyajan kaksi tukipilaria olivat vekseli (maksamismääräys, lettre de change) ja yhtiö.

Suurmies Leonrdo Fibonacci osasi arabiaa toimittuaan kauppiaana Afrikan puolella ja tunsi islamin ja kukaties myös Intian matematiikkaa. Hän oli kehittämässä luottolaitosta ennen kuin katolinen kirkko innostui kiskontakiellosta. Hänen väitetään tavanneen haukkakeisari Fredrik II:n henkilökohtaisesti – tämähän oli muun ohella runoilija ja matematiikan ymmärtäjä.

Fibonaccia eli Leonardo Pisalaista (n. 1170-1250) koskeva Wikipedian artikkeli on – pitkästä aikaa – selkeästi puutteellinen ja melkein harhaanjohtava. En taida ryhtyä täydentämän sitä itse, koska laskuopin taitoni ovat riittämättömät. Wikisourcesta löytyy pätkiä puheena olevasta matematiikan muuttaneesta teoksesta.

Liber Abaci kuuluu yleissivistykseen. Tuolla kirjalla tuotiin Eurooppaan mm. algebra ja algoritmin käsite. Mikä tärkeämpää, sen mukana tuotiin kaupallinen matematiikka, arabialaiset numerot ja jakolasku ja erilaiset korkolaskut. Siinä käsitellään myös neliö- ja kuutiojuuria ja yhtiöiden voitonjakoa sekä erilaisia metalleja.

Fibonacci opetti eurooppalaisille murtoluvuilla laskemisen, mutta hänen hurjin saavutuksensa oli nykyarvon eli siis diskonttokoron laskeminen, josta hän antaa lukuisia esimerkkejä. Tämä esimerkki koskee voitto-osuutta.

”Yhtiöllä on varoja 152 puntaa, jotka tuottavat voittona 56 puntaa. Jakaaksemme yhtiön osakkeille heidän osuutensa poistamme ensin alkuperäiselle rahoittajalle tulevan osuuden ¼, jolloin jaettavaksi jää 42 puntaa, joka jaetaan 8:lla, jolloin tulos on 5 puntaa 5 solidusta eli 105 solidusta, joka jaetaan 19:lla, jolloin tulos on 5 solidusta ja 6/19 6 dinaaria . Jos osakas on sijoittanut yhtiöön 13 puntaa, tuo summa kerrotaan yhden punnan voitto-osuudella, joka siis on 5 solidusta 6 dinaaria, ja tulos on 3 puntaa 11 solidusta ja 2/19 10 dinaaria.”

Fibonacci esittää saman tekniikan aikasarjoissa diskonttokoron laskemiseen ja selvittää senkin, miten lasketaan rahallinen lopputulos, jos vuotuinen maksu muutetaan vuosineljänneksittäin suoritettavaksi.

Fibonaccin tapa merkitä murtoluvut ja niillä laskeminen selvitetään Wikipedia artikkelissa Liber Abaci kohdassa fractions. Se poikkeaa hiukan nykyisestä, mutta kysymys on vain merkintätavasta.

Olisin varovasti samaa mieltä kuin William N. Goetzmann (The Origins of Value. The Financial Innovations that Created Modern Capital Markets). Liber Abaci näyttäisi olevan modernien finanssi- eli rahoitusmarkkinoiden lähtölaukaus.

Fibonaccin laskutapoja käytettiin sellaisinaan mm. Ranskan 1500 luvun valtionlainoissa. Nopeammin päästiin tulokseen vasta logaritmeilla eli hyvin kauan myöhemmin.

Yhtiö – alkujaan hanke ja siihen liittyvä yhteenliittymä – ja sen muunnelma merivakuutus tekivät mahdolliseksi sekä ristiretket että löytöretket ja aikanaan suurinvestoinnit, kuten Hollannin maankuivtustyöt.

Puheena on siis yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä innovaatioista, joka kuitenkin yleensä puuttuu luetteloista, koska se ei ole tekninen, vaan kaupallinen. Ja se johti oikeudellisiin innovaatioihin.

Yritän tällä hetkellä selvittää itselleni, miten siviilioikeus olisi voinut kehittyä, jos velan rinnalle olisi noussut 1100-luvulla kehitetty mahdollisuus käyttää optioita ja muita derivatiiveja ja debentuureja.

Patentti – ja tekijänoikeus – on näet pohjaltaan hallitsijan takaama optio eli mahdollisuus saada tulevaisuudessa tuloa.

Tässä mielessä patenttien arvon laskijat saattavat olla tänäkin päivänä hairahduksen vallassa.

Ei Hollantikaan rikastunut tulppaaneilla, vaan tulppaani-optioilla, joita kauppakomppania järjesti avoimille markkinoille.

Augenlicht, Op. 26

Muistat vanhuksia, joiden joukossa

on muuan lapsi

puhdas kuin puhdas paperi tai taulu.

Niiden, jotka kumartuivat, oli puku

sinistä kangasta

pallo epätäydellinen, juuri kuin kuu.

Levähtämätön runo on perinne

täällä kuussa

muistettua tunnetta, sen aikaa.

Se joka kumartui, on suku

harmaata sarkaa

linnuistaan täydellinen, varakas puu.

Muistat huoneet, joiden loukossa

pimeässä sikisi

esipuhe, puhe, sitten laulu.

On taikaa: luulin näkyä naiseksi,

joka olikin vain tuulen kuljettama korsetti,

jalassa kaksi kenkää.

Olet kokenut silmäverkot, kalat

järven sisällä,

silmitön soitto, puhaltamaton mieli.

On ilta, valo se keltainen katoaa

auringolta, silloin

sytytät silmivalon. Sammutat talon.

Muistin huoneet

Oikean ja vasemman erottamisen lisäksi tarvitsemme rakennustarvikkeet unille ja mielikuville.

Tämän takia olen niin vihamielinen elokuvia kohtaan ja pidän niin suuresti joistakin maalauksista.

Huone, maisema tai koti on rikkaampi kuviteltuna kuin kuvattuna.

Me sivusimme tätä radio-ohjelmassa menneellä viikolla, kun Antti Tuuri toi tämän itse esiin. Hän antoi ymmärtää, että hänelle jokainen maisema – luultavasti myös Havanna, Kuuba, josta hän on kirjoittanut romaanin – on alkujaan Pohjanmaa ja luultavasti siis Kauhava.

Minun laitani on sama. Lukiessani tai nähdessäni unta sijoittelen maisemaa, lisään mäkiä, teen joesta järven, kiepautan ilmansuuntia. Linnan ”Pohjantähden” Koskelan torppa koostuu eräästä pellosta Kauhavan Kettulassa, ja romaanin Matinkuusen mieleni siirsi saman pitäjän Tornimäestä, vanhalta hautausmaalta, kirjan edellyttämään paikkaan.

Nuoren Proustin Normandia ja ”Balbec” rakentuu mielessäni eräiden impressionistien rantamaisemista, ja voi olla, että siinä on mukana Edelfeltiäkin. Muuan Proustin kuvaama talo on muokattu mallista, joka sijaitsi Veules-les-Roses –nimisellä pikkupaikkakunnalla Dieppestä etelään.

Venetsiassa eksyin kujalle, jota aavistin kuvattavan kirjassa. Ostin kirjan, jossa oli otteita Venetsian kuvauksista, ja se löytyi!

Ei mitään magiaa. Kai silmääni sattui sama tunnelma, jota Goethe kuvasi. Venetsiahan on siitä outo kaupunki, että siellä sattuneesta syystä on paljon näkymiä, jotka eivät ole muuttuneet muutamaan sataan vuoteen.

Saarikosken mielestäni hienoin runo (Leikki on hiekkalaatikossa…) sisältää aineksia omasta pihastani ja hiekkalaatikosta, joka on tätä nykyä aika rappeutunut. Aidan takana kasvaa nokkosia. Puu tekee tuulelle tuloa.

Mutta kotitaloni, joka sivullistenkin todistuksen mukaan oli lievästi sanoen kummallinen ja hyvin suuri – isoisällä oli enimmillään kahdessa talossa 37 huoneistoa eli asuntoa, ja nyt kaikki on onneksi purettu ja paikalla on tasakattoinen halpahalli, sen minä muistan kellarikomeroita ja ullakon sahanpuruja ja ullakkokomeroiden lukkoja myöten.

Onneksi apuna on äitini ja paikkakunnan historiakirja, johon onnellisen päähänpiston vuoksi on liitetty luettelo keskikylän raitin varrella sijainneista kauppaliikkeistä. Pystyn palauttamaan ne talo talolta mieleeni, ja parhaiten muistan tienvarren noin vuoden 1955 kunnossa ja muodossa.

Kun luin Salamaa tai Merta ja niissä kerrottiin asuinpaikoista ja kaupungeista, muokkasin Kauhavasta Pispalan tai Hämeenlinnan hetkeäkään empimättä.

Demosthenes, siis juuri se antiikin kreikalainen, ja hänen jälkeensä ainakin Longinus, eivät luota väreihin muistin tukena, vaan suosittavat taloja ja esineitä.

”Mind-map” on monien suosima ja avukas. Asioista tehdään muistiinpanoja tietokoneella tai käsien käyttäen kuutta tai kahdeksaa väriä, jotka merkitsevät jotain tiettyä.

Antiikin puhujat neuvoivat sijoittamaan esimerkiksi eeppistä runoa ulkoa opetellessa muutaman säkeistön aina tutun talon turvalliseen huoneeseen.

Ulkoa esittäessä säkeet muistaa helpommin kuin säkeistöjen järjestyksen.

Olen kokeillut tätä ja sijoittanut joskus antautuessani erikoisen vaaralliseen hypähtelyyn asiasta toiseen ja kolmanteen luennoilla tai radiossa. Se ei liene lukijoilleni uutinen, että seuraan mielelläni mieleni talutusnuoraa niin että lukija luulee välillä joutuvansa aivan helvetin kuuseen, kunnes äkkiä tullaankin takaisin asiaan, oudosta suunnasta.

Tämä ei ole (pelkkää) konstailua, vaan yritys seurata ajatuksen virtaa, joka on monihaarainen, polveileva, välillä tympeän tyven ja yllättäen nivana vilistävä.

Mutta siihen tarvitsee huoneet niin että asioille, joita yhteen esitykseen mahtuu täysin esityksen pituudesta riippumatta kolme tai enintään viisi, on kullekin oma mielikuvituksen huone.

Viime viikon radiojutussa veto kävi silmään ja väsyin niin että en muistanut sitä juuri oikeaa vitsikevennystä, kun näin, että lähetysaikaa on alle 30 sekuntia. Suunnaksi olin ajatellut teologi Forsbergin ja kirjailija Tuurin.

Se oikea olisi tämä, kauhavalainen. Ruusun Eemin Olkan Veikolla ei ollut jouluna virsikirjasta jäljellä muuta kuin kannet, kun opettaja Lahti ne tarkasti. Opettajahan suuttui ja tiukkasi selitystä.

”Isä, meidän Eemi, on vääntänyt siitä sätkiä… Sanoi että tuloo niin henkevät savut…”

(Kuva on muistini pohjalaistalo, noin viisi vuotta sitten; kuvassa mm. ystävättäreni Laimi, jonka kanssa puhuttiin lenheetiä.)

Kesäaika

Kaikki tässä esitetty löytyy paremmin kirjoitettuna Wikipediasta tai haulla Time Zones tai DST (Daylight Saving Time).

Terveisiä Sampo-Pankkiin. Ei taida työ loppua paikatessa tietojärjestelmän aukkoja juuri kesäaikaan siirryttäessä eli siis maaliskuun viimeisenä sunnuntaina.

Hakuteoksista näette, että kesäaikaan siirtyi ensimmäisenä Saksa 1916 sotateollisuuden vuoksi ja että Suomi kokeili samaa jatkosodan aikana mutta siirtyi vasta viimeisten eurooppalaisten joukossa 1981 – pari Euroopan maata ei ole siirtynyt vieläkään.

Toivoisin että poliitikot – ehkäpä vihreät – ottaisivat asian esiin. Kesäajan hyödyistä on kiistelty vuosikymmeniä. Energiankulutuksen kannalta hyödyt ovat joka tapauksessa vähäisiä, elleivät olemattomia. Usein esitetty säästö on 1 prosentti.

Sen lisäksi, että kellojen kanssa pelaaminen on työlästä ja siksi vastenmielistä, minkä huomaa viimeistään muistellessaan miten autoon ja autoradioon vaihdetaan oikea aika, esittäisin kohteliaasti kysymyksen. Eikö tämä auringonvalon käyttöä koskeva kysymys olisi nyt, ilmaston lämpenemisen yhteydessä, tutkittava laajemmin ja järkevämmin.

Ilmaston lämpenemisessä en ole asiantuntija. Lukemani perusteella olen sitä mieltä, että ei ole perustetta olla ryhtymättä kaikkiin mahdollisiin toimiin.

Keskustelu lämpiämisestä ja ihmisen roolista ei ole asia ydin. Asian ydin on suuri, huomioon otettava todennäköisyys, että ihminen voi vaikuttaa asiaan.

Ja energian kulutuksessa olemme kieltämättä eläneet kuin sika rukiissa.

Koska en ole toistaiseksi saanut selvää, onko kaupan kasseista paperikassi, muovikassi vai biohajoava muovikassi ympäristöystävällisin, rohkenisin epäillä, että tämä energian säästö kelloja pyörittelemällä saattaa olla aivan näennäistä, sellaista 1910-luvun sorvitekniikkaa.

Mutta ehkä me olemme vain hidasliikkeisiä ja hidasjärkisiä.

En muista kirjoittaneeni milloinkaan sähköpostiviestiin että kello on nyt 22.15 GMT +2 tai 20.15 GMT + 2.

Ehkä vastaus onkin tässä. Voisi kirjoittaa 22.15 (GMT +2). Tämä olisi ehkä selvää.

Itse en tiedä, että me olemme EET eli Eastern Europe. Sen toki tiedän, että olemme yhtä kuin Kairo ja Istanbul ja sen tiedän, että edelleenkin ”ryssien kello on yks’”, mikä lienee anakronismi Vänrikki Stoolin tarinoissa, koska aikavyöhykkeet tulivat käyttöön rautateiden myötä eli joka tapauksessa myöhemmin kuin 1808-1809.

Tunnetteko ihmisiä, joilla on vaikeuksia erottaa oikeaa vasemmasta? Lähipiirissäni on ollut sellaisia. Olen joskus ajatellut, että se voisi liittyä vasenkätisyyteen. Tarkoitan siis ihmisiä, joille ei saa sanoa heidän ajaessaan autoa, Vasen! Täytyy näyttää kädellä. Heidän täytyy ajatella noin puoli sekuntia, kumpi on vasen ja kumpi oikea. Vasen on metsän puolimmainen ja oikea on se toinen.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tiedä, siirretäänkö kelloa Tukholmaan mentäessä eteenpäin vai taaksepäin. Ilmeisesti sellaisia ihmisiä on paljon, koska kaupoissa on paljon kelloja, joissa on kaksi kellotaulua.

Kaliforniassa asuessa tämä oli ajoittain ongelma.

Täytyy siis laskea eli miettiä, kummin päin se nyt menee. Oma muistisääntöni oli sinänsä epäilyttävä väite Suomen edistyneisyydestä. ”Olemme edellä,” Jos siis kello LA:ssa oli 6 PM, ei voinut soittaa Suomeen, koska Suomi oli edellä ja kello oli ties mitä, yötä kuitenkin.

Olen herättänyt vahingossa ihmisiä, ja minut on herätetty.

Ongelmaan ei ole näköpiirissä ratkaisua.

Myönnän, että tämä on kevyttä rupattelua. Toki nuo asiat oppii esimerkiksi paljon matkustaessaan – mutta en minä kyllä edelleenkään tiedä, onko Chicagossa ja Arizanossa sama vai eri aika enkä ole varma, onko Chicagossa Central Time.

Tämän takia ymmärrän eurovaivaisia ihmisiä ja brittejä, joista tiettävästi suuri osa muuntaa kolikoita ja mittoja vaivalloisesti päässään.

Onneksi olen niin rikas ja kuuluisa. Ei kai minun tarvitse muistaam, mitä olisi nykyrahassa (Heartbeatin) ”one quid two bobs and a heipeni”. Tietenkin osasin ne joskus. Jopa kolikon, jonka nimi oli half crown. Ja guineat.

Mutta kieltäydyn pilkkaamasta ihmisiä, jotka sekoittavat eurot ja markat.

Pian, pian kuulun heihin itsekin. Tänään unohdin Herkon vauvan ristiäiset, ja se oli paha juttu, mutta muistin poikani syntymäpäivän, ja se oli hyvä juttu. (Toisaalta olen sairaslomalla ja täyttä ymmärrystä vailla, josta katso rikoslaki 3 luku 4 § tai Salatut elämät.)

Sananvapaus ja tekijänoikeus

Kiitos kommenteista.

Jos sanoisin vielä neljännen kerran, että tekstiviestin tekijänoikeussuoja riippuu tekstiviestistä.

Useassa kommentissa väitetään, että tekstiviestiin ei ole tekijänoikeutta. Se on väärin väitetty. Samoin väitetään, että viesti on saajan ”omaisuutta”. Se ei pidä paikkaansa. Ajatelkaa nyt – joku lähettää pyytämättä minulle kirjoituksensa. Sitä tapahtuu jatkuvasti. Miten siitä nyt minun omaisuuttani tulisi?

Kun katselin tekstareitani, useimmat niistä eivät ole teoksia. ”*Tuletko syömään?” – ”Tuotko kaupasta kahvia, leivän ja kotimaisen kurkun.” Eivät myöskään lähettämäni ole. ”Tulen Lappeenrannasta klo 20.00.” Joukossa on muutama selvästi teoskynnyksen ylittävä.

Sisältö ei tee teosta. ”Eroan tasavallan presidentin virasta perjantaina” ei olisi suojattu teos, vaikka se olisi jymyuutinen.

Tekstiviesteistä on jankutettava, koska sellainenkin näkyvä on, että sähköposti tukehtuu ja tulevaisuus on erilaisten suoraviestien, etenkin Instant Messengerin eli mesen. Viestien määrä on suunnaton, ja nekin ovat kai enimmäkseen toisarvoisia, mutta niitä käyttäen voi lähettää laajoja tekstejä samanaikaisesti esimerkiksi 50 vastaanottajalle. Se voi olla jo julkaisemista.

Kanervan ja tanssijattaren tapauksessa voi olla kysymys Kanervan ja tanssijattaren sananvapaudesta – ei Hymy-lehden.

Ennakollinen estäminen eli sensuuri on varmaan tärkein näkökohta tässä. Eräästä eilisestä kommentista kävi ilmi ymmärrettävä väärinkäsitys. Perustuslain sensuurikielto ei ole ehdoton.

Jos olen kirjoittanut lehteen artikkelin ja lähettänyt sen sinne, voin mennä ennen julkaisemista sanomaan, että koneet seis. En salli tekstini julkaisemista. Voi mennä tuomioistuimeen ja vaatia kieltoa, uhkasakkoa ja takavarikkoa.

Perustuslaki mainitsee ennalta estämisen, mutta esimerkissä minä estän oman ilmaisuni eli tekstini käyttämisen, ja minä olen se, jonka turvaksi sananvapaus on tuossa tapauksessa olemassa.

Tekijänoikeuslaki vahvistaa tämän. Eräissä maissa, kuten Saksassa, tekijälle on nimenomaiselle säännöksellä taattu perääntymisoikeus.

Laajentaen voi kai sanoa, että sananvapaus ei saa kääntyä sanojan omaksi vahingoksi.

Kieltoni ja perääntymiseni voi olla sopimusrikkomus suhteessani lehden kustantajaan eli voin joutua korvaamaan kustantajalle aiheutuneen vahingon.

Tällaisia tapauksia on ollut. Tyypillisesti ne liittyvät uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksen muuttumiseen.

Mutta asia on pohjaltaan yksinkertainen. Ei siihen tarvita perustuslakia eikä sensuurikieltoa, jos kirjapainosta sanotaan, että kirjaa ei paineta ennen kuin maksat edellisen kirjasi laskut.

Kirjapaino estää ennakolta minua ilmaisemasta itseäni – mutta tämä ei ole sananvapausasia. Se muuten on tekijänoikeusasia, jos kirjapaino kieltäytyy palauttamasta käsikirjoitustani, ellen maksa vanhoja laskujani. Käsikirjoitukseeni minulla on ehdoton oikeus.

Tämäkin on tullut esiin silloin tällöin – kustantaja hukkaa käsikirjoituksen, joka osoittautuu ainoaksi kappaleeksi. Paha juttu. Käsikirjoitus on palautettava, vaikkei sitä olisi aiottukaan julkaista. – Tämä sääntö on nyt toivottavasti muuttunut, koska kopiointi on niin helppoa ja halpaa, mutta silti en haluaisi olla kustantajan asemassa, jos joku hupsu todella osoittaa kadottaneensa (kelvottoman) käsikirjoituksensa ainoan kappaleen. On syytä panna kirjoituskilpailuihin ja erilaisiin ”apinalaatikkoihin” teksti ”käsikirjoituksia ei palauteta” tai jopa ”emme ota vastaan käsikirjoituksen ainoaa kappaletta”.

Suomessa lehdillä eli oikeushenkilöillä ei ole sananvapautta. Perustuslain perusoikeudet koskevat ihmisiä, eivät yhtiöitä. Asia ei yleensä tule ajankohtaiseksi, koska lehdessä jutulla on kirjoittaja, jolla on sananvapautensa.

Kun kommenteissa kysytään tekijänoikeuden ja sananvapauden yhteentörmäyksistä, vastaan sanomalla, ettei sananvapaus oikeuta esimerkiksi plagioimaan. Jos julkaisen plagiaatin ja puolustan itseäni vetoamalla sananvapauteen, niin tyhmää väitettä viitsitään tuskin edes erikseen hylätä tuomioistuimen päätöksessä.

Panetteleminen ja valehteleminen on sallittua.

Joku entinen kollega sanoo, että Kemppinen oli huono hovioikeudenneuvos ja kollegana sellainen, ettei häntä olisi uskaltanut lähettää kiskalle ostamaan iltapäivälehteä.

Ikävä juttu Kemppiselle – mutta ei mahda mitään. Asianomainen sanoo, että tuo on hänen käsityksensä. Kysymys ei ole kunnian loukkaamisesta. Ei laki voi koskea kaikkea asioita.

Ministerijulkisuudessa on kuohahdeltu väitetystä valehtelemisesta.

En ymmärrä.

Ministerikin saa valehdella, ja joskus hänen täytyy.

Toimittaja kysyy ministeriltä: onko valmisteilla verolain muutos. Ministeri valehtelee: ei ole. Oikein! Tietyissä asioissa totuuden kertominen aiheuttaisi epäoikeudenmukaisuutta eli avaisi oven keinottelulle.

Paljon parjattu kiertely on tietenkin parempi ratkaisu, mutta joskus se ei onnistu.

Toimittaja haluaa tietää, onko suuryhtiö ostamassa toista yhtiötä. Yhtiön edustajan on rangaistuksen uhalla salattava tuollaiset sisäpiirintiedot.

Viestin salassapidosta en puhuisi tänään etteivät menisi kaikki asiat samaan keittoon. – Toisen tekstiviestiä ei saa avata, ei edes puolison tai lapsen. Kanervan tapauksessa tekstit oli kai toimitettu avattuina Hymy-lehteen.

Vanha luentoesimerkkini: kirjesalaisuuskin koski kirjekuorta, ei kirjettä. Toisen viestiä ei saa avata, mutta jos jättää kirjeen lojumaan tai tekstarin näkyviin puhelimeen, mikään ei estä toisia lukemasta sitä.

Kanerva (Calluna vulgaris)

Miksi firmat eivät käytä parempia lakimiehiä?

Miksi – Antti Reenpää ja Yhtyneet Kuvalehdet?

Nyt toistellaan uutisissakin, että Hymy-lehti julkaisee tulevalle viikolla ministeri Kanervan tekstiviestejä eräälle tanssijattarelle. Ennakkosensuuria kun ei ole.

Väärä laki.

Luultavasti Kanerva tekstiviestit ovat tekijänoikeuslain suojaamia teoksia.

Koska niitä ei ole aikaisemmin tekijän toimesta tai hänen luvallaan julkistettu, kukaan ei saa julkistaa niitä ilman tekijän suostumusta.

Niitä ei saa edes siteerata – julkistamattoman teoksen suoja on niin vahva, että tekijänoikeuslain 2. luvun mukaiset rajoitukset eivät koske niitä.

Tekstiviestejä ei ole pohdittu tuomioistuimissa tekijänoikeuden kannalta. Olen ihmetellyt sitä kauan. Niin sanottu teoskynnys on alhainen ja itse asiassa kaikissa alan selitysteoksissa sanotaan, että muutaman rivin postikorttiteksti on suojattu, jos se on edes jollain tavalla omaperäinen.

Jos kirjoitan rouvalleni tekstiviestin: ”Kaipuu luoksesi on suorastaan kihelmöivä”, tämä on suojattu teos. Jos kirjoitan äidilleni postikortin tai tekstiviestin ”Terveisiä Kirkkonummelta”, tämä ei ole suojattu teos.

Jos kysymyksessä olevat viestit ovat luonteeltaan vokottelevia, en oikein usko, että yksikään käräjätuomari uskaltaisi lähteä siitä, että viestit eivät ole teoksia.

Lopputulos voisi olla se – mutta en oikein usko. Vaikka tekstit ovat lyhyitä, kaipa ne nyt ovat persoonallisia, kun mielenkiinto niitä kohtaan on näin valtava.

Laissa ei ole mitään sellaista, mikä asettaisi tekstiviestit eri asemaan kuin kynällä tai tietokoneella kirjoitetut sanomat. Helsingin Sanomat raportoi aika oikeansuuntaisesti – laskin vain viisi pahaa asiavirhettä – Googlen ja uutistoimistojen erimielisyyksistä, jotka koskevat uutisotsikkoja. Siinä on taustalla tämä sama kysymys – miten lyhyt teksti on suojattu.

Oikeudenkäynneissä on tapana sanoa, että jos jokin on julkaisemisen (luvattoman julkaisemisen) arvoista, se on luultavasti tekijänoikeudellisesti suojattua.

Reipas asianajaja hakisi Yhtyneitä Kuvalehtiä vastaan oikeudenkäymiskaaren 7. luvussa tarkoitetun väliaikaiskiellon uhkasakkoineen. Kannattaisi samalla vaatia lehden koko painoksen takavarikoimista.

Samalla voisi laittaa valmiiksi paperit tekijänoikeusrikoksesta.

Tällaisessa tilanteessa otaksuisin, että vahingonkorvausta voisi hyvinkin herua miljoona euroa tai useita.

Olen Otavassa ”talon ystävä”, mutta se ei tietenkään pidätä minua kirjoittamasta talon kannalta ikäviä asioita. Ministeri Kanervan poliittinen kohtalo on valitettavasti minulle henkilökohtaisesti yhdentekevä.

Kun tässä on tullut kirjoitettua partisaanihenkisiä tekstejä, nosta sormen pystyyn ja sanon että tämä kirjoitus on asiantuntijamielipide. Minulle on viralliset paperit siitä, että olen hätkähdyttävän pätevä informaatio- ja teknologiaoikeutta koskevissa asioissa.

Jos ihmettelette tätä kantaani ja jupisette jotain sananvapaudesta, toistan: onko Hymy-lehdellä tai millään lehdellä oikeus julkaista esimerkiksi minun päiväkirjaani? Saako sensaatiolehti tunkeutua professorin kotiin ja etsiä sieltä vaikkapa nuoruusvuosina naisille kirjoitettuja eroottissävyisiä papereita? Täällä olisi sellaisia; tosin olen julkaissut parhaat runokokoelmina, mutta silti.

Tavallisimmin tämä julkistamattoman teoksen jyrkkä suoja perustellaan sanomalla, ettei kukaan saa vastoin tekijän tahtoa julkaista käsikirjoitusta, joka on tekijän mielestä keskeneräinen.

Itse asiassa koko tekijänoikeuslain järjestelmä on rakennettu tämän jyrkän yksinoikeuden varaan. – Sitten kun teksti on luvallisesti julkaistu, sitä saa repostella ja lainailla tällaisessa asiassa aika vapaasti.

Se ei liity tekijänoikeuteen, että joku pimpinella kertoo julkisuudessa, mitä hulluja poliitikot ovat hänelle puhuneet. Mutta esimerkiksi toisen kirjoittamia kirjeitä ei saa julkaista. – Tämä sääntö on muuten arkistojen ja kirjastojen arkipäivää.

Outoa muuten ettei Vanhasenkaan juristi hoksannut tätä näkökohtaa. Eikös siellä kirjassa ollut tekstiviestejä mukana?

Epämiellyttäviä ajatuksia koulustakin

Joku pätevämpi voisi laskea, oliko meillä Suomessa ”miespullistuma” ennen kansalaissotaa. Minulla on käytettävissäni lääneittäiset väkilukutilastot vuodesta 1865. Näyttäisi siltä, että parhaassa sodankäynti-iässä 1918 olleiden määrä oli kasvanut erittäin merkittävästi.

Numerosarjat saa muuten suhteellisen vähällä vaivalla tilastokeskuksen verkkosivuilta.

Se on sanomattakin selvä, että tappeluikäisten määrä oli 1970-1976 aivan epätavallisen suuri. Tappeluiäksi katson taannoisen lehtiartikkelin mukaan 15-25 vuotta. Kansalaissodan kenttä- ja valtiorikosoikeuksissa kuolemaan tuomittujen keski-ikä oli alle 20 vuotta.

Jatkan muutenkin perustelujen täydentämistä eli suomeksi selittelyä.

Kansa- ja oppikoulua tai nykyisin peruskoulua ja yliopistoja koskenut eilinen kahden kulttuurin väitteeni aiheutti ristiriitaisia kommentteja.

Se mitä kukaties aiottiin, poikkeaa paljon siitä, mitä todellisuudessa tehtiin.

Kansakouluissa oli ratkaistava vuodesta 1919 ongelma, mitä tehdä kaikille punapenikoille tai sellaisiksi epäillyille. Otaksuisin että ainakin usko kansan syvään viisauteen ja jaloihin ominaisuuksiin oli opettajakunnan piirissä saanut kolauksen.

Opettajat olivat, sikäli kuin päätyivät taisteluihin, miltei poikkeuksitta valkoisia – toisin kuin jääkärit, joissa oli punaväriäkin, vaikkei sitä mielellään muistella.

Hyvin punaisten perheiden lapsien päätyminen yliopistoon oli välirauhaan 1940 asti tiettävästi erittäin harvinaista.

Lisäksi ilmapiiriin ja käytäntöihin vaikutti seikka, joista meistä moni tuntee vieläkin luissaan.

Tämä on minun väitteeni. Älkää uskoko sitä.

Mielestäni maan talous ja ennen kaikkea kulttuuri oli komeassa nousussa ennen kansalaissotaa ja vielä pari vuotta sen jälkeen. Esimerkiksi kirjallisuus ja varsinkin suomenruotsalainen lyriikka hipoi maailman kärkeä. Ja oli se Sibeliuskin oikeasti eritäin merkittävä säveltäjä.

Noin vuonna 1922 eli ns. jääkärikapinan aikaan tai sen seurauksena maan sivistyselämä saavutti putoavan kassakaapin lentoradan. Ulkomaiset suhteet taantuivat. Ilmapiiri kiristyi. Avoimuus uudistuksia ja muutoksia kohtaan väheni. Erikoisen ongelmalliseksi osoittautui suomalainen rasismi eli ryssäviha, jota puhistiin ensin koko 20-luku, ja sitten vuonna 1930 pahaksi äitynyt oikeistoliikehdintä fasistisen korostuksin. Tasoittuminen alkoi noin 1937, kun Svinhufvudista oli päästy eroon, mutta ulkopoliittinen naivismi sotki pelin. Mistä me olisimme sitä ulkopolitiikkaa ehtineet oppia. Sivistyksen hedelmät – esimerkiksi kansakoulu – rahoitettiin suuriruhtinaanmaassa, jolla ei ollut ulkopolitiikkaa eikä armeijaa. Merkittävä säästö.

Suomalainen esivalta oli niskan päällä sotien välisen ajan. Siitä voi kiittää luojaansa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että parlamentaarinen demokratia silti säilyi, jollain tavoin. Suomalaisen esivallan värit olivat sinivalkoiset ja puoluekanta maalaisliitto tai oikeisto.

Maalaisliitto oli Santeri Alkion johdolla erikoisen kiivas suhteessaan ryssiin. Minulla on hihassani muutamia Alkion sitaatteja, joita taatusti ei kaiverreta kuparitauluihin keskustapuolueen puoluetoimistoon.

Olen juuri lukenut Teknillisen korkeakoulun historian ja silmäillyt samalla Helsingin yliopiston historioita.

Myönnän avoimesti, että ällistykseni näiden yliopistojen sangen heikosta tieteellisestä tasosta oli aivan aitoa. Tsaarin aikana meillä oli ollut muutamia kansainvälisen tason matemaatikkoja, ja A.I. Virtanen ja muutama muu olivat oikeasti eteviä, mutta voi miten vähän heitä oli!

Ellen olisi niin valitettavan vihamielinen neuvostokommunismille ja sitä lähellä olleille suuntauksille, sanoisin että Suomi itsenäistyi sisäisesti ja nousi omille jaloilleen 1945 eikä 1917. Suuri paradoksi on, että ulko- ja puolustuspoliittisesti olimme tietysti Neuvostoliiton satelliitti.

Koulutuksen ja kahden koulukulttuurin kannalta uudet vaikutteet tulivat anglosaksisesta maailmasta. Fullbright – Asla –apurahoitus oli hyvin tärkeä. Lisäksi muutamat tutkijat, joita en viitsi mainita nimeltä, tekivät salaa merkittävää tutkimustyötä Yhdysvaltain armeijalle viimeistään 1950-luvulta.

Mutta ainakin minun opettajani olivat kansakoulussa, oppikoulussa ja yliopistossa henkilöitä, jotka olivat saaneet ratkaisevat vaikutteensa sotien välisen ajan Suomessa.

Kummako tuo sitten…

Penkistä ja pulpetista

Tätä en ollut ennen huomannut ja tämä on aihe tunkeutua taas kerran alueelle, josta tiedän vähän.

Toinen aihe on pieni luento, jonka olen luvannut pitää eräille kasvatustieteen ihmisille, vesissä toinen silmä.

Jäin miettimään, miten Ranska oli ajoittain isänmaallisuuden mutta enimmäkseen yleismaailmallisen järjen ja teknillisten korkeakoulujen mallimaa, jonka symboliksi sopisi giljotiini.

Saksassa Herder alkoi intoilla kansasta ja onnistui vetämään Goethen kimppaan. ”Saksalaista” oli kieli, kirjallisuus, historia, filosofia ja musiikki.”

Meillä nämä esiintyvät nyt maakuntina ja murrealueina mutta uskollisesti Saksan mallin mukaan meille tuli Kalevala, Runeberg, Yrjö-Koskinen, Snellman ja Sibelius.

Jos joku kysyisi, vaikka radiossa, että mahtako minulla olla perusteluja väittämälleni, niin sanon ensin, että kansanruno ja kansanlaulu tulivat Herderin, Goethen ja Fichten kautta ja sekä Lönnrot että Runeberg olivat selvillä Saksan uusista ajatuksista. Sitten sanosiin, että Saksan kuuluisin filosofi oli Karl Marx ja että ei Ranskalla ja Englannilla todellakaan ole mitään panna samaan riviin saksankielisen maailman rinnalle – 1800-luvulla uudelleen löydetty Bach, Mozart, Beethoven, Schubert, Brahms…

Kirjallisuudessa Thomas Mann saattoi olla 1900-luvulla tärkeämpi ja tyypillisempi kuin Marcel Proust, vaikka Proust oli niin paljon parempi kirjailija.

Mutta se ajatus – samoissa porukoissa pyöri sveitsiläissyntyinen Pestalozzi.

Sitä on vaikea väittää valeeksi, etteikö Napoleonin sotien sirpaloiman ja köyhdyttämän Preussin valtava nousu olisi perustunut kansakouluun ja sen jälkeen ammattikoulujen ja yliopistojen hyvin määrätietoiseen organisoimiseen.

Samainen kansakoulu on kolmen Skandinavian maan ja Suomen todellinen perusta. Sietää verrata Venäjään. Tai vaikka Espanjaan ja Portugaliin tai Italiaan – viimeksi mainituissa kaikissa lukutaito oli vielä 1900 peräti harvinainen, ja sinänsä yllättävän tiedon mukaan Italiassa valtion syntyessä 1860 2 prosenttia väestöstä puhui italiaksi nimettävissä olevaa kieltä päivittäin, ja samaan aikaan Ranskassa noin 10 prosenttia väestöstä osasi puhua eli ääntää yleiskieltä – siis tätä Pariisin seudun murretta, joka oli kuitenkin jo 1600-luvulla virallisesti nimetty oikeaksi ja puhtaaksi kansalliskieleksi.

Se oivallus? – Että kansakoulu oli hyvin tyypillisesti ja selvästi romantiikan aikakauden tuote.

Se liittyi hyvin kiinteästi tuohon kieli, kirjallisuus, historia, musiikki –ajatuskuvioon, jossa filosofia tulkitaan täten myös tunnustuksellisen uskonnon sisältäväksi.

Romantiikka lienee aikakauden nimenä sopivan ylimalkainen muoti-ilmiön nimitys, mutta kun sitä kiinnittää hitusen nationalismiin ja kirjallisuuden ja musiikin kehitykseen, yhteys kansanopetukseen tulee näkyviin.

Niin kävi jopa Venäjällä.

Romantiikan kansa-käsitys oli ihannoiva. Todelliset arvot tavoitettiin todellisen kansan keskuudesta, ja herrat määrittelivät, mitä on todellinen kansa.

Romanttiseen kansakouluun kuului myös se ajatus, että aivan kaikki saisivat saman perusopetuksen ja oppisivat samalla hiukan tuntemaan toisiaan.

Se ei mennyt läpi Suomessakaan. Olen itse tuntenut esimiehiä, jotka ovat käyneet valmistavan koulun hankkiutuessaan Normaalilyseoon – siis 1920-luvulla syntyneitä.

Kansanopetus ja kanoniset romaanikirjat kuuluvat yhteen.

Tolstoi ja Dostojevski ja paljon ulkomailla viivähdellyt Turgenjev olivat jo vauhdissa kun nardonikit eli kansanystävät alkoivat pyöriä pelottelemassa maalaisia.

Meillä on siis edelleen kaksi kouluperinnettä.

Toinen pohjautuu Pestalozziin ja siten Rousseau’n ajatuksiin – lapsi koulitaan kansalaiseksi antamalla hänelle yleistä ja yhtäläistä opetusta, joka on korkean opin mukaan sopeutettava kunkin oppilaan erikoispiirteiden ja vastaanottokyvyn mukaan.

Toinen on tämä sivistysyliopisto, joka meillä on maailman ainoa jäljellä oleva hegeliläis-tsaarillinen instituutio, toisin sanoen herraslasten ja arvollisiksi katsottujen rahvaanlapsien virkamieskoulu.

Nyt ymmärrän hiukan paremmin, mistä parku, kun olemme rakentelemassa innovaatioyliopistoa; en voi kiistää täysin vastuutani niistä ajatuksista, joilla on tarkoitus yhdistää kaupallisten (eli oikeudellisten) ja teknisten rakenteiden tutkimus.

Kansakoulu ja yliopisto olivat niin erillään toisistaan, että seminaarit pakkonaitettiin ylipistoille vasta peruskoulun yhteydessä. Kuten me vanhemmat ihmiset muistamme, kansakoulunopettajat eivät mitenkään välttämättä olleet ylioppilaita. Hospitantit olivat eräänlaisia luopioita, jotka olivat suoriutuneet seminaarista muita nopeammin paremman taustakoulutuksensa turvin.

Ja kaiken lisäksi seminaarit olivat naisten eli siten naisliikkeen ja siten versovan tasa-arvoajattelun kasvukärkiä!

Siis yliopisto ja kansakoulu olivat täysin erillisiä rakenteita. Lyseossa lapset opetettiin nopeasti käsittämään, ettei kansakoulusta ollut heille – tuleville maan parhaille – edes perustaksi.

Pohjois-Euroopan ”kaksi kulttuuria” eivät siis ole luonnontieteellinen ja humanistinen, vaan romanttinen ja byrokraattinen.

Sain kerran heti vihaisia ihmisiä kimppuuni, kun sanoin jossain julkisesti, että Kauhavan (yksityinen) yhteiskoulu oli kovin heikkotasoinen. En viitsinyt silloin oikaista, että tarkoitin koulun tasoa sodan aikana ja kohta sotien jälkeen. Silloin kun itse aloitin, se oli ihan normaali, kunnollinen koulu. Rehtorista voisin sanoa pari sanaa, mutten sano, koska hän on täyttä häkää elossa.

Mutta hyvässäkin maaseudun koulussa toinen puoli opettajista oli kansankoulunopettajia tai muutoin muodollisesti epäpäteviä. Siksipä myös oppikoulusta tuli tavallisia kunnon ihmisiä eikä mitään koko maailman ihmeitä niin kuin klassisista lyseoista.

Tiedän mistä puhun koska luin oppikoululaisena vaivihkaa klassisen lyseon aineet, kuten pitkän latinan ja lyhyen ranskan. Niinä en osannut Helsingissä tukkia turpaani ajoissa, vaan kyselin vilpittömän uteliaana, mikä Norssissa, Ressussa ja SYK:ssa siis oli niin verratonta muihin kouluihin verrattuna.