Kuka siellä puhuu?

Kirjailija on saarnamies, mutta joku blogin kirjoittaja voi olla keskustelun ohjailija. Oikeastaan saan kiitellä hämmästyttävää onnea, joka ei kyllä ollut pelkkää onnea, kun minulla on näitä keskustelualustoja nyt kaksi. Toinen on se radio.

Ylen 1:n ohjelmassa tavoittelen kuuta taivaalta: keskustelua. Sellaisella ei suomalaista radionkuuntelijaa pahemmin hemmotella. Useimmiten hyväkin puheohjelma on haastattelu eli kuulustelu. Yksi kyselee ja toiset vastaavat.

Idea on esittää muun ohella puolitekoisia ajatuksia, joita toiset saavat sitten ampua lennosta. Martti on siinä erikoisen hyvä, mutta tietysti kaipaan seuraan mukaan ärhäkkää nuorta naista, joka sanoisi että voi kuulkaa huru-ukot, tuo nyt oli naurettavaa jo sukupolvi sitten.

Blogissa en mielestäni varsinaisesti yritä olla oikeassa. Asianajotoimistoissa oli ainakin ennen tapana ruotia oikeudenkäyntikirjelmä joukolla. Joku rupesi paholaisen asianajajaksi ja kaiveli oikein tikulla kaikki mahdolliset pehmeät paikat toisen tekstistä.

Kasvatti se kai luontoakin, mutta kyllä se myös auttoi.

Mielestäni kukaan ei ole oikeasti niin etevä, ettei hän tarvitsisi muutamaa kaveria tai parhaassa tapauksessa ystävää, jotka kiskaisevat asianomaisen kauluksesta maahan, josta tämän kantapäät ovat juuri irronneet, ja sanovat että haistapa kuule paska.

Totta – olen tuntenut ja ehkä tunnen ihmisiä, joilla ei enää ole sellaisia ystäviä. Useimmiten he tulevat hulluksi. En häntä tuntenut, mutta Kekkosen kirjallisesta tuotannosta löytää vähällä vaivalla sen vaiheen, jolloin hänellä kihahti lopullisesti kusi päähän. Se tapahtui hiukan ennen presidentiksi valitsemista. Paasikivelle ei oikeastaan päässyt käymään samalla tavalla, koska hänen vaimollaan Allilla oli erittäin vahva ote, ehkä siksikin, että perheen lapset olivat kukin kokeneet elämässä suuria vastoinkäymisiä.

Romaanissa on useimmiten kolme tai neljä eri tason kertojaa, ja Agatha Christien kirjoista en pidä (sunnuntaisesti elokuvasta huolimatta), koska hänen murhamysteerin ratkaisunsa ovat kaikkitietävän kertojan tekoja. Pidän enemmän sellaisista murhamysteereistä kuin Chandleriin perustuva elokuva ”Syvä uni” tai Camus’n ”Sivullinen”, joissa murhaaja tai ainakin motiivi jää lopullisesti epäselväksi, koska kirjoittaja itsekään ei ole varma asiasta.

Taustalla kaikuu Sofokleen Oidipuksen sokean runonlaulajan repliikki: ”Murhaajan nimi on sinun nimesi.”

Noiden molempien romaanien nimissä on vikaa. ”Big Sleep” on kuolema ja ”l’étranger” on muukalainen. Mielestäni ”sivullinen” on henkilö, jolta on kielletty pääsy virkahuoneisiin.

Kun kirjoitin olleeni tuomitsemassa viattomia ihmisiä riita-asioissa, en viitannut SS-miesten perusteluun enkä tunnusta sitä. ”Tein vain velvollisuuteni” tai ”noudatin vain lakia”. Olin ja olen vakuuttunut siitä, että tuomarin on noudatettava lakia lähes kaikissa asioissa. En muista joutuneeni ns. omantunnontuskiin virkatehtävieni takia.

Monikin laki oli ja on mielestäni huono – ja siitä asiasta lisää pian – mutta en osaa ajatella, että tuomari voisi lähteä sooloilemaan tuollaisen tunteen pohjalla.

Syvässä istuvat Aarnion opit – oikeuspositivismin rationaalinen ja järkevyyden (reasonable) testin läpäisevä versio.

Tietysti taitavilla tuomareilla on tukku keinoja estää päätyminen aivan kamalaan lopputulokseen. Riita-asioissa passiviteettisääntö on joskus käyttökelpoinen. Kantaja on tosin oikeassa, mutta jättämällä reklamaation tekemättä ja reagoimalla näin myöhään hän on menettänyt mahdollisuutensa asiassa.

”Kemppinen J” on yksityinen vitsi. Britit käyttävät sitä edelleen. Sukunimen perssä oleva J tarkoittaa ”judge” tai ”justice”, ei etunimen alkukirjainta.

Siitähän ei pääse mihinkään, että vaikka olen saavuttanut säädetyn eläkeiän enkä ole ollut tuomarina kymmeneen vuoteen, kyllä siitä jää elkeitä.

Mutta huomatkaa, että en koskaan ollut korkeimman oikeuden tuomari, joten sain oppia saman kuin muukin ammattikunta. Ylempi oikeusaste saattaa ratkaista juttuni aivan toisin. Ei sitä järin usein tapahtunut, mutta opetukseksi ja ojennukseksi kumminkin. Ja lisäksi myös hovioikeudessa oli tavallista, että erimieliset jäsenet olivat omastakin mielestäni yhtä oikeassa.

Tuomari ei siis ole diktaattori, vaan kompromissin tekijä.

Eliittimedia

Eliittimedia, esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat on epäluotettava ja ongelmallinen järjestelmä.

He tietävät sen kyllä itsekin.

Tällä kertaa en kirjoita herjatakseni. Minulla on käsitys molempien firmojen toiminnasta ja ystäviä ja tuttavia molemmissa. Suoritan niille korvausta vastaan vähäpätöisiä askareita.

Suomalainen printtimedia on aika korkeatasoista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin ja Englantiin. Löydän noista maista ja lisäksi Saksasta, Sveitsistä ja Ranskasta mielestäni verrattomasti korkeatasoisempia kulttuuritoimituksia, mutta ehkä ole nirso.

Ruotsissa ja Englannissa oli toisen maailmansodan aikana hankalat eli demokraattiset olot. Kansalaisvapauksia ei ollut lakkautettu tykkänään. Lehdistö silti sitoutettiin vaikeaan sotapolitiikkaan, mutta lasku lankesi myöhemmin.

Englannin lehdistössä lordi Northcliffe oli ensimmäisen ja lordi Beaverbrook molempien maailmansotien tärkeimpiä ihmisiä. He järjestelivät yleisen mielipiteen ja lisäksi paljon muuta – Beaverbrook myös varusteluteollisuuden.

Iltapäivälehtisirkus alkoi oikeastaan 1950-luvulla ja liittyy nykyisin etenkin Rupert Murdochin nimeen. Minulle The Sun edustaa kaikkea sitä, mikä lehdistössä on ala-arvoista ja halveksittavaa. Erikoista muuten, ettei USA:ssa ole vastaavaa. Siellä tabloidit tehdään hörhöille, ei ns. suurelle yleisölle.

Ruotsissa sellaiset nimet kuin Herbert Tingsten (Dagens Nyheter) painoivat erittäin paljon, ja vakavasti otettavalla lehdistöllä on ollut poliittista merkitystä aivan viime aikoihin asti. Tällä hetkellä norjalaisten ja Bonnierin imperiumin väleistä ja vallasta ei ota selvää pirukaan, eikä sen isoäiti.

Radiot ja televisiot olivat tietenkin valtion. Suomen Eljas Erkkoa ja vaihtuvia Paasikiven miehiä Uudessa Suomessa tuskin tarvitsisi erikseen mainita. Muutamia vuosikymmeniä sitten oli paikallaan lukea tai selata kuusi tai kahdeksan sanomalehteä aamuisin. Tällä hetkellä pelkkä ajatuskin on naurettava.

Suomen sanomalehdistö ja siihen liittyen metsäteollisuus pitävät yleisöä pimeässä. Ei tarvitse olla mediameedio sanoakseen, että jo viiden vuoden kuluttua tilanne on kovin toinen kuin nyt.

Kirjat ovat tietenkin todellista eliittimediaa. Sanoma on jo onnistunut käytännössä hävittämään WSOY:n, mutta merkittävää kirjallisuutta ilmestyy jatkuvasti kielellämme.

Mutta kirjat ovat keskenään erimielisiä. Se on niiden tarkoitus.

Chomskyn viisi filtteriä on hyvä tuntea.

Ensimmäinen on omistus ja toinen kassavirta eli siis mainonta. Kolmas on tietolähteet suurteollisuuden ja valtionhallinnon sisällä. Neljäs filtteri on painostusryhmät, jotka media on pakko ottaa huomioon – sellaiset kuin kirkko tai naisliike. Viides on median konsensus eli sen edustajien oma vallitseva, valistunut mielipide.

Kieltämättä Chomsky nimesi Hermanin kanssa yksimielisyyden teollisesta tuottamisesta kirjoittamassaan kirjassa viidenneksi filtteriksi kommunisminvastaisuuden, mutta se jotenkin kauhtui, kun Neuvostoliitto kaatui.

Chomsky on kenties minunkin mielestäni vaarallinen raivohullu, jonka poliittiset kirjoitukset olisi poltettava kaupungin torilla.

Tai sitten ei.

Hän on nyt luennoinut kielitieteen professorina MIT:ssä 53 vuotta ja on kaikki tieteet mukaan lukien maailman eniten siteerattu tutkija. Enemmistö lingvisteistä pitää häntä vuosisadan ehkä merkittävimpänä tutkijana, ja hänen oivalluksensa ulottavat vaikutuksensa diskreetin matematiikan ja jopa biotekniikan alueelle.

Samalla tavalla kuin 1800-luvulta on mainittava Darwin, Marx ja Freud, viime vuosisadalta on nimettävä Einstein, Turing ja Chomsky. Biotieteissä ei taida olla erikseen nimettävää käänteentekijää. Chomskyn erityinen ansio on perustuksen paaluttaminen kognition tutkimukselle ja siten aivotutkimukselle ja tietoisuutta koskeville pohdinnoille. Hiukan samalla tavalla Turing osoitti vision mutta von Neumann ja Shannon implementoivat ensimmäisinä näitä uusia ajatuksia. Ja heti Einsteinin jälkeen olisi mainittava Dirac, Heisenberg ja myös Feynman.

Historiasta oppii, että mitä viisaampi tiedemies, sitä tyhmemmät poliittiset mielipiteet.

Kulttuurihistoria on täynnä suuria erehtyjiä – aikalaisista tulee mieleen Michel Foucault, joka avasi aivan uusia näkymiä, erehtymällä, yleistämällä ja ylimalkaan luulemalla keksineensä eräänlaisen yhteiskuntatieteellisen seiväshypyn.

Luen mieluummin Chomskyn ja Foucaultin erehdyksiä kuin heiveröisten sielujen korrekteja oppineisuuden näytteitä.

Olemme Chomskyn filttereissä – myös tiede on valitettavasti osa eliittimediaa, ja viides filtteri oli siis konsensus, tässä tapauksessa tiedeyhteisön (riittävä) yksimielisyys. Yli puoli vuosisataa on tiedetty, miten väärä ”tieteellinen tosiasia” voi olla ja miten se kaatuu kuin eräs ystäväni Kauhavan Visahovin tanssilattialle nautittujaan lepikossa suuren annoksen intiaanin yskänlääkettä.

Toisin kuin Chomsky en päädy anarkismiin ja toisin kuin Foucault en näe aihetta minkään tyyppiseen syväsosialismiin. Mestareitteni tavoin suhtaudun epäluuloisesti vallankäyttöön, lukuun ottamatta pikkusieluista, lakisääteistä byrokratiaa, jota ihailen ja olen itse harjoittanut vaihtelevalla menestyksellä kauan. Panettehan merkille, että yhtä vähän rikoslain 20 luvussa kuin muuallakaan ei ole säännöstä, joka kieltäisi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan välimerkin kanssa!

Semantiikasta viis mutta Chomskyyn liittyen joudun kyllä huomauttamaan, että syntaktinen haureus on median synti. Kieli ja varsinkin kirjallisuus on omituisten merkitysten antamista sanoille. Se saattaa olla ainakin ihmisille synnynnäistä. Syntaktinen eli ahtaassa mielessä kieliopillinen riettaus on ongelmamme.

Akateemikko ja hävittäjälentäjä Pekka Jauho otsikoi muistelmateoksensa ”Ensiksi kielsin konditionaalin”. Hyvä kirja, mutta itse olisin ehdottanut nimeksi ”Kieltäisin konditionaalin”. Tohtori Karl Marx käytti puhuessaan kuulemma pelkästään imperatiivia; hän oli tiettävästi ihmisenä hyvin harmillinen. Näin kerran pilapiirroksen, jossa pukumies sanoi sohvalta analyytikolle: ”Alussa minä loin taivaan ja maan.” Ei se ollut Marx mutta olisi voinut olla. Esittelevä virkamies käytti mietinnössään potentiaalia: ”Korkein oikeus harkinnee oikeaksi tuomita…” Ehkä käyttävät edelleen.

Politiikan ja elinkeinotoiminnan peruskielioppiin kuuluu modusten sekoittaminen. Saksassa asia on periaatteessa selvä. Sein ei ole sollen. On eri asia väittää, että asia on jollakin kantilla kuin että sen pitäisi olla.

Oma kielioppimme on jotenkin yhteiskunnanvastainen. Mutta Chomsky inttää, että kielioppi on mielen kuva, ja tätä nykyä hän väittää minimalismin teoriassaan, että sääntö tarvitaan vain silloin kun tulkittava on muutettava ei-tulkittavaksi.

Mutta meillä on nyt kumminkin edistytty. Media on vanhastaan luonut uutiset. Amerikkalaiset lehtimiehet keksivät 1800-luvulla tutkimusmatkailun, ja painettavaa riitti melkein sata vuotta, kun Sven Hedin kävi vielä sodan loppuvaiheessa itkemässä ymmärrystä ystävälleen Hitlerille. Tohtori Livingstone on edelleen kaikkien tuntema, vaikka Niilin lähteiden löytäminen ei näin jälkeenpäin tunnu maailman merkillisimmältä asialta. Mutta Stanley oli lehtimies.

Mutta kun media itse pitää yleisön mielenkiinnon kohteena mediaa, silloin on keksitty ikiliikkuja.

Olettehan panneet merkille, että Vanhanen on syytteessä heilastelusta Internetissä ja Kanerva tekstiviestien lähettelystä? Seuraava potilas on luultavimmin mesettäjä (IM eli Instant Messanger). Jääkiekkoilija Karalahti puolestaan näyttää saaneen kärsiä kännykästään.

Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Poliitikko on nykyisin median palveluksessa, vaikka ei saa kuukausipalkkaa. Vallan kolmijako-oppi on nykyisin nelioppi, lainsäädäntövalta, lainkäyttövalta, toimeenpanovalta ja tiedotusvalta.

Tiedotusvallan ydin ei ole, miten tiedotetaan, vaan mistä tiedotetaan.

Kanervan tekstiviestit ja Vanhasen oikeudenkäynnit puhuvat siitä, mistä ei puhuta.

Joku voisi selata lehtiä ja kirjallisuutta ja hakea niistä tietoa vahvan markan politiikasta ja pankkikriisistä. Selailu voisi olla opettavaista. – Vai arveleeko joku nyt muistavansa, tietävänsä ja ymmärtävänsä, mitä tapahtui ja millaista roolia muiden ohella Kouri ja Wahlroos esittivät?

Itse olin tuomitsemassa maksajiksi enimmäkseen täysin viattomia ihmisiä – takaajia ja muissa tapauksissa pikkupankkien elimissä istuneita oppia saamattomia poliitikkoja.

Edellä kielestä ja kieliopista kerrottu tarkoittaa myös sitä, että velan ja vakuuksien eli pantin ja takauksen luonne ja käytäntö oli huolellisesti hämärretty. Jopa liikepankkien painetut lomakkeet olivat niin alkeellisia, että hävetti lukea.

Ja niin monet ihmiset luulivat, että takaus on jonkinlainen suositus tai ”takuu” velallisen kelvollisuudesta. Silti takaus on vanha ansa – yli sadan vuoden ajan takauksen päätyyppi oli laillinen takaus eli vastuu siitä, mitä päävelalliselta ei saada perityksi, mutta todellisuudessa käytettiin pelkästään omavelkaista takausta, jonka vastuu oli sama kuin päävelallisen.

Mistähän tuollainen lainsäädännön puute johtui ja ketä se hyödytti?

= = =

P.S. oma vikanne ellette katsoneet ”Todistajaa” Teemalta sunnuntaina klo 19. Toisin kuin monet menneisyyden helmet se osoittautui vieläkin paremmaksi; näytin sitä muinoin Porthaniassa selostaessani rikosprosessin perusteita.

TV-kaistan avulla tulin siihen tulokseen, että Marlene Dietrich todella esitti elokuvassa myös sitä hutsua, jolta asianajaja (Charles Laughton) sai ratkaisevat kirjeet.

Tuo elokuva, alkujaan lavanäytelmä, näyttäisi olevan sadan tuhannen sarjafilmin kantaisä ja lisäksi Billy Wilderin uskomaton voimannäyttö – melkein kaikki tapahtuu näyttelijöillä mutta tuloksena on silti elokuva!

Jos Wahlroos olisi sivistynyt ihminen

Anteeksi tämä otsikko, mutta joskus hullunkuriset ja käytännössä mahdottomat oletukset auttavat asian esittämisessä. Jopa historiantutkimuksessa käytetään ns. kontrafaktuaalisia oletuksia.

Sivistyneisyys ei tarkoita pidättäytymistä vallankäytön karkeimmista muodoista, vaan tapoja – puukko desinfioidaan sopivalla, ympäristöystävällisellä aineella ennen kuin se survaistaan keskustelukumppanin selkään, munuaisten kohdalle.

En käsitä, miksi Penguin on jättänyt ottamatta uuden painoksen oivallisesta teoksesta (The New Pelican Guide to English Literature 1- 8). Siinä kuvaillaan mielestäni aivan oikein, miksi Anthony Powellin voi hyvin jättää lukemattakin (Dance to the Music of Time), vaikka siihen koukkuuntuu helpolla. Ei tuo 12-osainen romaani kilpaile Proustin ja Musilin sarjassa.

Tuossa Pelikaanissa mainitaan ohimennen jonkun romaanikirjailijan (Nigel Dennis) kohdalla entiset rikkaat, jotka hekin ostelivat kartanoita, kuten Wahlroos, ja kartuttivat omaisuuttaan, kuten Wahlroos, mutta pyrkivät samalla suitsimaan itseään ja muita sukunsa hirviöitä, ja samalla kaunistamaan maisemaa ja ympäristöään yhteiseksi iloksi.

Jopa Lontoon puistot ovat alkujaan yksityishenkilöiden oikkuja, joihin silti alettiin noin 200 vuotta sitten päästää rahvasta tungeksimaan. Pariisin puistot, kuten Bois de la Boulogne, ovat Napoleon III:n poliittista propagandaa. Helsingin puistoista merkittävimmät (Kaivopuisto) ovat yksityishenkilöiden kaupallisia hankkeita venäläisen vallasväen houkuttelemiseksi kaupunkiin Nikolai I:n aikana vallinneen ulkomaille matkustuskiellon aikana. Eipä sillä, ojitustyöt ja istutukset onnistuivat niin hyvin, ettei kukaan ole huomannut vieläkään kysyä, missä se Kaivopuiston kaivo on. Sitä näet ei ole, vaan Hartwall joutui toimittamaan siemailuveden paikalle pullotettuna.

Tämä tuli mieleeni, kun totesin taas, että jostain syystä televisioarvostelut on lopetettu ainakin Helsingin Sanomista. Niiden paikalla julkaistaan harvakseltaan yhtä yhdentekevää kuin asiantuntematonta änkytystä.

Joitakin päiviä sitten kirjoittaja, jonka nimeä en viitsi muistaa, piti pahana, että mielisarjaani ”Sydämen asialla” (Heartbeat) ajetaan harva se päivä.

Se ei ole uutta, että arvostelijaksi valikoituu henkilö, joka on vallan vailla edellytyksiä tuohon toimeen.

Mielestäni silloin tällöin poseeraamiseen sortuvien suurten epookkisarjojen rinnalla Sydämen asialla on esimerkillisen hyvä ja viihdyttävä, ja erikoisen iloinen olen amerikkalaisten sarjojen peruselementtien puuttumisesta: rahan, väkivallan ja taikauskon.

Yorkshiren maaseutu on todella kaunista ja paikkakunnalla on oikein lordikin, ja Mister Claude Jeremiah Greengrass pääsee kieltämättä joskus kiinni pienempiin rahasummiin, jotka hän kuitenkin säännönmukaisesti menettää.

Mutta kun amerikkalaisen sarjaviihteen suuri teema on suuri raha, tässä brittisarjassa ihmiset toimivat ryhminä ja aika pitkälle henkilökohtaisten ansioittensa ja vikojensa ehdoilla.

Ei raha ”Salkkareissakaan” ole tavattoman keskeinen asia, mutta Salatut elämät ei rakennu henkilöhahmoista, vaan kliseistä eli ihmisten varjokuvista. Lisäksi tuotantoryhmä on tehnyt virheen jättäessään niputtamatta jaksot selkeästi episodeiksi. Nyt juonen jatkuvuus vaatii nolostuttavan kömpelöitä aasinsiltoja aasien kuljettaviksi.

Olen lyönyt vetoa itseni kanssa tuplaespressosta. Ykkösen Harvoin tarjolla kallistuu loppuaan kohti. Vaikka olen kiireinen ja monella tavalla vihan vimmattu mies, ryhdyin katsomaan sitä, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Monen jakson ajan koetin selvittää, onko tämä satiiri tai jotain pseudo-Hotakaista.

Nyt luulisin arvanneeni, että Johanna Hartikaisen käsikirjoitus on jälleen mainio, mutta ohjaaja Veikko Aaltonen on tapansa mukaan onnistunut pilaamaan sen liimautumalla erikoisen vastenmielisiin yksityiskohtiin ja rikkomalla kuvallisen rytmin niin pahasti, että katsoja on aivan pulassa. Aaltonen varmaan luulee että ”raadollisuuden” kuvaaminen on arvo muistamatta, että kaikista ihmisistä tulee ennen pitkää raatoja ja yleensä he ovat sitä ennen paljon kiinnostavampia.

Kyynisyys ja biojätteessä piehtaroiminen ovat teinimäisiä ja lapsellisia piirteitä – kyynisyys on vappulehtimäistä maailman tarkastelua tynnyrin tapinreiästä ja ”raadollisuus” taas tuijottamista tapinreiästä sisään tynnyriin.

Kumpaakaan näkemistapaa ei voi oikein luonnehtia avaraksi.

Nähdäkseni Harvoin tarjolla ei ole satiiri, vaan inhimillinen näytelmä (comédie humaine). Melkein kaikki ihmiset ovat hulluja ja kiusaavat ilokseen omia ja toisten lapsia, mutta silti he ovat ihmisiä, jotka siis sekä saavat että aiheuttavat surua. Ilot ovat kyllä vähissä ja paha saa tuskin palkkaansa.

Tämä on minulle televisiota katsoessani jatkuva ongelma. En ole läheskään aina varma, ovatko meneillään iltauutiset vai Peteliuksen uusi viihdeohjelma ja onko säätiedotus ihan totta, kun joku Tiina sanoo 29 kertaa minuutissa ”sitten”, vai onko sitten kysymyksessä jokin niin sanottu kevennys, sitten.

Pienemmät pojat ja Malthus

Mainio lehtiartikkeli perjantaina. Asia tosin ei ollut uusi, mutta tiedot olivat uusia. Keniassa ja Afganistanissa on niin paljon taisteluikäisiä nuori miehiä, että Yhdysvallat ja kansainväliset järjestöt eivät luultavasti mahda heille mitään.

Artikkelista ilmeni tarkasti lukien, että puhe on kohtuullisen terveistä ja työkykyisistä nuorista miehistä. Ennen ja kukaties vieläkin he pyrkivät muuttamaan kaupunkeihin tai ulkomaille siirtolaisiksi. Jos se ei onnistu, syntyy levottomuuksia.

Aihe on niin ikävä, että artikkelissa ei kerrottu, että juuri tämä ilmiö on mainittu jo ristiretkien keskeisenä syynä. Lisäisin listaan ensimmäisen maailmansodan.

Ajatus sisältää sen taka-ajatuksen, että isät tapattivat poikansa tahallaan. Pojista vain yksi voi todella periä isänsä aseman. Toiset ovat liikaa.

Ritaristo lähetti kiusallisiksi osoittautuneet nuoremmat veljet Pyhälle maalle sellaisin toivein, ettei heistä sen koommin kuultaisi. Toive toteutui useimmiten.

Ranskan vallankumousta ja Napoleonin sotia edelsi perimmiltä syiltään hiukan epäselvä mutta sitä hurjempi väestönkasvu samanaikaisesti Euroopassa, Intiassa ja Kiinassa.

Varovasti sanoen näin saatiin ainakin aikaa luoda työpaikkoja ja ennen kaikkea opetuslaitos.

Tässä mielessä Stalinin ja Maon useimmiten kauhisteltu halukkuus tapattaa miljoonia kannattajiaan on looginen. He eivät kesken loppuisi, eivätkä loppuneet.

Sitä vastoin Englanti ja Ranska – molemmat väkiluvultaan Saksa pienempiä, saivat luultavasti ensimmäisessä maailmansodassa niin pahan suoneniskun, etteivät ne oikeastaan koskaan toipuneet siitä.

Suomessa nuoria upseereita menetettiin enemmän kuin muita, mutta sotien kokonaistappiot, noin 92 000 kaatunutta, osoittautuivat siedettäviksi.

Kukaties on olemassa jokin kriittinen raja, jonka ylittäminen on tuhoisaa.

En tiedä.

Jutikkala käsitteli myös näitä kysymyksiä hienossa kirjassaan Kuolemalla on aina syynsä.

Rauhanomainen ratkaisu toteutettiin Ruotsissa, jossa viidennes väestöstä muutti Yhdysvaltohin 1800- ja 1900-luvulla ja Suomen menettäminen Venäjälle osoittautui suureksi onneksi.

Mutta myös Suomi oli väkiluvultaan Euroopan nopeimmin kasvava maa noin 1750-1850, minkä jälkeen tuon tittelin sai Venäjä.

Väkiluku ei ole koskaan absoluutti. Aina joutuu kysymään, paljonko ihmisiä jokin alue voi elättää.

Suomessa näyttäisi olevan nyt meneillään erään kansanosan tapattaminen. Jos asian haluaa ilmaista kohteliaasti, Digitaaliseksi kuiluksi sanottu 80-20 –jakosuhde on meilläkin täyttä totta, kun ensin ruumiillinen työ ja sitten tehdastyö alkoivat näivettyä.

Ihmisoikeuksien julistuksen yhtäläinen oikeus onnen tavoitteluun on päämäärä, mutta tosioloja se ei vastaa.

Jos yhteenvetoni vaikuttaa kolkolta, huomio on täsmälleen oikea.

Passio

Tuskin muuten rikkoisin lupaustani ja vaarantaisin terveyteni rippeitä, mutta tämä tietokone, tämä tietokone.

Oikea silmä tosin lainehtii (kaasua). Olen ihan sairaslomalla, useita viikkoja.

Mutta sitten se surunpäivä valkesi, kun kiintolevy otti ja halkesi. Viisi päivää sitten.

Nyt tiedän, missä on se palvelu, joka puuttuu tavallisilta kunnon ihmisiltä. Kone on tutkimuslaitoksen. Kuinka ollakaan, levy vaihdettiin takuuna jotain kahden vuoden käytön jälkeen, mikrotuen pojat asensivat ja Herkko toi koneen kotiin ja pisteli piuhat kiinni.

Enkä siis malta olla kokeilematta, toimiiko blogin postaus, kun kaikki muu tuntuu nyt toimivan.

Vainoharhaisuus on realismia. Minulla on ihan kaikki isolla LaCien ulkoisella levyllä, data toisella pienemmällä levyllä ja lisäksi 81 kappaletta CD- ja DVD-levyjä.

Tekstiä, kuvia tai musiikkia ei joutunut kateisiin lainkaan.

Huojahtelin hetken miettiessäni, josko siirtyisi järeään Maciin. Asiantunteva poikani sanoi, että isokin läppäri aiheuttaa harmia ainakin henkilölle, jolla on kaikenkarvaisia periferaaleja.

Tunsin samalla tarvetta sanoa, että en pitänyt radion lähettämästä Matteus-passiosta. Se oli hätäinen tulkinta.

Tätä lukiessanne jo kertaalleen lähetetyssä perjantain radio-ohjelmassani pohdimme passioita siksi että kun se ei ole musiikkiohjelma.

Esitän radiossa itselleni kysymyksen, miksi tämä teos on niin suuri ja kuuluisa uskonnollisen musiikin ihme, vaikkei se ole oikeastaan uskonnollinen eikä eräässä mielessä musiikkiakaan.

Se poikkeaa niin paljon jopa kantaateista.

Radiossa soitamme pätkän W. Furtwänglerin ikivanhasta kokonaislevytyksestä, joka on naurettavan hidas – vielä paljon hitaampi kuin Klemperer, joka on pakkomielteeni myös solistien takia (Peter Pears, Dietrich Fischer-Dieskau, Nicolai Gedda, Walter Berry. Elisabeth Schwartzkopf, Christa Ludwig).

Se ei ole uskonnollinen , koska sen teologia vaatii teologian tohtorin, jollainen radiossa tosin oli. Tarina päättyy hautaan. Ylösnousemusta ei ole.

Musiikillisesti se on merkillisen matemaattinen - eräänlainen näyte diskreetin matematiikan mahdollisuuksista ennen kuin sitä oli keksitty. En puhu numerologiasta, vaan jostain samantapaisesta kuin Hofstadter. Hänen kirjastaan ”Gödel, Escher, Bach” on muuten artikkeli Wikipediassa.

Se kirja oli hyvin innostava silloin kauan sitten, 70-luvun alussa.

Sain inttämällä Mäntylän myöntämään, että Hofstadter oli ainakin silloin vakavasti otettava AI:n kehittäjä ja että hän aivan oikeasti ymmärsi tietojenkäsittelyn teoriaa. Kirja tietenkin on tahallisen hassu – pitkä essee eikä tutkimus.

Mutta ehkä on onni, että kirjoittaja ihmetteli etenkin Die Kunst der Fugea. Matteus-passion kimpussa olisi voinut järjen valo vähentyä. Sehän on täynnä ”sulautettuja” teoksia eli sävellyksiä sävellysten sisällä (melodisesti ja harmonisesti) ja jatkuvaa polyfonian ja harmonian päällekkäin asettamista, kuten alku- ja loppukuorot.

En sitten viitsinyt puhua tuossa yhteydessä Noam Chomskystä, vaikka olisi ehkä pitänyt.

Musiikin generatiivinen kielioppi on aivan totta esitetty, mutta tietenkin siitä kiistellään raivokkaasti.

Kerron tuonnempana terveisiä sairaalasta ja kirjoitan jotain niistä lukuisista uutistapahtumista, joihin liittyviä asioita olemme käsitelleet jo moneen kertaan.

Ja hyökkään Chomskyn argumenteilla muun muassa Helsingin Sanomien kimppuun. Blogien sopeuttaminen yksimielisyys-ideologiaan näyttää olevan isokin tehtävä.

Mutta nyt oikein lehdessä lukee, että viihdettähän tämä on ja sellaisena vähäarvoista ja pian katoavaa, verrattuna esimerkiksi sanomalehdistön edustamaan suureen sanataiteeseen.

Kemppinen telakalla yli pääsiäisen?

Menen sinne leikkaukseen torstaina aamulla.

Tässä on vähän muutakin huolta, joten pidän pienen tauon, ehkä yli pääsiäisen.

Verkkokalvon kiinnittäminen ei ole mikään ihmeellinen asia, mutta tämä taitaa olla vähän vaikea ja lisäksi jo toinen - vasen silmä leikattiin viisi vuotta sitten.

Käskivät jo etukäteen, että operaation jälkeen on sitten oltava kovasti kesynä ja uskottava ohjeita.

Näin sitten tehtäneen.

Sääli sitä, joka ei katso Yle Teeman Taiteen voiman Mark Rothko -jaksoa edes uusintana.

Olin vähän vaikeana, kun puhuttiin niin paljon näkemisestä ja porteista ja mielen silmästä.

Lisäksi olen kokenut saman kuin ohjelman tekijä - yritin kulkea hyvin ylimalkaisesti tietämäni Rothkon maalausten ohi nopeasti ja niskojani nakellen New Yorkin Modernin taiteen museossa, mutta toisin kävi. Askeleet hidastuivat kuin piirretyssä elokuvassa.

Rothkon maalaukset eivät välity valokuvissa tai elokuvissa. Ne ovat sekä magneettisia että pelottavia.

Kiitos, Simon Schama.

- Palaillaan!

Kenkävoidetta repussa

Voi olla että tähän kirjoittamiseen tulee tilapäistä epäsäännöllisyyttä. Menen huomenna silmäklinikalle syynättäväksi. Niinkin voi käydä, että uhkaavat puukolla. Tai sitten ei.

Näissä merkeissä muuta lyhyitä vastauksia runsaisiin kysymyksiin.

”Mikä Kemppistä kiehtoo sodassa?” – Aiheellinen kysymys. Vastaus: kuulun niihin, joiden mielestä ainakin kolmannes sodasta hengissä ja haavoittumattomina selvinneiksi merkitystä sai pysyviä vaurioita, jotka vaikuttivat ajoittain määräävästi heidän käyttäytymiseensä.

En sano että henkisiä vaurioita. Sanon että ne kokemukset muuttivat maailmankuvaa ja luonnetta pysyvästi.

En halua yleistää. Sotaa käytiin monella tavalla. Isäni tapaa sanoa, että kunniamerkeillä ja ilmapommeilla oli taipumus pudota kauas taistelulinjoista ja osua viattomiin.

Tämä periytyi. Minulle esimerkiksi Saksan ja Italian väkivaltaisimmat ylioppilasliikkeet 1970-luvulla ovat selvästi isien sodankäynnin jatkamista. Etumerkin muuttaminen ei muuta asiaa.

Suomen johtavissa stalinisteissa oli joukko jääkäriupseerien poikia. Heillä ei ole ilmennyt tarvetta korostaa taustaansa.

Hitler oli yksi näistä sodan pysyvästi vaurioittamista henkilöistä. Myös Churchill oli. Saatuaan osittain aiheellisesti syyn Gallipolin fiaskosta hän toimi ihan oikeasti aikansa pataljoonan komentajana länsirintamalla.

Meidän jääkäreillämme oli oikea käsitys sodankäynnin luonteesta, koska he olivat olleet Saksan itärintamalla.

Ymmärtääksemme toista maailmansotaa – esimerkiksi talvisotaa – meidän on ymmärrettävä ensimmäistä maailmansotaa.

Somme 1.6.1916 oli Britannian armeijan verisin päivä – 20 000 kaatunutta. Saavutukset nolla. Sommessa kaatui jouluun mennessä 600 000 saksalaista ja 420 000 brittiä.

Intomielisimmät ja nuorimmat, tyypillisesti yliopisto-opiskelijat, oli tapettu jo 1914.

Mitä tulee sodankäynnin tasoon ja johdon suhtautumiseen, Sommessakin tehtiin rynnäkköjä taisteluhaudasta täyspakkaus selässä. Piikkilangoille ja kohti bunkkereita kannettiin repussa mm. kenkävoidetta. Pakkaus painoi 30 kiloa.

Olen käynyt Sommessa, ja Verdunissa. En ole ajatellut mennä toista kertaa. Ihmisen ja hänen historiansa hulluuden muistomerkkeinä paikat ovat ylivoimaisia. Niihin verrattuna toinen maailmansota Hitleriä (ja meillä Stalinia) vastaan oli viimeinen ”hyvä sota”.

Joku oli lukenut kirjoituksestani, että olisin pitänyt talvisodan rauhaa ”oikeudenmukaisena”. En tiedä, mihin tämä lukutapa perustuu. Olen kyllä hyvin vakuuttunut siitä, että kansa taisteli olemassaolostaan, ja Kolymaan ja Vorkutiin tarkoitetut junat olivat odottamassa suomalaisia Leningradin seudulla. Sota ja sen rauha olivat uskomattomia väkivallantekoja, joiden uhriksi Suomi joutui – siis talvisodassa.
Kommentoija ”Marjo” esitti hyviä huomautuksia siitä, miten Suomessa tiedettiin Stalinin ja toisalta Hitlerin julmuuksista. Kertaa hänen jo mainitsemansa: suurisuuntainen eli teollinen joukkomurhaaminen alkoi Sakassa syksyllä 1941. En tiedä että kukaan suomalainen asiantuntija olisi vieraillut tuhoamisleireillä. Theresienstadt oli Hitlerin miesten rakennuttama kulissi, ”onnellinen keskitysleiri”, jota näytettiin mielellään ulkomaalaisille.

Neuvostoliitosta tiedettiin. Itse olen tiennyt yksityiskohtia hyvin kauan, koska yksi isäni sukulaisista, Kaisu-täti, karkasi Siperiasta ja pääsi uimalla Rajajoen yli hiukan ennen sotaa. Sukumme piirissä tiedettiin siis hyvin tarkasti, mitä vähemmistökansallisuuksien edustajille, kuten suomalaisille, oli jo tehty, ja tämä tieto oli olemassa 1939.
(Kuva Wikipedia - Somme.)

Liittoutuneiden sota

Talvisodan taustoista kohtalaisen hyvä, vanha kirja oli Douglas Clarkin Liittoutuneet lähtevät talvisotaan. Suomensin sen 1967. Ranskalaiset ja britit olivat hyvin pitkällä lähdössä Narvikin kautta auttamaan Suomea, mutta Ruotsi oli ilmoittanut, että sen alueelle ei ole tulemista. Ranskan ja Englannin motiivista ei ole epäilyä – Ruotsin malmi.

Tarkoitukseen varatuilla joukoilla ei olisi voinut olla vaikutusta talvisodan tulokseen siinäkään tapauksessa, että ne olisi kiidätetty Ruotsin myötävaikutuksella Kannakselle ja Laatokalle. Joukkoja oli aivan liian vähän.

Ranskan ja Englannin kyvyistä suunnitella ja toteuttaa taistelutoimia saatiin hyvin ikävä ja vakuuttava todistus kesällä 1940 Saksan aloitettua hyökkäyksensä Ranskaan. Ja toisaalta puna-armeijalla oli Suomea vastassa maaliskuussa 1940 ainakin puoli miljoonaa sotilasta ja tuhottomasti tykistöä, panssareita ja lentokoneita.

Väliintulon uhka on nähty yhtenä syynä Stalinin yllättävään päätökseen heittää Terijoen hallitus yli laidan ja suostua rauhantekoon monesti kirottujen Mannerheimin ja Tannerin kanssa.

Tutkijat ovat aika yleisesti olleet sitä mieltä, että sekä Stalin että Suomi pitivät tuota ratkaisua väliaikaisena. Olen samaa mieltä. Suursota oli aivan kesken. Stalin ei varmastikaan halunnut saada Englantia vihollisekseen, ja juuri se oli lähellä. Englannin takana olisi ollut Yhdysvallat.
Saksan kanssa tehty liittosopimus käsitettiin kyllä tilapäiseksi.

Talvisodan päättymiseen ja jatkosodan alkamiseen liittyneet asiat on kuvattu hyvin mm. Jatkosodan Pikkujättiläisessä, jossa on Timo Soikkasen lyhyt ja naseva yhteenveto sekä suomalaisten että ulkomaalaisten tutkijoiden tulkinnoista ja niiden muuttumisesta.
Kirjoitan tämän blogin muutamien hämmästelevien kommenttien vastaukseksi. Omasta mielestäni tässä asiassa ei ole sanottavia ongelmia.

Pahoittelen asian jo tunteville aiheuttamaani vaivaa. Tämä nyt kuitenkin on luullakseni järkevä tulkinta asioista - vaikka todellisuudessa olen sitä mieltä, että sotien historiasta voi tulla vielä esiin hyvinkin yllättäviä asioita.

Kukaties eräät paljon julkisuutta saaneet tulkinnat ovat kuitenkin hämmentäneet.
Vuonna 1941 oli täysin järkevää uskoa, ettei Neuvostoliitto kestäisi monta viikkoa Saksan hyökkäystä. Siinä tilanteessa Suomi olisi voinut jäädä seuraamaan tilanteen kehitystä. Subjektiivisen mielipiteeni mukaan se ei olisi kuitenkaan onnistunut. Joko Saksa olisi valunut hyökkäämään Leningradiin Suomesta tai sitten Neuvostoliitto olisi iskenyt pelastaakseen kaupunkinsa.

Pääseminen voittamattomana pidetyn Hitlerin Saksan siivelle meni suomalaisilla tietysti päähän. Poliittisesti hyökkäys oli erittäin suosittu alkuvaiheessaan. Siitähän tuli kuitenkin todellisuudessa pidempi ja raskaampi koska ennen etenemisen pysäyttämistä joulukuussa oli menetetty enemmän miehiä kuin koko talvisodassa. Ja hyviä miehiä!

Ryti ja Mannerheim eivät olleet Hitlerin kannattajia eivätkä fasisteja. Nuoremmassa upseeristossa Saksan - vaikka ei Hitlerin - ihailijoita oli paljon ja vanhemmassakin jonkin verran. Natsien sisäpolitiikkaa ja aatetta yritettiin olla ajattelematta. Juutalaisiin ja hyvin moneen muihin ryhmiin kohdistuneesta terrorista ei 1941 tiedetty kovin paljon ja sensuuri piti.
Itse olen sitä mieltä, että vanhan valtakunnanrajan ylittäminen oli virhe, enkä ole vakuuttunut sotilaiden perusteluista, että piti hakea parempi puolustuslinja ja vallata vierasta maata muka ”pantiksi” rauhanneuvotteluihin.

Mutta tämä on sitä jälkiviisautta. Kuten äsken sanoin, Neuvostoliiton kaatumista pidettiin varmana asiana, ja silloin Itä-Karjala olisi jäänyt saksalaisille.

Heikki Ylikangas on esittämillään perusteilla sitä mieltä, että Suomi veti yhtä köyttä Saksan kanssa paljon aikaisemmin, jo loppuvuodesta 1940 tai että kenties talvisodan vielä kestäessä olisi saatu Saksasta sanaa, että kunhan odotatte...

Ylikankaalla on tarve olla toista mieltä. Hänen perustelunsa ei vakuuta minua tässä.

Uskottavan todistelun mukaan Saksan hyökkäyksen yksityiskohdat salattiin viimeiseen asti jopa useimmilta omilta kenraaleilta.

Tulos on siis eilen esittämäni. Teknisesti hyökkääjä oli Neuvostoliitto, mutta jatkosodan alkamispäivänä Suomi oli monin tavoin sitoutunut Saksaan, pohjoisessa oli yli sata tuhatta saksalaista sotilasta, Utissa pommikoneita ja tiesittekö tätä – Westendiin ja Haukilahden Mellsteninrantaan oli rakennettu sopivia laitteita saksalaisten sukellusveneiden ja torpedoveneiden toimintaa varten.

Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli karmea. Mutta kun valinta oli tehty, saksalaisten kanssa oli yritettävä tulla toimeen. Ruotsi ponnisteli juuri samoissa vaikeuksissa ja sai syystä hävetä silmät päästään, kun Tanska ja Norja miehitettiin.

Jossain vaiheessa vuonna 1942 Mannerheim ja siis Ryti käsittivät, että Saksa häviää. Stalingrad oli vielä edessä, mutta Saksan sotatalouden laskeminen ei ollut mitenkään ylivoimaista. Salamavoitto oli Saksan ainoa mahdollisuus, ja se epäonnistui jouluna 1941 Moskovassa.
Minulla ei ole vaikeuksia myönnellä, kun ihmiset sanovat, että Neuvostoliitto hyökkäsi 1941 ja Suomi lähti vain perimään takaisin vääryydellä vietyä Karjalaa.

Kuten melkein aina historiassa, todellisuus oli kuitenkin mutkikkaampi, ja nyt katoavaa veteraanisukupolvea on turha härnätä näillä tulkinnoilla. Hengissä ei ole enää ketään, jolla oli mahdollisuus arvioida tilanne toisin.

Ruotsia ajatellen muistutan vielä Unkarista ja Italiasta. Saksa valloitti myös liittolaisvaltioitaan, jos ne yrittivät jotain epämiellyttävää, ja seuraukset olivat etenkin siviileille äärettömän raskaat.

En sano samalla tavalla kuin eräät historioitsijat, että Suomi teki viisaat ja oikeat ratkaisut. Sanon etten kuollaksenikaan keksi, miten siinä saumassa olisi voinut menetellä toisin.
Ajatus on vähän sama kuin talvisodan välttäminen. Voi olla että olisi pitänyt neuvotella 1938 ja valita parempi mies ulkoministeriksi, mutta ennemmin tai myöhemmin Neuvostoliitto olisi hyökännyt.

Muuten varustautumattomuus ja ”malli Cajander” on virheellinen nimitys. Kyllä se asepuku eli pikkutakki, lippalakki ja kokardi oli ”malli Tanner”. Noin puoli eduskuntaa vastusti armeijan varustelua, koska sodan syttymiseen ei uskottu.

Sitä minä kyllä ihmettelen.

Christian Günther

Ruotsinmaalainen toimittaja Henrik Arnstad sai aikaan toivomansa rähäkän runsas vuosi sitten kirjoittamalla johtaviin sanomalehtiin ja selittämällä radiossa kohtuullisia ja punnittuja näkemyksiään Suomen sotimisesta, etenkin vuosina 1941-1944.

Suomalaiset ja muutama ruotsalainen lisäksi ottivat väittääkseen vastaan, kun toimittaja selitti kantaansa perustellen, että suomalaiset olivat Hitlerin käskyläisinä ryhtyneet hyökkäyssotaan sotarikollinen Rytin johdolla hankkiakseen itselleen elintilaa Itä-Karjalasta.

Arnstadin mukaan aihe on edelleen täydellinen tabu Suomessa, jossa asiasta pidetään yllä erilaisia virallisia valheita.

Arnstad julkaisi 2006 kirja Spelaren Christian Günther. Sverige under andra världskriget. Kirjan kustansi arvostettu Wahlström & Widstrand ja siinä on 512 sivua. Lähdeviittauksia ei ole lainkaan, ja huomattavan usein lukija – tässä tapauksessa minä – huomaa pohtivansa, ovatko tiedot ulkoministerin, pääministerin, kuninkaan, lähettiläiden ja muiden semmoisten sanoista ja mielipiteistä totta, arvauksia vai ns. dramatisointia.

Meilläkin on ilmestynyt toimittajatutkimusta, joka on periaatteessa sangen arvokas asia. Meillä on elokuvia historiallisista tapahtumista totuuspyrkimyksin tai ilman. Viime päivinä on keskusteltu nukkeanimaatiosta, jossa kerrotaan erään Murha-Kustaan seikkailuista. Näkemäni pätkän perusteella arvioin, että elokuva on sekä taiteellisesti, teknisesti että ajatuksellisesti noin 50 vuotta ajastaan jäljessä, joten en puutu tähän tsekkkiläis-DDR:läiseen 1950-luvun lopun hengen ilmentymään isommin.

Toivottavasti kukaan lukijoista ei loukkaannu, jos kumminkin kertaan, että ruotsalaistoimittajan paljastuksista on vallinnut Suomessa yksimielisyys noin 35 vuotta. Jatkosota oli hyökkäyssota Hitlerin rinnalla. Mauno Jokipii kirjoitti asiasta aikoinaan täysin vakuuttavan yhteenvedon.

Suomalaiset ovat huomauttaneet Arnstadille, joka ei osaa kieltämme eikä ole luultavasti edes pyytänyt ketään kääntämään poliittisen historian kurssivaatimuksiin kuuluvien kirjojen nimiä, että näin pääsi käymään, mutta kukaan ei ole vieläkään keksinyt vaihtoehtoa. Molotov kävi jo kesällä 1940 kuumana, että olisi päästävä viimeistelemään valloitus, ja se henkilö, joka tämän esti, oli valitettavasti Hitler. Asiasta oli silloin liittosuhteessa olleiden herrojen kesken puhetta.

Güntherin ja jopa pääministeri Per Albin Hanssonin nimet ovat lakanneet kuulumasta yleissivistykseen Suomessa. Ruotsin 1900-luvun historia on meillä todellisuudessa lähes tuntematon.

Emme todellisuudessa tiedä, miten paljon Ruotsi hyötyi taloudellisesti sodasta, ja meidän on vaikea arvioida, saiko Ruotsi hyvätkin osingot siitä, että se jätti kolme naapuriaan, Tanskan Norjan ja Suomen, oman onnensa nojaan.

Taisi se saada. Oma käsitykseni on, että maailmansodista Ruotsi selvisi juuri samalla tavalla kuin Suomi - uskomattomalla onnella. Molemmat osoittautuivat suurvalloille hyödyllisiksi jossain määrin itsenäisinä. Tosin sekä Ruotsin että Suomen todellisesta historiasta sodan aikana on vielä paljon piilossa.

Skandinavian mailla oli ihmeen suuri paino sotien jälkeen. Norjan pakolaishallituksessa vaikuttanut Trygve Lie oli YK:n ensimmäinen pääsihteeri ja ruotsalainen Dag Hammarskiöld toinen – hän oli sukutaustaltaan samaa porukkaa kuin tämä Chr. Günther, maan ylhäistä ja itsetietoista virka-aatelia. Meillä Suomessa ei sellaista, luojan kiitos, itse asiassa ole.
Ruotsin sodan ajan politiikka on erinomaisen kiinnostavaa juuri siksi, että sekä demareissa että hallituksessa istuneissa porvareissa oli niin monta sananmukaisesti pirtin peräseinästä repäistyä poliitikkoa, joiden menestystä kaiken koulutuksen puuttuminen ei haitannut. Ja he osasivat käsitellä myös leuhkoja virkamiestä ja ajoittain aika vaivalloista kuningasta, jonka vaimovainaa muuten oli ollut hyvinkin kiihkeä saksalaismielinen jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Eikä Kustaakaan tuhlannut kiintymystä länsiliittoutuneille.

Pääministeri Hansson oli siviiliammatiltaan puotipuksu, muurarin ja piian poika. Tehtävissään hän onnistui paremmin kuin ylhäisönuorukainen Olof Palme ja perusdemari Göran Person.
Tämä vain vihjeeksi Suomen demareille, joiden johtotehtävissä ei ole ollut tavallisten ihmisten elämää tuntevia ihmisiä sitten K.A. Fagerholmin. Tannerkin oli juristi, Otto-Ville Kuusinen maisteri ja Gylling tohtori...

Miksi kirjoittaa blogi huonosta kirjasta, joka käsittelee unohtunutta henkilöä?

Keräilen tietoa kirjoista, ohjelmista ja elokuvista, jotka mahdollisesti vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen. Sellainen kirja oli pääministerien ja pankkiirien yksimielisen hyväksymisen saanut Sir Ralph Norman Angellin The Great Illusion (1910), jossa todistettiin, että globalisoitumisen ja verkottumisen vuoksi (hän ei käyttänyt näitä termejä mutta tarkoitti samaa) sotaa ei voi enää tulla. Toisen maailmansodan odotusvuosina asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että siviilikohteiden ilmapommitukset ratkaisevat sodan kuin sodan. Tätä saksalaiset kävivät kokeilemassa tunnetulla tavalla Guernicassa Espanjan sisällissodassa.
Linkola voi olla oikeassa siinä, että U. Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua oli turmiollinen kirja, mutta tästä en osaa sanoa mitään varmaa, koska siitä on niin tavattoman pitkä aika kun luin sen. Joka tapauksessa se vaikutti paljon, eikä moni sitä muista - rahat oli pantava vientiteollisuuden tukemiseen (eli metsiin eli metsänomistajille).

Arnstadin monessa suhteessa huono ja sekava kirja oli yhdestä syystä lukemisen arvoinen. Hänen käsityksensä Suomen ja Ruotsin poliittisista valinnoista eivät maailmaa mullista. Mutta hän tuo esiin erittäin vähän tiedetyn tosiasian,

Raoul Wallenberg ei ollut ainoa ja ehkä hänen mielikuvitusta kiihdyttävä katoamisensa johtaa huomion pääasiasta.

Ruotsi oli luultavasti ainoa maa maailmassa, joka todellisuudessa ja virallisesti teki jotain holokaustin kourissa.

Länsiliittoutuneiden toimettomuus on murhenäytelmän aihe sinänsä ja siitä on itse asiassa kirjallisuutta (esimerkiksi Gilbert, Auschwitz and the Allies).

Ruotsin ulkoministerinä Günther toimi ensin Norjan suuntaan ja oli mukana varmistamassa Tanskan juutalaisten viime tingassa toteutettua joukkopakoa Gestapon käsistä Ruotsiin.

Varsinaiset ja tuntemattomat sankarit olivat Gösta Engzell ja Ivan Danielsson, jotka Ruotsin Unkarin lähetystössä ensin myönsivät ja sitten väärensivät papereita tuhansille ja auttoivat heitä pakoon. Maineen ”valkoisten linja-autojen operaatiosta” taisi saada Folke Bernadotte.

Güntherin osuus unohdettiin; unohdukseen painamista edisti etevästi ulkoministeri Östen Undén (joka on juristeille tuttu etevästä ja laajasta esineoikeuden kirjasarjastaan).

Kirjasto

Miksi Suomen kulttuurirahasto ja Kansalliskirjasto eivät tee mitään?

Olisi toimitettava myös suomeksi maailman sanoja, haaveita ja unia saataville runsaasti ja vanhoista tavoista poiketen eli siis sähköisesti.

Saksalainen Zweitausendeins on ainakin osoitus, että tällainen on mahdollista. Hinta, 89 euroa, ei ole paha.

Teille, lukijat, tästä nyt ei varmaan ole isoa iloa, kun kieli on enimmäkseen saksaa, mutta sanon, että tällaisia pitäisi tehdä suomeksi. Jos kenelle kieli ei tee tiukkaa, kannattaa harkita sitten myös toisen osan hankkimista.

Ei tällaiseen ole muita todellisia esteitä kuin tekijänoikeus.

Elämme sellaista välivaihetta, ettei uusia suurteoksia enää oikein synny. Kirjailijaliitto – onko parempi, että suurin osa runoudestamme on vain vaikeasti saatavilla, koska mitään Suomen runottaren tyyppistä ei ole tekeillä?

Nykykirjailijat – onko asiaintila mielestänne hyvä, kun kirjanne ovat myynnissä vuoden ja sen jälkeen kateissa kirjastoista?

375.000 Sivua: Saksalaista kirjallisuutta Lutherista Tucholskyyn, noin 3 000 teosta ja 500 tekijää.

115.000 Sivua: Saksan runoutta Lutherista Rilkeen. 53.000 runoa.

9.460 Sivua: Lutherin Raamattu.

80.000 Sivua: Saksalaisten naisten kirjallisuutta.

70.000 Sivua: Saksalaisia näytelmiä Hans Sachsista Artur Schnitzleriin.

76.000 Sivua: Saksalaisia omaelämäkertoja vuodesta 1690 vuoteen 1930. Kirjailijoita, taiteilijoita, poliitikkoja.

55.300 Sivua: Saksalaisia satuja.

33.800 Sivua: Eurooppalaisia satuja 50 kielialueelta, saksaksi.

172.000 Sivua: englanninkielistä kirjallisuutta 14. 20. Vuosisadalle, englanniksi.

85.700 Sivua: maailmankirjallisuutta saksaksi – mm. Andersen, Aristophanes, Balzac, Baudelaire, Boccaccio, Cervantes, Dante, Defoe, Dickens, Diderot, Dostojevski, Hugo, Ibsen, Keats, La Fontaine, Laotse, Lukian, Marlowe, Mendoza, Milton, Molière, Montaigne, Ovid, Poe, Puschkin, Rabelais, Scott, Shakespeare, Sofokles,Tolstoi, Twain, Zola. Mukana myös Strindberg ja Kalevala.

27.700 Sivua: Filosofian historia.

69.000 Sivua: Filosofia Platonista Nietzscheen.

13.800 Sivua: Karl Marx ja Friedrich Engels, valitut teokset.

10.770 Sivua: Friedrich Nietzsche.

29.770 Sivua: Aasian filosofia, Intia ja Kiina.

12.700 Sivua: Kindlers Malereilexikon.

4.800 Sivua: Die Allgemeine Theorie der schönen Künste von Johann Georg Sulzer. Taidesanakirja 1700-luvulta.

46.500 Sivua: Saksalaiset säveltäjät Bachisgt Wagneriin - elämäkertoja.

25.270 Sivua: oopperaliberttoja Monteverdistä Straussiin.

48.794 Sivua. Der Auschwitz-oikeudenkäynti. 500kuvaa . 100 tuntia alkuperäisäänityksiä.

28.000 Sivua: Die Fischer Weltgeschichte, maailmanhistoria, yli 30 osaa, yli 80 kirjoittajaa, vuotten 1981.

13.700 Sivua: Die Geschichte der Juden von Heinrich Graetz, juutalaisten historia.

22.480 Sivua: Antiikin historia, lähinnä 1800-luvun tekstejä, kuten Theodor Mommsen.

85.000 Sivua: Brockhaus' kleines Konversationslexikon. Pieni tietosanakirja.

11.700 Sivua: Das Damen Conversations-Lexikon. Naisten tietosanakirja (1800-luku).

19.180 Sivua: Der echte Brehm. Maailman eläimet, 1800-luku.

8.000 Sivua. Das Wörterbuch der Mythologie von Wilhelm Vollmer. Mytolgioiden tietosanakirja.

55.600 Sivua: Das Deutsche Sprichwörter-Lexikon –Saksan sananlaskut.

63.840 Sivua: Das Grammatisch-kritische Wörterbuch der hochdeutschen Mundart von Johann Christoph Adelung. Yläsaksan sanakirja.

88.940 Sivua: Der Große und der Kleine Georges. Iso ja pieni latinan sanakirja.

14.580 Sivua: Das Bilderlexikon der Erotik. Erotiikan sanakirja. 6.290 kuvaa.

(PC: Win 98 bis Vista, 32 MB RAM. Mac: OS 10.3, 128 MB RAM.

Yli 1.775.000 Sivua, 100 tuntia äänmidokumentteja, 27.000 kuvaa.

DVD on tehty dBase -tietokannaksi. Indeksointi on hyvä ja haku nopeaa.

Ja kyllä - olen luullakseni aika hyvin selvillä Gutenbergistä ja monista muista verkkopaikoista, joihin luodaan tekijänoikeudesta vapaita kokoelmia. Parhaimpiin kuuluva vanhastaa Perseus (kreikan ja latinan kieli) ja Berkeleyn yliopiston kirjasto. Ja meillä Kotus on

(Kuvassa roomalainen ulkohuusi, Brockhausista.)

Kytkentöjä

Jään ihmettelemään nuoren professori Meinanderin Suomen historiaa, jossa kaikki asiat ovat oikein, koko suppea ja sanonta tiivistä.

Miksi en innostu?

Ehkä siksi, että tämä on oppimäärä, kurssikirja. Tämä faktojen valikoima puolustaa paikkaansa tentissä ja kahvilassa.

Miksi en kirjoita Suomen historiaa? Monta syytä. En osaa. En jaksa. En oikein usko hankkeen mielekkyyteen.

Keksin syyn mietittyäni ja kirjoitettuani, miksi Suomen historioita ilmestyi niin paljon viime vuosikymmenellä. Vastaus on, että ne alkoivat käydä yhdentekeviksi.

Aikakauden tai maan historia on niin valtava ja silmänkantamaton, että kirjoittajan on oltava joko todella tyhmä tai sitten aivan erikoislaatuisessa määrin itseään täynnä tai kuukausipalkkaa nostava professori ryhtyäkseen sellaiseen toimeen. Kun näet kukaan ei alkuunkaan hallitse sellaisia alueita. Jos nyt otan esimerkin, Meinander todella osaa asiansa, mutta viime vuosikymmenien tapaan hänen tietonsa korkeasta ja matalasta kulttuurista ovat riittämättömät näkemään yhteyksiä talouteen ja sotiin.

Omat poliittisen historian tietoni olisivat riittämättömät, jos yrittäisin yhteenvetoa, jota en siis yritä.

Niinpä keksin, että blogistin ja radio-ohjelmien tekijän rooli-ihanne onkin valmentaja. Tunne henkilökohtaisesti vain yhden valmentajan, Tappari Pöyhösen, jonka johdolla pelasimme koripalloa perussarjassa, mutta hän on hyvin erikoinen ja kunnioitettava ihminen.

Valmentaja (ajatelkaa mäenlaskua tai jääkiekkoa tai jalkapalloa) ei lopulta poikkea paljon klassisimman Kreikan mestarin ja oppilaan ihanteesta, josta Jaeger kirjoitti aikoinaan (1945) perusteoksensa Paideia (”kasvatus / kouliminen”).

Lähes poikkeuksetta taiteilijan taustalla on oppimestari, ja perinteeseen kuuluu, että oppilas murhaa ja kieltää mestarinsa jossain vaiheessa. Oppimestari voi olla myös keksitty. Todella lahjakkaat tekijät keksivät itselleen edeltäjät.

Kouluissa ja korkeakouluissa tämä puoli on hiukan varjossa. Verkossa seikkaillessa tulee haeskella sellaisia kohteita, jotka puhuvat uskottavalla äänellä. Groucho Marx voi ajaa saman asian kuin Buddha. Riippuu henkilöstä ja ikävaiheesta.

Valmentajan tehtävä on tehdä ehdotuksia, joita ei pidä käsittää neuvoiksi. Hänen on käytettävä suurempaa kokemustaan siihen, ettei valmennettava riko paikkojaan oppiessaan asioita. Opettaminen on oikeastaan mahdotonta. Oppimistilanne on vaarallinen.

Tieteessä ja kuulemma urheilussa on erittäin helppo harjoitella itsensä rikki. Näistä itsensä tärvelleistä tulee sitten tyypillisesti toisten opettajia.

Vähän niin kuin Urho Kekkonen, joka ei päässyt aivan huipulle suojeluskuntalaisena, korkeushyppääjänä eikä urheilujohtajana. Hän joutui keksimään sitten jotain muuta.

Kuva on peräisin lähteestä, jota ehdotan teille. MIT Technology Review on sisältänsä ja painotustensa vuoksi melkein aina paneutumisen arvoinen.

Kuva on osa artikkelia blogien kommenteista eli likimääräinen kuvaus niistä suhteista, jollaisia saattaa syntyä blogin jatkuessa.

Epäilen ettei kuva ole kovin hyvä, koska epäilen, että tämän blogosfäärin ongelma on aihepiirien kapeus ja ennustettavuus. Jos blogiin toisi useampia kirjoittajia, se taas menettäisi luonteensa.

Itse tietenkin työskentelen samaan tapaan kuin monet historian mainitsemat, enemmän tai vähemmän hulluina pidetyt ihmiset, jotka kirjoittivat vuodesta toiseen kokonaista sanomalehteä kutakuinkin yksin.

Ehkä erottuva lievä melankolia johtuu eilen saamastani saksalaisesta DVD-levystä, joka maksoi 89 euroa (30 Bände der Digitalen Bibliothek). Ehkäpä kirioitan siitä huomenna. 27 000 kuvaa, lähes kaksi miljoonaa sivua – suuri määrä vanhoja ja uudempia tietosanakirjoja ja maailmankirjallisuutta ja…

Näkökulma lapsipornoon

Lapsipornokeskustelussa näyttäisi olevan paha käsitteellinen virhe.

Pitäisi suojella lapsia joutumasta pornografisiin kuviin. Keskustelusta päätellen suojellaan aikuisia loukatuksi tulemisen tunteelta.

Olen harjoitellut kovasti puoliajattelua eli ikävien ajatusten torjumista. Edistyminen on nopeaa. Menetelmä on sama kuin kirjekuoren avaamatta jättämien tai laskun laittaminen laatikkoon ”varmaan” paikkaan, jossa se hautautuu.

”Tämä on niin ikävä asia, että mietin sitä kunnolla oikein ajan kanssa.” Tämä tarkoittaa suomeksi, että tarkoitus on sivuuttaa ajatus lopullisesti ja toivoa että viranomaiset tai hyvää tarkoittavat piirit tekevät jotain.

Nähdäkseni viktoriaaniset herrat (jotka harrastivat kymmenvuotiaita huoria) loivat tämän perinteen. Orjakaupan, lapsityövoiman, kulkutautien kohdalla käännetään nopeasti The Timesin sivua ja perehdytään tutkimusmatkailun tai kaukokaupan uusimpiin saavutuksiin.

Kun olin mukana taistelemassa pornografian puolesta, toisin sanoen 1970-luvulla, vastapuolella oli omasta esivaltaa ja suurempaa sananvaltaa edustavia ihmisiä. Se taisi olla sitä sukupolvien sotaa.

Kirjoittelin elokuvafirmoille valituskirjelmiä valtion elokuvalautakuntaan ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Vastustin romaanien leimaamista sisällöltään rikollisiksi.

Aina sitten joskus jokin ”Emmanuelle” hyväksyttiin esitettäväksi aiottua vähemmän leikattuna. Otin joskus ystäviä mukaan koeteatteriin tai iltapäivän autioon elokuvateatteriin katsomaan näitä synnin hedelmiä leikkaamattomina. Mieleeni jäi eräskin Leena, joka kertoi myöhemmin aikoneensa mennä kotiin bussilla, mutta taksi piti ottaa.

En haluaisi nähdä tuota elokuvaa nyt. Luulen että jo pelkkä tropiikki herättäisi ikäviä ajatuksia.

Toinen huomautukseni lapsipornokeskustelusta on rakenteeltaan tuttu. Kun jokin tällainen asia alkaa kiinnostaa ylenmääräisesti, kysyn mitä tällä puheella halutaan peittää.

Lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä huolestuneissa on paljon ihmisiä, joille lasten muut hyväksikäytön ja kolkon kohtelun muodot ovat yhdentekeviä.

Ongelma on siis seksi, ei lapsi.

Nettisensuurissa lasten asia on veruke pyrkimyksille hallita verkkoa. Ne pyrkimykset ymmärrän, vaikka ne osoittavat vaarallista tietämättömyyttä.

Internetin vaarallisuus valkenee monille oudon hitaasti. Kirjapaino aiheutti uskonpuhdistuksen ja rotaatiopaino (halpa sanomalehdistö) maailmansodan.

Humaanius on upeinta silloin kun ei tarvitse tehdä mitään eikä varsinkaan haistella köyhyyttä.

En väitä, että tämä keskustelu olisi pahaksi. Ehkä on otettava journalistisesti esiin jokin erikoisen kuohuttava ongelma, jotta isommat asiat saataisiin näkyviin.

Tähänastisen kokemukseni perusteella säälin hiukan poliiseja ja hiukan enemmän ministeriön virkamiehiä.

Verkko on aika pitkälle peili. Siitä näkee oman kuvansa. Sieltä myös löytää, mitä hakee.

(Picture quoted from M.C. Escher Official Homepage)

Kilpaileva julkaisu

Helsingin Sanomat antaa aihetta juuri kun julkaistaan hiukan peiteltyjä tietoja printtimedian surullisesta tulevaisuudesta.

Olen yksi niistä käyttökelpoisista hölmöistä.

Tilaan rahalla Hesaria ja Suomen Kuvalehteä, vaikka viimeksi mainittua en itsekään ymmärrä. Kanavan ja Parnasson ostan irtonumeroina. Verkko tuo Economistin ja posti The New York Review of Booksin. Netvibes ja Google Reader sisältävät sata julkaisua tai enemmän. Tänään olin ostamaisillani Wiredin, mutta tarkemmin katsoen tulin siihen tulokseen, että olin lukenut sen kiinnostavan jutun samasta lehdestä jo vuonna 2001.

Eli ensin: Pentti Linkola on loistava kirjoittaja, parhaita mitä meillä on. HS (C6) yleisön osaston kirjoitus alkaa muka huolena Kemijärvestä ja kasvaa uusiin mittoihin. Nyt ei ole enää puhe pökkelöpesijöistä, vaan kirjoitus nousee täyteen jumalten tuhoon eli maailmanloppunäkyyn, joka on vaikuttava, vaikka ei vakuuttava. Kirjoittajan oma kuolemanpelko (eli kuolemantoive) valuu kuin rikkohappo särkyneestä tehtaasta.

Linkola on kirjoittajana taiteilija. Kirjastoluokitus ei tee hänelle oikeutta.

Toiseksi: Risto Hannula on sitten kuollut. Muistosanat kirjoittanut kollega osui oikeaan. Jossain vaiheessa taidearvostelijan ammatti muuttui kulttuuritoimittajan tehtäväksi. Sitä Risto oli. Hän jäi pienempiin lehtiin (kuin vanhempi työtoverinsa Pekka Tarkka Uuden Suomen ajoilta) mutta oli mukana muuttamassa maailmaa moneen suuntaan, koskaan hurahtelematta. Kaunis muisto jää. Sellaista moni tavoittelee mutta harva saa.

Samalla sanomalehden sivulle kerrotaan, että kuolema on viimein korjannut myös laulaja Giuseppe di Stefanon. Ensimmäisenä tuli mieleen ikivanha kuparitinurin seppelevärssy: ”Paljon tinasit – paljon pilasit. Viimein rauhan sait.”

Mutta en voi olla lisäämättä lehden tietoon, että EMI:n Walter Leggen tuottama Rigoletto on vielä huikeampi kuin jutussa mainittu Tosca. Se on ilman vähintäkään epäilyä yksi vuosisadan kymmenestä hienoimmasta levytyksestä, ja onneksi jatkuvasti myynnissä.

Maria Callas; Tito Gobbi; Giuseppe di Stefano… Puikoissa Tullio Serafino ja soittokunta La Scalan. Ja tämä on Callasin ja di Stefanon onnistuminen. Gobbista sitä ei tarvitse korostaa.

Ja sitten kansa huutaa verta eli vaatii olemaan jotain mieltä pääministerin sukupuolielämästä. Tarkoitan teitä, senkin hyväkkäät, ja kommenttejanne.

Kun juttu menee tiedon mukaan hoviin, en tietenkään arvaile lopputulosta enkä arvioi alioikeuden ratkaisua.

Poliitikon yksityisyyden suoja on mielenkiintoinen ongelma ja se kuuluu kieltämättä asioihin, joita opetan professorina. Mutta se on B-luokan kysymys. Se on A-luokan kysymys, että ihmisellä on maan lain mukaan mahdollisuus ja oikeus pysytellä kokonaan poissa julkisuudesta ja että eräät asiat – esimerkiksi terveyttä ja mielenterveyttä koskevat – on selvästi listattu laissa salaisiksi.

Rajanvedot ovat juuri niitä asioita, joista juristit saavat palkkansa. Ne ovat joskus tärkeitä, useimmiten eivät. Etenkin korkeinta oikeutta ajatellen on monesti yhdentekevää, heittävätkö ne siellä kruunua ja klaavaa, koska kansa tarvitsee ennakkotapauksen eli säännön, jonka mukaan sitten eletään. Mikä se sääntö on, se ei ole välttämättä kauhean tärkeää.

Asian saama julkisuus ei ole missään yhteydessä asian merkitykseen, eikä ministerin turvautuminen oikeudenkäyntiin ole niin harvinaista kuin uskotellaan.

Muistan Tabe Sliorin ja Erik von Frenckellin. Tässä nyt käsillä olevassa tapauksessa ei ole mitään uutta. Olen jopa nähnyt Taben loistonsa päivinä 50-luvulla, kun hän ajoi jonkun ilmavoimien kadetin perään Kauhavalle.

Sekä Yhdysvalloissa että Suomessa se kauhistuttava paljastus, että johtavalla poliitikolla on sukupuolielämää, on sensaatio.

Henkilökohtainen arvaukseni on, ettei Vanhanen ole kysynyt asiaa keneltäkään asiansa osaavalta juristilta, koska vastaus olisi ollut kaikilta sama: ei kannata; lopputulos on epävarma. Jakke Söderman taisi yllyttää Vanhasta oikeuteen, mutta Jakke on ollut aina kova yllyttämään toisia esim. kusemaan housuihinsa (mielellään omiin housuihinsa).

Kiinnitän vain teidän huomionne, korkeasti oppineet lukijani, siihen miten johdonmukaisesti Vanhasen julkisuuskuva muuttuu. Juuri nyt näyttää olevan meneillään jokin taidokas peli oman puoluesihteerin kanssa, ja tuloksena on palstamillimetrejä, jotka ovat poliitikon valuuttaa.

Imagon ja aseman rakentaminen on niin taitavaa, että jää miettimään, kuka sen on suunnitellut. Miettikääpä sitä. Kun samaan aikaan sekä Halosen että Tuomiojan ”mielenkiintoisuus” laskee laskemistaan ja Kalliomäki on jo unohdettu.

Suurlähettiläs Müller – Boreniuksen toimiston entinen asiakas – osoitti vanhuutensa sadattelemalla julkisesti Vanhasen ja Kanervan heikkoa esiintymistä Amerikassa. Enpä oikein usko. Ei politiikkaa ole milloinkaan tehty sujuvilla puheilla – se on Sarasvuon ja vastaavien sektoria se. Mutta Vanhanen ja Kanerva ovat ”mielenkiintoisia” myös kansainvälisen median silmissä.

Ennustan että ennen seuraavia vaaleja Niinistö taklaa itsensä vaihtoaitioon tai suihkuun, jolloin kentällä on kaksi erittäin taitavaa henkilöä, Vanhanen ja Katainen.

Kuohuttava hypoteesi pippureista

Nähdäkseni sanomalehdet ja televisio vilkaisevat useammin kuin joskus, mitä olen kirjoittanut, tai sitten saalistamme vain samoilla vesillä. Eilen kumminkin soitettiin ja haluttiin tavanomainen kannanotto mediasta ja pääministerin sukupuolielämästä, johon esitin tavanomaisen vastauksen, että ei tipu.

Kun toimittaja oli kiltti, kuten he yleensä ovat, selitin sitten kuitenkin, etten pidä aikaamme turmeltuneena enkä toimittajia ihmiskunnan pohjasakkana. Luulen päinvastoin että havaittavissa oleva lukkiutuminen yksiin puheenaiheisiin selittyy Occamin partaveitsen mukaisesti myös yksinkertaisesti.

Muokatun informaation määrän arvellaan kasvavat geometrisessa sarjassa. Voi olla, että informaatioyksikköjen määrä kasvaa power-law –kaavan mukaisesti eli enemmän kuin eksponentiaalisesti.

Katso tätä mutta varo villiintymästä liikaa. ”Pitkä häntä” on samaa asiakokonaisuutta ja samoin Talebin mainio kirja ”The Black Swan”.

Puhunpa informaatioyksikköjen sijasta autoista, ihmisistä tai metallikuulista. Mustapippurit ajaisivat saman asian. Siis niitä on paljon ja niiden valuminen ei ole laminaarista, vaan saattaa pysähtyä omia aikojaan.

Länsiväylän liikenne hidastuu tai jopa pysähtyy ilman mitään syytä, kun joku hidastaa tuntemattomasti syystä ja perässä ja takana sivussa ajava tekee saman ja niin edelleen. Muutaman minuutin kuluttua koko liikenne seisoo ja lähtee sitten huomattavasti hitaammin liikkeelle, kun todennäköinen aiheuttaja on saanut niistetyksi nenänsä.

Näiden ruuhkien normaali ratkaisu on Kummelin: kyllä se siitä, kun vähän potkii. Pippuripurkkia ravistetaan.

Tämä siis on jokseenkin tunnettua arkikokemusta, vaikka virtausoppi toisaalta on kaikkea muuta mutta ei helppoa; elän siinä uskossa että eräät turbulenssit, kuten Helsingin Postikadun tuulisuus, ovat hyvin vaikeasti matematisoitavissa (mallitettavissa).

Johtopäätös on siis se, että kun uutisia tulee lisää, niitä tulee vähemmän.

Seurausväittämä on, että kun uutisvirrassa on tukoksia, normaalijakauma ei toimi, vaan putkesta saattaa tupsahtaa uutinen, joko ei olisi sinänsä ollut kokonsa tai asemansa vuoksi vuorossa.

Jatkossa mietimme tietoista vuorovaikutusta. Kuva

Berns GS, Chappelow J, Zink CF, Pagnoni G, Martin-Skurski ME, Richards J: Neurobiological correlates of social conformity and independence during mental rotation. Biol Psychiatry 58:245-253, 2005. PDF (452 kB).

Artikkeli on järkyttävä. Itsenäisesti koeryhmässä kaikki vastasivat aina, että kuvat ovat erilaisia. Kun koeryhmään oli sekoitettu näyttelijöitä, jotka ensin valehtelivat, että kuvat esittävät samaa 3-D –kappaletta, 40 prosenttia vastaajista tulikin samaan tulokseen. Artikkelissa olevat kuvat viittaavat siihen, että nämä vastaajat näkivät kuvat samanlaisina. Heidän tarkasteltavan kuvan mielikuvituksessa kiepauttamisen edellyttämä aivojen kohta kihisi.

Kuten lukija, joka on noudattanut kaikkea asianaan olevaa tarkkaavaisuutta, on jo huomannut, emme ole erikoisen kaukana tärkeistä ilmiöistä, joilla on oikeudellinenkin merkitys, esimerkiksi valvontakameroista ja ”toisten” liikennekäyttäytymisestä.

Järjen solmuista

Eilisessä kuvassa kahdella henkilöllö oli 100 prosentin varmuudella sama syntymäpäivä, jota siis vietettiin. He ovat kaksosia.

Syntymäpäiväparadoksi on kai aika tunnettu. Siitä on oivallinen artikkeli Wikipediassakin, josta käyrä on otettu.

Jäin miettimään sitä, kun tunsin olevani riittävän voimissani vastustamaan järkytystä ja kuuntelin dissonanssikvarteton (Mozart, jousikvartetto 19 C-duuri KV 465).

Jopa myöhäiset Beethovenit kuuntelee tuosta vain, koska ne ovat tunnetusti sellaista temmellystä, ja Op 131 on oikeasti vaikea. Mutta dissonanssikvartetto…

Varokaa sitä tai pistäytykää ainakin mielentilatutkimuksessa etukäteen.

Ja tässä nyt tietenkin lipsahti se huolellisesti salattu tieto, että syvä Mozart löytyy kyllä kamarimusiikista.

Syntymäpäiväparadoksissa kysytään, mikä on se todennäköisyys, että tässä huoneessa on kaksi ihmistä, joilla on sama syntymäpäivä.

Olin siihen aikaan hovioikeudessa hommissa, ja jostain syystä presidentti hiukan rähisi, kun lähdin kutsun saaneena liittovaltion tuomareiden kursseille Arizonan Tucsoniin, josta tietenkin ensimmäisenä vapaana iltana vuokrasin auton ja ajoin Tombstoneen tutustumaan O.K. Corraliin ynnä muihin muistoihin. Yhdysvallat maksoi.

Kurssit kestivät monta päivää. Luennoitsijat olivat nobel-tasoa – ja itse asiassa edellisvuonna taloustiedettä olikin opettanut Douglass North, joka mielestäni on alan miehistä huimin.

Tarkoitus oli saada tuomarit ymmärtämään ratkaistavaksi tulevien juttujen taakse piiloutuvia matemaattisia ja fysikaalisia ongelmia. Siellä vasta jouduin perehtymään Bayes-todennäköisyyteen, joka on mielestäni tällä hetkellä istuvalle tuomarille melkein pakollinen oppi, koska se on kontraintuitiivinen.

Luennoitsija oli Princetonin proffa. Hän esitti syntymäpäiväteorian – niin kuin nyt tiedän – perinteisesti vedonlyöntinä eli heilutteli sampanjapulloa ja lupasi sen palkinnoksi oikein arvanneelle: miten todennäköistä on, että salissa on kaksi tai useampia ihmisiä, joilla on sama syntymäpäivä.

Illalla kuuli, että chicagolainen tuomari Katz, joka oli muutenkin pirun fiksu, tunsi asian, mutta hän piti luennolla suunsa kiinni. Salissa oli jotain 40 henkeä.

Vastauksen voi lukea käyrältä. Kun populaatio on 40, todennäköisyys alkaa ylittää .80

Tätähän ei noin vain uskoisi. Kaavat löytää nopeasti, ja käsitettävä sanallinen selitys kertoo, että jos ihmisiä on saapuvilla 365, ensimmäisellä läsnäolijalla syntymäpäivä voi olla mikä tahansa vuoden 365 päivästä. Toisella eri syntymäpäivän mahdollisuus onkin 1/364, kolmannella 1/363 jne.

40 hengen joukossa on 40*39/2 eli 780 mahdollista paria.

Mark Buchananin kirjasta tuli vastaan vielä parempi esimerkki järjenvastaisuudesta – ilman Bayesiä, jossa populaation muuttuminen on vaikea käsittää.

Kysytään: ”Pallo ja maila maksoivat yhteensä 1 euron 10 senttiä, ja maila maksoi euron enemmän kuin pallo – paljonko pallo maksoi?

Jopa matematiikan opiskelijat vastaavat hyvin usein ”kymmenen senttiä”, joka on tietysti väärin.

Jos kokeilette, älkää antako turhaan aikaa ajatella.

Hyvin vaikea päässälasku on: appelsiini ja omena maksoivat yhteensä euron, ja appelsiini oli 10 prosenttia kalliimpi kuin omena – paljonko se siis maksoi? (0.525 euroa). – Tästä voi riidelläkin, mutta kun yleiskielessä sanotaan että bensakoneella varustettu auto maksaa 20 donaa ja diesel on 15 prosenttia kalliimpi, tarkoitetaan että dieselin hinta on 23 000.

Jatkamme väitteestä, että nämä eivät oikeastaan ole paradokseja vaan esimerkkejä siitä, että matematiikka ei ole kehitysopillisesti kovin syvällä päässämme. Elämme ja järkeilemme intuitiolla ja siten erinäisissä tilanteissa karmealla tavalla väärin.

Hullutuksien taloustieteestä

(Kuvassa symmetrinen riittävän informaation ko-operatiivinen valintatilanne, eilen).

Taannoin jouduin viittaamaan peliteoriasta kehittyneen sopimusteorian mahdollisuuksiin tutkimuksissani ja kysymään, mihin päädyttäisiin, jos tekijän- ja teollisoikeuksia arvioitaisiin reaalioptioina, koska niihin investoidaan nykyisin oman tuotanto- tai palvelualan ulkopuolelta.

Tämä voisi teitä, kunnianarvoisat lukijani, tuskin vähemmän kiinnostaa.

Vai olisiko sanottava korkeasti oppineet?

Ja kukaties joukossa on myös korkeajalosukuisia.

Ruotsissa perustettiin 1860 teitittelyseura, koska puhuttelut kiertoilmauksineen ovat niin koukeroisia. Teitittely juurtui aika ohuesti kolmannen persoonan käyttämisen päälle (”ottaa nyt lusikkaleipiä myös ja kaikkia seitsemää sorttia”), ja ehkä juuri siksi Ruotsi siirtyi äkillisesti täyssinutteluun, ja meidän nilkit perässä.

Ken kaipaa opastusta sosiaalisten suhteiden hienossa kielessä, tekee viisaasti katsomalla ahkerasti TV 1:n ”Sydämen asialla” –sarjaa, jonka suomenkielinen nimi on hyvin pahasti harhaanjohtava. Sehän on suoraan Anthony Powellista ja Evelyn Waughnista ja siten Dickensistä ja Thackeraysta polveutuva suurenmoinen kuvanovellisarja eikä siis saippuaa eikä poliisihurjastelua. ”Milord” tai ”my-lord” tipahtaa niin luontevasti kuin vain voi ja seuraavassa kuvassa ”give us a cig, will ’ya”.

”Heartbeat” on jatkuva iloni ja olen alkanut nopeasti samaistua Mr. Claude Greengrassiin (the village rogue), ja väittäisin olevani hiukan saman näköinenkin.

Haluaisitteko muuten ostaa melkein terveitä porsaita? Voisin ehkä järjestää…

Myönnän että osa sarjan viehätystä on huolellisesti konservoitu 1960-luvun loppu, mutta kyllä Yorkshiren pikkukaupunki toisaalta on oikeasti ihastuttava ja kyllä briteillä toisaalta on käsittämätön määrä hyviä näyttelijöitä ja aikakauden rekvisiittaa! Olen ollut tarkkana, ja mielestäni jokainen tulitikkurasia ja savukepakkaus on oikea, puhumattakaan autoista ja moottoripyöristä.

Lisäksi elokuvaihmiset ovat ammattilaisia, koska kerronta on sekä joutuisaa että säästeliästä. Mikä ero verrattuna taannoiseen ”Naisentappajiin”, joka ei nyt nähtynä ollut oikeastaan lainkaan elokuva, vaan kuunnelma tai lavanäytelmä. Elokuvaa siinä oli vain se semafori ja se kohtaus, jossa eteiseen tulvahti miljoona kukkahattuista tätiä. Mutta näyttelijöistä huonoin oli juhlittu Sir Alec Guinness – niin yli, niin yli!

Kuten havaitaan, puhe on hullutuksista. Pienenä vihjeenä ekonometriaan ja rationaalisen toimijan oletukseen väsyneille kauppakorkeakoululaisille nobelisti (taloustieteen eli ns. nobelisti) David Kahneman on julkaissut paljonkin hullutuksien taloustiedettä ja osoittanut kiitoksen sanoja tällä hetkellä Obaman kampanjassa tikkana mukana olevalle Richard Thalerille.

Thaler oli ehkä ensimmäisiä ”käyttäytymisen taloustieteen” edustajia. Hän ei siis lähde siitä, että taloudellinen toimija tekee järkeviä valintoja.

Kauan sitten Thalerin Financial Timesille keksimä peli herätti huomiota ja pahennusta. Oli arvattava jokin luku 0 – 100, joka arvaajan mielestä olisi mahdollisimman tarkoin 2/3 kaikkien arvausten keskiarvosta. Palkinnot olivat muhkeat.

Lopputulos oli järkevyys-oletuksen vastainen, koska rationaalisin arvaus on 0, joka on tasan 2/3 nollasta.

Numeron arvaaja tietenkin lähtee liikkeelle satunnaisesta distribuutiosta, jolloin keskiarvo olisi suunnilleen 50 ja arvaus 33, mutta sitten hän toteaa, että juuri näin varmaan moni muukin ajattelee, jolloin olisi viisasta mennä alemmas ja ehkä vieläkin alemmas.

Ajattelu johtaa erittäin loogisesti ja kiitettävästi nollan.

Todellisuudessa vain hyvin harvat arvasivat sitä.

Thalerin ”Anomalies” löytyy suoraan Googlella. Mies suorastaan kerää esimerkkejä järjenvastaisesta käyttäytymisestä ja puhkoo siten reikiä mm. peliteoriaan.

Miksi kunnat tai yritykset, jotka saavat yllättäen paljon rahaa – esimerkiksi yritys voittaa pahan patenttijutun – eivät investoi sitä eivätkä lyhennä velkojaan eivätkä edes nosta osinkoa mainittavasti, vaan häivyttävät sen yleiskuluihin ja johdon erikoispalkkioihoin?

Kukapa tietäisi?

Tämä oli seuraava jaksa kirjoitelmissani menneiden tapahtumien ennustamisesta, minä kun väitän, että tapahtuminen historiassa, taloudessa ja ties missä ei ole sattumanvaraista, vaan johdonmukaisen järjetöntä ja esimerkiksi poliitikkojen päätökset ovat rationaalisesti juuri yhtä hyvällä perustalla kuin taloustietäjien ennustukset lähikuukausien taloudellisesta kehityksestä.

Konservatiivi...

Kokoomuksen ”dynaaminen konservatiivisuus” uudelleen nimettiin aikoinaan räjähtäväksi säilyketeollisuudeksi.

Meidän keskustelumme on kaunis esimerkki siitä, miten oikeiston ja vasemmiston, konservatiivisuuden ja liberaaliuden tai kukaties ”edistyksellisyyden” erot ovat kadonneet lakattuaan kiinnostamasta.

Bloggeria ajatellen olen kovin hyvilläni, jos sielutaiteellinen kirjoitukseni tuo kommentteja esimerkiksi ulkohuusin rakentamisesta, joihin lisään kiireesti, että reiät on sahattava pystyyn, jottei palveluskunta vetelehdi tarpeillaan.

Se on tällaisen kirjoittamisen autuus. Asian vierestä puhuminen on yleensäkin kovin rentouttavaa.

Keskustelua olen tahallani johdatellut yhä enemmän harhaan. Menneisyyden ajatussuuntaukset eivät antaudu helpolla ymmärrettäväksi, ja se koskee muun muassa kristinoppia ja sosialismia samoin kuin natsismia.

Ymmärrämme ne auttamattomasti omassa kokemuspiirissämme, johon kuuluvat myös voimat. Oikeastaan emme tiedä emmekä osaa edes arvata, mikä ihmisiä kulloinkin kuljetti.

Aatteet sellaisina kuin ne on merkitty kirjoihin ja kansiin ovat korkeintaan roskia virran kalvolla, ja eräät aatteet ovat myrkyllisiä aineita.

Silti: minun kirjoissani menneen vuosisadan suurin konservatiivi oli Lenin, ja hänen kanssaan kilpaili Stalin.

Käsitän konservatiiviksi henkilön, joka pelaa historian kanssa nollasummapeliä. Ajatus proletariaatin diktatuurista on paitsi älytön myös aika vanha. Katolinen kirkko ryhtyi paahtamaan ja pariloimaan sen aatteen kannattajia jo 1200-luvulla. Heitä olivat mm. ”Lyonin köyhät” ja lukuisat kataarit, joita nimitetään usein lyhyesti kerettiläisiksi eli harhaoppisiksi. Lukuisissa talonpoikaiskapinoissa oli sama aate.

Se ajatus, että otetaan herroilta rahat ja pannaan itse maailma parempaan kuntoon, on puhtaasti systeemin sisäinen. Pakassa on edelleen 52 korttia, ja se, että kuvakortit jaetaan uudelleen tai valtti määritellään toisin kuin ennen, ei luo lisää jaettavaa.

Meikäläisillä sosialidemokraateilla on ollut vähän saman suuntainen tapa ajatella.

Kasvuaate, jota osa oikeistostamme kenties ihannoi Chicagon koulukunnan virheelliseksi osoitettujen taloudellisten oppien merkeissä, sivuuttaa etenkin sen, ettei yksikään puu kasva taivaaseen asti ja että ihmisten maailma voi hyvinkin mennä rikki, jos eriarvoisuutta ei vastusteta.

Jotain muuta kuin konservatiiveja ovat opettajat ja lääkärit.

Puollan konservatiivisia menetelmiä kirurgiassa radikaalien sektioiden sijasta. Tuossa konservatiivisuudessa on se vahva puoli, että se antaa elimistön omille voimille suurimman mahdollisen sijan uudistaa ja parantaa. Se toisin sanoen edistää kasvua.

Alkeista

Meillä on työpaikalla erikseen basic research ja advanced research. Basic ei tarkoita alkeita vaan perustutkimusta.

Se joukkokunta, jossa liikun, on advanced. Tuon sanan käyttäminen viittaa usein siihen, että tutkinnot on suoritettu eli että useimmat ovat tohtoreita.

Melkein kaikki ne, jotka kirjoittavat korkeakouluista ja tohtoritulvasta ja työttömyyteen kouluttamisesta, ovat väärässä.

Tohtorin tutkinto oli joskus sellaista hienoa, ja turhamaisuustutkintoja tehdään edelleen, enimmäkseen kuitenkin Yliopistolla.

Tekniikan ja kaupan alalla teoreetikot ja käytännön ihmiset riitelivät noin sata vuotta, ja ”insinööritohtorin” tutkintoa pidettiin Suomessakin outona ja luultavasti tarpeettomana.

En puhu siitä nyt enempää. Sanon vain, että tutkimuksen eli ”teorian” ja käytännön välinen raja on lopullisesti samentunut. Olen siitä iloinen.

Ihannemaani Yhdysvaltojen patenttiasioiden muutoksenhakutuomiostuimessa (Court of Appeal for Federal Circuit) kaikki jäsenet ovat oikeudellisten tutkintojen lisäksi suorittaneet tohtorin tutkinnon luonnontieteissä, useat kemiassa, muutamat fysiikassa, monet tietotekniikassa.

Perustietämyksen tason on noussut noin korkealle. Tosin amerikkalainen Ph.D. ei ole yleensä yhtä vaativa kuin suomalainen FT.

Halusin sanoa vain muutaman sanan alkeista.

Heräte tuli sähköpostin kirjamainoksesta – Aarnion ja Kankaan Testamenttioikeudesta on tullut uusi laitos.

Erästä epämiellyttävää asiaa varten jouduin kertaamaan samojen tekijöiden Suomen Jäämistöoikeuden, joka siis käsittelee enimmäkseen perintöä.

Perintöasiat ovat hovioikeudessa suhteellisen harvinaisia. En toisin sanoen osaa niitä enkä ole juuri joutunut tekemisiin vuosikymmeniin. Ammattikunnan sisällä vallitsee luullakseni sellainen käsitys, että varsinkin vaikeat perintöasiat on syytä jättää eksperttien käsiin.

Kaipaisin oppilaitani varten kirjaa, jonka nimi olisi Siviilioikeuden yleiset opit. Myös Sopimusoikeuden perusteet kelpaisi. Mika Hemmon Sopimus ja delikti melkein on sellainen kirja.

Suurenmoisin kertauskirja ja johdatus vaikeisiin ja tärkeisiin peruskysymyksiin on ruotsinmaalainen Grönforsin oikeustoimilain kommentaari (Avtalslagen). Tavattoman hieno ja aivan välttämätön on saman tekijän Avtal och omförhandling – alle 100 sivua. Ja Avtalsgrundade rättsfakta.

Uskoisitte kerrankin, muidenkin, minkä tahansa alan ihmiset. Parhaat ammattilaiset ottavat kerran pari vuodessa lyijykynän ja viivoittimen ja kertaavat alkeita. Tai siis perusteita.

Niitä ei opi koskaan kunnolla. Sen takia vanhojen professorien on syytä luennoida johdantokursseja. Ne ovat niin vaikeita.

Panen kuvaksi lyijykynä- ja viivotinkirjan tietojenkäsittelystä. Se ei ole ohjelmistoista eikä ohjelmoinnista, vaan algoritmeista ja niiden todistamisesta. En ymmärrä siitä paljonkaan, mutta jotain, ainakin finiittisistä kielistä ja säännöllisistä ilmauksista (RegEx). Ja automaattien teoria viehättää.

Jos vankilaan saisi viedä mukaansa vain yhden kirjan, tämä olisi ehdolla.

Ei nyt ole kuitenkaan sellaista tilannetta näköpiirissä.