Vihainen mies

Esittelijäneuvos peräytyi jaostohuoneesta. Hänellä oli kimpussaan se oikeusneuvos, joka toimitti vuosikirjaa ja jolla oli tapana tulla puhuessaan niin lähelle, että puhuteltu joutui vähän väliä kuivaamaan räkää kasvoiltaan ja silmälaseista. Hänellä oli sellainen tapa.

Viimeksi mainittu neuvos toisteli:” Jos esittelijä etsii vielä sen vanhan hallituksen esityksen.” Esittelijäneuvos vastasi:” Etsi perkele itse”, ja sytytti tupakan.

Miehet olivat lähes saman ikäisiä ja sodan käyneitä. Esittelijäneuvos, joka oli kasvonpiirteiltään ja olemukseltaan kuin Erkki Tantun piirtämä, oli ollut komppanianpäällikkönä vitjassa ja joukko-osastoista ja yksiköstä päätelle pahoissa paikoissa. He olivat molemmat hiukan vanhempia kuin minun isäni. Ja vihainen esittelijäneuvos ja minä, hiljan nimitetty nuorempi oikeussihteeri, teimme oleellisesti samoja töitä tuomioistuimessa. Lakimiehenä vihainen esittelijäneuvos oli ilman muuta meistä kolmesta paras.

Kaikissa virastoissa oli akanvirta. Toiset olivat herrahississä mutta eräät tavarahississä, jolla oli vain yksi liikesuunta, kellariin, muiden rottien sekaan ja märkien sekahalkojen seuraan.

Periaatteessa 1990-luvulle asti sääntö oli kuin kiveen hakattu. Kun oli esittelijäksi tullut – kuka tahansa pääsi ylimääräiseksi, jos oli paperit – sai viran ja sitten ylennyksiä kykyihin katsomatta. Pitkä Wrede oli jo aikoinaan parahtanut:” Kyllä heikko esittelijä on oikeutettu samaan oman tuomiokunnan. Siitä on ennakkotapauksia.”

Useimmat esittelijät nimitettiin aikanaan varta vasten tai epähuomiossa valtakunnan toiseksi korkeimpaan lakimiesvirkaan eli korkeimman oikeuden jäseniksi ja oikeusneuvoksiksi. Ne joilta ”puuttui sopivaisuus” jäivät sitten eläkkeelle esittelijäneuvoksina.

Jos hermot pettivät kesken, oli aina tilaisuus hakeutua hovioikeudenneuvokseksi. Sinne päätyi erityisesti Helsingin hovioikeuden tultua perustetuksi 1950-luvulla valikoima heikompia esittelijöitä. Kihlakunnantuomareiksi heitä ei otettu, koska kaikki tiesivät, että siitä ei olisi tullut kerrassaan mitään. Heikko tuomari pani hyvin hoidetun tuomiokunnan sekaisin puolessa vuodessa. Siitäkin on ennakkotapauksia.

Kun korkeimmassa oikeudessa oli rootelijärjestelmä, virassa olevat esittelivät vain tietyn tyyppisiä juttuja, esimerkiksi maanjakoriitoja. Tilanne saattoikin olla se, että vain esittelijä todellisuudessa ymmärsi, mistä asiassa oli kysymys.

Rangaistustuomioissa oli ja on erittäin kiharaisia yksityiskohtia. Jotkut oikeusneuvokset kehuskelivatkin, etteivät ymmärrä sellaisista kuvioista eivätkä rikosoikeudestakaan mitään. Muutamat pitivät myös prosessioikeutta turhana temppuiluna. Joku haki kierrolla olevat asiakirjat täpötäydestä avolokerostaan ja toi ne kymmenen minuutin kuluttua hyväksymistä merkitsevillä nimikirjaimillaan varustettuna. Joku toinen piti asiakirjoja vuoden ja palautti ne sitten lisättynä kirjoituksella ”pysyn”, joka tarkoitti, ettei ollut aihetta muuttaa esittelyratkaisua.

Mutta kaikki olivat eteviä tutkimaan konekirjoittajan työn jälkeä ja selaamaan kymmenen tai viidenkymmenen vuoden takaisia ratkaisuja löytääkseen täsmälleen oikeat sanat teksteihinsä. ”Samoin kuin” vai ”sitten kun”?

”Mallit” ja ”laput” olivat hyvin tärkeitä. Mallit olivat silkkipaperikopioita vanhoista ratkaisuista ja laput punaisiin pahvikansiin säilöttyjä neuvoston kynällä kirjoittamia pohdiskeluja, joihin usein sisältyi uskottavia perusteluja tyyliin ”asianajaja NN (nimi) oli kelmi jo Viipurin aikoinaan”.

Vihainen mies olisi varmaan lipunut unohdukseen oikeusneuvoksena, mutta vaikka sekä kohtuullinen että kohtuuton alkoholin käyttö virka-ajan ulkopuolella oli yksityisasia, häntä rasitti kohtalokkaasti puhelintauti. Suomenkielinen taudinnimike on valju. Ruotsiksi se on ”telefonnoia”, jolloin sanan jälkiosa on otettu sanasta ”paranoia”.

Ehkä tunnetta tuosta taudista kärsiviä? Ehkä teillä on se itsellännekin? Kun esittelijäneuvos oli iltapäivällä nauttinut itkettyneen vaimon valmistamaa läskisoosia kuoripäällisten perunoiden kera, tiskatut alumiinikattilat pihahtelivat liedellä ja pilli-Klubi tuoksui, esittelijäneuvos vetäytyi asiakirjavihkojensa pariin ja teroitti aluksi tarkkaavaisuuttaan nauttimalla muutaman lasillisen virvokkeita, joita hän säilytti arkistokaapin päällä olevassa ruskeassa salkussa. Lakimiespiireissä asiapullosalkku oli siihen aikaan kuin arvohenkilön merkki. Rappiomiehet eli siis asianajajat saattoivat säilyttää eväspulloa housun etutaskussa, korkki alaspäin ja toivottavasti kiinni.

Puhelintauti vaikutti niin, että tämäkin henkilömme oli siis palautettuaan itsensä tislatuilla juomilla omalle henkiselle tasolleen, hän sai vastustamattoman tarpeen soittaa puhelimella milloin kenellekin. Olin kovin kummissani, kun hän soitti minulle ensimmäisen kerran illalla kotiin. Kysymys oli jostain laatimani konseptin yksityiskohdasta, muistaakseni siitä, olinko katsonut malleista, kirjoitetaanko lääkintöhallitus isolla vai pienellä alkukirjaimella.

Aikanaan kuulin, että puhelinsoittoja häneltä saivat myös presidentit Piipponen, Hannikainen ja sitten Olsson. Päätös ja tarkoitus oli aina lausua pari valittua sanaa, kuten sitten tapahtuikin. Sitä en tiedä, oliko hänellä myös tapana esittää puhelimessa seikkaperäinen kertomus kärsimistään vääryyksistä tai pitkä ja surullinen tarina elämästään. Ehkä.

Minulle jäi pysyvästi tunne, että hän oli hyvä ihminen, vaikkei sitä tietenkään huomannut helposti. Mollisävyjä lisäsi arvaus, että sota rintamajoukoissa oli tehnyt tehtävänsä – muistamistani merkittävistä tuomareista kovin moni oli vammautunut vain ruumiillisesti.

Sain sellaisen kuvan, että istuminen ylituomarina oli kolkko kohtalo. Ymmärtääkseni he eivät koskaan puhuneet toisilleen mitään viranhoitoon liittymätöntä. Muutamat katsoivat oikeudekseen toivottaa hyvää huomenta, mutta sellaiseen eivät kaikki vastanneet kuin tuikealla katseella krimihatun alta.

Ja sitten olikin elämä eletty.

Muistelmista

Eilen kustantaja kysyi, miksi en kirjoittaisi muistelmiani. Yllätyin kun kuulin vastaavani: mitä maksat.

Keskustelun kunniaksi siirsin tähän blogiin sen oman laskurin, poistin pysähtyneen mittarin ja muutin vakiotekstejä. Arvelin nimittäin kustantajan ajatelleen, että jos tuollainen määrä ihmisiä osoittaa täydellistä arvostelukyvyttömyyttä lukemalla näitä kirjoituksia, ehkä heistä jotkut, tai elleivät lukijat itse niin heidän tätinsä, erehtyisivät jopa ostamaan nimelläni varustetun kirjan.

Itse epäilen tätä. Eivät ihmiset osta edes Pietiläisen (Terra Cognita) kirjoja, vaikka niistä pitäisi myöntää kasa kunniamerkkejä ja summaltaan merkittävä palkinto mm. tiedon julkistamisesta. Mutta en siis eilen puhunut Kimmon kanssa.

Houkutuksia aiheuttaa eräs oma havaintoni. Esimerkiksi kirja-alaa ja tuomioistuimia käsittelevässä niukassa kirjallisuudessa toistuu omaelämäkertojen tavallinen, hämmästyttävä virhe. Ihmiset kirjoittavat muistoja ja muistelmia itsestään!

Kätevämpää ja siistimpää olisi hypätä katolta. Lopputulos on molemmissa tapauksissa sama.

Käyttääkseni esimerkkinä itseäni – kuka kumma olisi kiinnostunut minun elämästäni, joka on läpikotaisin tavallinen, eli pitkä ja suttuinen, toistuvana teema erehdykset, virheet ja laiminlyönnit.

Sitä vastoin olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä, etenkin sairaalassa, pakkolaitoksessa ja palatseissa.

Muistetusta kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa. Totuutta ei voi kertoa. Joissakin tapauksissa se on liian ikävä, useimmiten liian ikävystyttävä ja kaikkein useimmin kirjoittajalle eli tässä esimerkissä minulle aivan tuntematon.

Mielelläni lukisin jonkun riuskan myyntimiehen tai kauppamatkustajan muistelmat tai sitten kansakoulunopettajan tai kangaskauppiaan. Noissa ammateissa olen tavannut mykistäviä kykyjä. Sekä ennen maailmassa että nykyisin nuhruisenkin tiskin takana saattaa nojailla sellainen ihmistuntija, että alta pois.

Ajatelkaa toista esimerkkiä: jossain nyrkkipajassa on kaksikin työntekijää ja toinen heistä antaa laajan haastattelun vaikkapa kuljeskelevalle psykologille todistaen siinä, että työkaveri on viheliäinen mulkku. Kiinnostavaa? Mielestäni ei.

Ovatko Jari Tervo ja Sofi Oksanen kammottavia ihmisiä? Ketä kiinnostaa! Omat kokemukseni heistä ovat pelkästään myönteisiä. Pidän ihmisistä, jotka ovat perusystävällisiä ja viehätyn henkilöistä, jotka eivät yrittämälläkään onnistu täysin kätkemään suurta lahjakkuuttaan.

Ajatelkaa kolmatta esimerkkiä: Donnerin ja Tuomiojan muistelmakirjoja en ole jaksanut lukea edes puoliväliin. Asiaa ei auttanut, että tunnen heidät ja erinäiset heidän kuvaamansa asiat ja tapaukset. Kirjoittaja joka ajattelee, että aineisto puhuu puolestaan, ajattelee väärin. Ei se puhu.

Ajatelkaa neljättä esimerkkiä: jospa kerron, että tämä tai tuo henkilö, jonka nimen mainitsen, oli kerrankin yhdessä tilaisuudessa niin kännissä, että lorautti kuset housuihinsa kaiken kansan nähden. Onko tämä kiinnostavaa? Mielestäni ei. Ehkä pienen uskonlahkon kireimmät kannattajat pitävät kirjaa toisten ihmisten ylitsekäymisistä, mutta muut eivät. Tunkion tonkiminen on ikävää, koska ei sieltä löydä mitään.

Ihailtu ja kunnioitettu 1900-luvun suurmies NN ajoi julmuudellaan ja itsekkyydellään ensimmäisen ja toisen vaimonsa ja ainoan poikansa itsemurhaan antamatta asian vaikuttaa pätkääkään omiin asenteisiinsa ja menettelytapoihinsa. Kiinnostaako? Kyllä kiinnostaa. Kolmivuotiaista yli-ikäisiin kaikki ovat hyvillään huomattuaan, että joulupukki ei olekaan joulupukki, vaan mies, jolla on pahvinen naamari.

Asettuuko muistelmien kirjoittaja jalustalle eli muiden ihmisten yläpuolelle? Asettuu kyllä, ja aina se harmittaa. Kirjoittamisen vaikea taito on myös tuon epäsuositun asenteen piilottamista, eikä sekään auta. Jokaisella arvostelijalla ja kommentoijalla on henkilökohtaisia inhokkeja. Joillekin ei anneta anteeksi, että he ostavat piimää S-myymälästä eivätkä K-kaupasta.

Lisäksi aina on ihmisiä, jotka käyvät sylkäisemässä seisovan pöydän leikkelelajitelmaan tai vääntämässä tiskirievun toisen keittoon. Moottoriteilläkin kohtaa viikoittain menijöitä, jotka ”rankaisevat” toisia moottoritiellä liikkujia tai ”jakelevat pieniä muistutuksia” esimerkiksi ajamalla eteen ja jarruttamalla äkkiä.

Miksi ja millä oikeudella asettua toisten yläpuolelle?

Se on silmänkääntötemppu. Kirjoittaja joka luulee olevansa ihmisenä jotain muuta kuin keskiverto tai oikeastaan nolla, valuu viemäriin. Kirjoittajien ”neuroottisuus” tai ankara itsekritiikki on aitoa. Kyllä sitä kadehtii joka päivä ihmisiä, jotka tekevät työn valmiiksi ja hyvin. Kirjoittaja ei osaa. Aina julkaistuaan – eräissä tapauksissa päivittäin – kirjoittaja tietää jälleen alittaneensa mahdollisuutensa.

Urheilu on keinotekoinen järjestelmä luokitella ihmisiä. Kirjoittaja on kuin urheilija, joka näkee tuloksensa huonontuvan jatkuvasti ja tietää että tien päässä on romahdus ja unohdus.

Vertauskohtana tulee mieleen suutari. Tavallisesti tulos oli käytetyn kengän kevyt ehostus, jonka jäljet katoavat pian kuin puuteri. Joskus suutari onnistui paikkaamaan reiän. Joskus kirjoittajakin onnistuu laittamaan uudet puolipohjat, jotka ovat tietenkin kömpelöt mutta voivat välttää.

Katselin Henrik Tikkasen muistelmia. Niistä näkyy tavallinen muistelemisen syy, kosto. Kirjallisia tehoja vie pahasti se riviltä toiselle näkyvä piirre, että kirjoittaja suhtautui itseensä erittäin juhlallisesti. Nyt pilkkaan itseäni – kuunnelkaa tarkasti ja muistakaa taputtaa.

Tarpeeksi viisaat

Maiju Lassilan kirjassa ”Liika viisas” julistetaan tyhmyyden oppia. Opettaja saattaa olla psykopaatti. Silti tai siksi opetus käy kaupaksi hyvin.

Konservatiivit joita sanotaan usein oikeistolaisiksi haluavat lähteä olevista oloista ja katsovat, että maltti on valttia. Ruotsissa konservatiivisen puolueen nimi onkin Moderata, maltilliset. Se on muutettu. Ennen se oli Oikeisto.

Konservatiivisuus tarkoittaa, että vallitsevassa tilanteessa on ainakin jotain, kenties paljonkin, varjelemisen arvoista. Se puolestaan tarkoittaa, että tätä ajatuskantaa edustavalla on jotain.

Nuoruusvuosista lähtien tuo konservatiivisuus on tuonut mieleeni säilykepurkit. Ehkä ajatussilta johtuu kaksikielisistä etiketeistä. Joku kehaisi pari päivää sitten hyvää kuntoaan ja edullista ulkonäköään kiitelleelle olleensa Atamonissa.

Atamon oli säilöntäaine – konservmedel. Sitä siroteltiin hillopurkkiin ennen sen sulkemista. Muistan hyvin. Tuliko Mehu-Maija käyttöön myöhemmin ja korvasiko sen tuote jollain tavalla hillopurkit? Täytyy kysyä Äidiltä. Kun reksattiin, lasipurkkiin valettiin tulpaksi parafiinia ja kannessa oli metallinen pinne niin ettei ilma päässyt sisään.

Mietin omien töitteni takia, miksi mieleeni ei vain tule yhtään oikeaa tietokirjaa, joka olisi aiheuttanut Suomessa kohinaa. Valitettavasti en osaa pitää varsinaisina tietokirjoina elämäntapaoppaita enkä erilaisia esityksiä ehkä hyvinkin toimivista oikoteistä onneen syömällä, paastoamalla, hyppimällä tai huutamalla.

Professori Jukka Korpelan ”Länsimaisen yhteiskunnan juurilla” (Gaudeamus, 2015) näyttää jääneen vaille vähääkin huomiota ja ihan ostajitta. Syy ei voi olla muu kuin teoksen korkeatasoisuus, ilmaisun notkeus ja sen sisältämä suuri tietomäärä.

Teoksessa on kymmeniä sellaisia kohtia, joista esimerkiksi tämän blogin kommentoijat ovat kiinnostuneita, ja monia kymmeniä sellaisia pienempiä palasia, jotka saavat asiantuntijankin (tässä tarkoitan itseäni) räpyttelemään silmiään ja panemaan pään kallelleen. Noin käyttäytyy henkilö, joka saa haraviinsa jotain odottamatonta ja joutuu sen tunteen valtaan, että tuossahan voisi tosiaan olla jotain.

Korpela tukeutuu usein Acemoglunjn Robinsonin muutaman vuoden takaiseen menestysteokseen ”Why Nationsa Fail: the Origins of Power, Prosperity and Poverty”. Tuosta kirjasta en muista nähneeni juurikaan mainintoja Suomessa. Sen Amazon-sivuista käy ilmi, että kiitosta on tullut huomattavan paljon. Kysymyksessä onkin anglosaksisen perinteen mukainen yhden tai kahden ajatuksen kirja (kuten Fukyama ja monet muut).

Jos ajatus on tarpeeksi kantava, tulos voi olla erinomainen. Näillä kirjoittajilla aineistoa on läkähtymiseen asti ja kehittely on vakuuttavaa. En kuitenkaan huuda, että tässä on totuus. Näkökulma on joka tapauksessa arvokas. Krooninen, parantumaton köyhyys liittyy ahneeseen eliittiin, joka on muuttanut poliittiset rakenteet omaa talouttaan palveleviksi. Tähän joskus kehitysavun ongelmaksi sanottuun tilanteeseen ei ole tiedossa parannusta.

Helsingin Sanomien kolumnisti sotkeutui viilekkeisiinsä kysymällä sinänsä aiheellisesti, mihin kokoomus pyrkii. Tuota kysymystä on toisteltu parikymmentä vuotta muodossa ”mihin sosialidemokratia pyrkii”. Hyvin merkittävästi tuosta asiasta kirjoitti britti Tony Judt.

Vastaus on helppo. Jokainen puolue, ryhmä tai itse asiassa myös liikeyritys pyrkii valtaan vallan itsensä vuoksi, ja päästyään lähemmäs tavoitettaan muuttuu konservatiiviseksi eli tähtää kahtaalle, säilyttämään nykyisen valtansa ja hankkimaan vaivihkaa vielä lisää valtaa.

Se merkitsee kuoleutumista uudistavia ajatuksia vastaan.

Esimerkiksi tuo Korpelan hieno kirja kertoo monin esimerkein, miten muutokset tapahtuvat. Yksi keskeinen keino on säilyttää asian tai ilmiön nimi mutta muuttaa sen merkitys. Vanha professorivitsi on vastaus kollegan kysymykseen, että miksi sinä panit samat tenttikysymykset kuin viimeki. ”Vaihdoin vastaukset.”

Acemoglun (nimi on turkkia) ja kumppanin osoittama keino on tilanne, jossa asioille ei tehdä mitään: vaihdetaan niiden nimitykset. Joku välimaailman diktaattori menestyy pitkään nimeämällä isänmaallisen kansallispuolueensa kumoukselliseksi edistyspuolueeksi, tai päin vastoin.

Suomalaisten jatkuva tyhmentyminen, joka siis näkyy oppia tarjoavien kirjojen välttelemisenä ja ylenkatsomisena, on väistämätön seuraus keskiluokkaistumisesta. Poliittinen kenttä on suljettu astia, mutta taloudellinen kenttä on avoin astia, ilman Atamonia. Tuo jälkimmäinen on sama asia kuin globalisoituminen. Rahaa menee ja tulee muista maista ja muihin maihin, mutta vaaleissa saavat äänestää vain paikalliset.

Entropia eli siis termodynamiikka ei toimi yhteisössä. Aine (äänet) ei jakaudu ajan kuluessa tasaisesti. ”Mielipideilmasto” on hyvä termi, koska yhdyskunnat ja yhteiskunnat toimivat ilmastossaan, joka puolestaan on määritelmän johdosta kaoottinen.

Ilmastovertauksen pohjalla olisin eri mieltä kuin poliitikot. Hyvin pienet muutokset esimerkiksi äänimäärissä ja gallupeissa merkitsevät hyvin paljon. Luultavasti erinäisten kansainvaellusten takana ovat pienet ilmastonmuutokset. Luultavasti näin on, hunneistä Syyria pakolaisuuteen.

Vastenmielisiä ihmisiä

Luimistellen katsoin erään edellisen sukupolven poliitikon haastattelua. Tiedän että haastateltava oli hirmu, varoittava esimerkki, alaistensa itkun aihe ja tunteeton öykkäri.

Vähän ajan kuluttua kiinnostuin, vaikka olin tekemässä muuta. Television kuuntelu on minulle mieluisa harrastus, mutta katselen sitä harvoin.

Kysyin itseltäni, mistä murhaavan kielteiset tietoni ovat peräisin. Asianomaista en muista tavanneeni ainakaan pienessä seurassa. Olinko saanut tietoni eräältä tutulta ministeriltä? Oliko se lähtöisin virkamiespiireistä? Ei mistään.

Tällä hetkellä arvelen, että Alexander Stubb on sama henkilö kuin Donald Trump. Populistin ei tarvitse olla eikä hän ehkä saa olla tietämätön ja rajoittunut. Itse tietämistäni eli eri tilanteissa pienessä seurassa tarkkailemistani Veikko Vennamo jäi mieleeni malliesimerkiksi. Hän oli sekä kelmi – samassa mielessä kuin joku myyntitykki eli psykologien kielellä tarvemotivoitunut – ja aivan epätavallisen lahjakas sekä sosiaalisesti että älyllisesti.

Minua tietenkin vihlaisi, kun joku meistä kysyi suoraan, että miten sinä Veikko tuollaista vaadit, mitä nytkin lehdessä kirjoitetaan. Vennamo sanoi, ettei sitä asiaa ollut tarkoitettu lakimiehille, vaan äänestäjille. Puhe oli asiasta, joka myös minusta oli alapuolella arvostelun, tyyppiä ”verot valtion maksettavaksi”. Kyllä kansa tietää. Kyllä sokeat näkevät. Kyllä rammat hyppäävät. Kyllä lehmät lentävät.

Pitäisi olla mestariluokka hyville kirjoittajille. Ei ole.

Luen aina huolellisesti Raimo Sailaksen kirjoitukset ja sellaiset tekstit, joissa epäilen hänen olleen kynän varressa. Toinen samanlainen on Erkki ”Leuka” Virtanen. Tapa johtuu siitä, että tiedän tietämällä heidän tietonsa ja kokemuksensa. Kolmas samanlainen on Mauri Pekkarinen. Pekkarinen on mielestäni harmillinen henkilö, jonka saisi työntää pää edellä suohon.

Asenteeni johtuu siitä, että juonittelupitoinen maalaisliittolaisuus (”siltarumpupolitiikka”) leimautui silmissäni vastenmieliseksi silloin yli puoli vuosisataa sitten, kun Pohjanmaalla käytiin kovaa taistelua erään Urho Kekkosen asemasta puolueessa ja politiikassa. Viljami Kalliokoski oli isänmaan mies, Kekkonen taas ryssän kätyri. Huomautan, että kysymyksessä olivat raskaasti alaikäisen koululaisen käsitykset; kun Kekkosesta tuli presidentti, olin 11-vuotias, ja Honka-liiton aikana lukiolainen.

Pekkariselle olen puhunut vaikeista asioista, kuten patenttilainsäädännön kehittämisestä, ja tiedän, että hän on aikamme Aarre Simonen. Harvalla on taito ymmärtää hyvin vaikeita asiakokonaisuuksia hetkessä ja ammentaa harvinaislaatuisen laajasta tietomäärästä melkein mitä tahansa. Jos tapaat Pekkarisen, kysy häneltä, mikä on Bhutanin bruttokansantuote, ja saat oikean vastauksen. Ja Pekkarinen kuuluu siis ryhmään ihmisiä, jotka haluaisin kiertää kaukaa.

Eläkeläiset Sailas ja Leuka ovat hyvin selvillä siitä, että sekä kulissien takana että edessä saa äänensä kuuluviin parhaiten esittämällä shokeeraavan kielteisiä kärjistyksiä. Sellaisia ihmiset haluavat kuulla.

Monet papit tekevät virheen saarnaamalla sekä taivaan ilosta että helvetin vaivasta. Olisi viisasta puhua vain perikadosta ja tulisista järvistä ja osoitella kuulijoita sormella. Siitä ihmiset pitävät. ”Hänessä puhuu herran henki.” Laestadius oli kaikkien aikojen lahjakkaimpia saarnamiehiä.

Alarmismissa (”lyökää hätärumpua”) on se taktinen etu, että liioittelua toppuutteleva vastapuoli on helppo leimata harhaanjohdettavaksi lampaaksi.

Trumpin menestys on nyt monien valitettavien tosiasioiden jälkeen helppo ymmärtää. Hänen keinonsa on juuri tuo koeteltu, puhua hirveitä ja laukoa idioottimaisuuksia, jotka sitten leviävät äänestäjien keskuuteen. Presidenttiä hänestä ei tule, koska hän puhuu Amerikan suuruudesta. Se ei kiinnosta amerikkalaisia. Heitä kiinnostaa oma suuruutensa, hyvinvointinsa ja maineensa. Populistin viesti on: minä lupaa juuri sinulle paremmat oltavat viimeistään ensi maanantaina.

Hitler toimi juuri noin ja onnistui. Hänen kannatuksensa oli niin suuri, että se saa saksalaiset tutkijat vieläkin kakistelemaan. Kukaan ei edes kysy, miten ja miksi keisarille ja Preussille vihkiytyneet upseerit pitivät Hitlerille vannomaansa valaa sitovana. Omanvointonpyynnöstä. Vala merkitsi ylennyksiä ja kunniamerkkejä. Miksi viisaat professorit hyväksyivät viisaimpien juutalaisten professorien erottamisen? Koska he saivat heidän virkansa ja jossain tapauksessa asuntonsa ja taulut seiniltä.

Suomessa Paasikivi ja Koivisto menestyivät uhkailemalla ja pelottelemalla ihmisiä. Kekkonen menestyi pelottelemalla Neuvostoliitolla. Ahtisaari ja Halonen eivät saaneet taakseen hurmosliikettä, koska he tavoittelivat hyviä asioita.

Stubb saa kenkää ja katoaa valtakunnan politiikasta hyvin todennäköisesti. Hän ei ymmärtänyt ottaa oppia Niinistöstä, joka on melkein aina huolestuneen näköinen ja toistelee suoraan tai vihjaillen, ettei tilanne vaikuta valoisalta.

Antti Rinteestä ei tule suurta kansanjohtajaa, koska hän ei ole katsellut vanhoja valokuvia Väinö Tannerista. Tanner oli aina synkän näköinen ja kohteli ihmisiä yleensä epäystävällisesti. Erkki Tuomiojasta ei tullut kansanjohtajaa, koska ihmiset olivat näkevinään hänen kasvoillaan virnistyksen. Se johtuu itse asiassa kasvojen lihaksista, mutta tulkittiin ylimielisyydeksi.

Nykyisin hyvin laajalti syvästi arvostettu Risto Ryti oli jo nuorena Suomen synkin mies. Niissä harvoissa kuvissa, joissa hän hymyilee, hän tuntuu itsekin ihmettelevän, mikä kramppi kasvoihin nyt iski.

Pakinoitsija ”Olli” esitti poliittisen teorian, joka on erikoisen totta some-aikanamme. Mustapartainen mies keskeytti pumppukauppiaan hirttäytymisyrityksen. Tämä oli myynyt vesipumppuja äärettömän hyvinä – ne imevät niin tehokkaasti, että jopa naapureilla on hyötyä. Tehokas, kaupat käynnistynyt neuvo oli myydä pumppuja niin hyvinä, että ne aiheuttavat naapureillekin kiusaa tyhjentämällä heiltä kaivot.

Suomi-tekoni

Muutetaan keskeinen kadunnimi.

Tehdään Hämeentiestä Tannerintie.

Siten se rinnastuisi Mannerheimintiehen, joka oli ennen Turuntie. Siten se toisi kartalla ja nimistössä esiin itsenäisen Suomen kaksi välttämätöntä puolta.

Kieltäydyn nimittämästä niitä puolueiksi. Ei Mannerheim tiettävästi kuulunut mihinkään puolueeseen. Tanner oli tosi puoluemies, mutta ei-koulutetun väestönosan oppima taito perustaa itse omat liikkeensä ja järjestönsä oli historiassamme yhtä tärkeä kuin se toinen puoli, johon kuuluivat muun muassa arvostamani suojeluskunnat ja lotat.

Sota ja vaikeat ajat selvitettiin kuitenkin suurilla ponnistuksilla, ja vasemmisto- ja ammatillisia järjestöjä on syytä kunnioittaa, vaikka ei kannattaisi niitä. Runoilija joka nimesi sotien välisen ajan Tannerin tasavallaksi, ei ollut ihan väärässä. Tosi Tannerin tasavalta jatkui sotien ajan ja sodan jälkeen aina Kekkosen kenraalikuvernöörikauteen asti.

Jos tämä ehdotukseni Suomi-teoksi on toteuttavaksi liian raju, nimetään sitten Sörnäisten rantatie, joka on sekin täynnä entisen Elannon ja siis pääjohtaja Tannerin muistoa. Mielestäni Sörnäisten rantatie on näitä sinänsä tarpeettomia geograafillisia nimityksiä, joihin minun mielessäni ei liity mitään erikoista.

Kolmas vaihtoehto olisi Siltasaarenkatu, mutta tuolla nimellä on omaa historiaa.

Kotoisin Tanner oli Ruoholahdenkadulta, niistä sadan markan villoista, joista muutamia on säästetty.

Hiukan erikoista että sosiaalidemokraattina ministerinäkin toiminut Matti Paasivuori on saanut kadun nimiinsä. Hän oli merkittävä poliitikko ja keskeinen toimija tärkeissä tilanteissa.

Säästöpankinranta on muuten lystikäs nimi. Seudulla ei tiettävästi ole toiminut mitään Säästöpankkia. Muistelen lukeneeni, että siellä jossain oli yksi kaupungin monista kapakoista, ja ylioppilaatkin kantoivat sinne rahansa ”kuin säästöpankkiin”.

Mannerheimintie sai nimensä Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi vasta 1942. Sen jälkeen ainoa mieleen tuleva keskustan kadun nimenmuutos on Hallituskadun pätkän nimeäminen Yliopistonkaduksi.

Vaatisin Urho Kekkosen kadun muuttamista takaisin Kampinkaduksi. Vaikka Kekkonen asui Hämiksen talossa, joko hänelle olisi pitänyt antaa kunnon katu (Mechelininkatu olisi ollut hyvä, tai Nordenskiöldinkatu) tai sitten jättää merkkimies kadutta.

Perinteitä kyllä oli. Helsingin keskustan kadunnimistä merkittävä osa on tsaarin Venäjän hallitsijoiden ja hallitsijaperheiden etunimiä ja viittauksia venäläisiin ritarikuntiin kuten Yrjönkatu.

Kova keskustelu käytiin Unioninkadusta. Kaupungin herrat ehdottivat Aleksanteri I:n vierailun yhteydessä 1819 uuden kadun nimeksi Aleksanterinkatua ja komealle poikkikadulla hallitsijan puolisin Elisabethin nimeä, suomeksi Liisankatu. Aleksanteri kuitenkin määräsi nimeksi Unioinkatu Suomen suuriruhtinaskunnan valtakuntaan yhdistämisen kunniaksi, ja hänen oman nimensä sai sitten eräs poikkikatu vuonna 1833.

Wikipedia tietää, että itsenäisyyden alkuvaiheessa nimen muuttamisesta keskusteltiin kovastikin ja sijaan ehdotettiin muun muassa Itsenäisyydenkatua. Ajatus ei toteutunut. Miksi ei, siitä ei ole tietoa.

Itsenäisyyden alkuvaiheessa vanhat nimensä menettivät Konstantininkatu ja Vladimirinkatu ja Antinkadusta (P. Andreas) tehtiin Lönnrotinkatu ja Nikolainkadusta Snellmaninkatu.

Muutoinhan meillä on helpon tietokilpailun tarpeiksi paljon huoattavien henkilöiden etunimien mukaan nimettyjä katuja – Ludviginkatu (Engel), Fabianinkatu (Langenskiöld), Robertinkadut (Rehbinder) ja useita muita.

Maalaispoikana ihmettelen kadunnimeä Erottaja. Mielestäni erottaja on henkilö, joka toimii yt-neuvotteluissa, joissa ihmisille annetaan potkuja. Ruotsiksi Erottaja on ”ero”, skillnaden.

Joku ei varmaan haluaisi asua Tannerintiellä. Ei se mitään. Moni asuu Taavetti Laitisen tiellä tietämättä, kuka oli Taavetti Laitinen. Sietäisi tietää. Merkittävä henkilö.

Vauhtiin päästyä voisi muutenkin vaihdella nimiä. ”Helsinki-Vantaan lentoasema” on epäkäytännöllinen ja omituinen. Eikö olisi konsensus-henkistä muuttaa sen nimeksi Paasikiven lentoasema.

Suomi oli Tannerin tasavalta osittain siksi, että Paasikivi keskittyi keräämään itselleen optioita (tantiemia) Kansallispankissa eikä sekaantunut politiikkaan muutoin kuin äärimmäisen hulluuden hapuillessa valtaa.

Paasikiven linja unohdettu maineteko oli Kokoomuksen puoluekokous, jossa tehtiin selvä pesäero Isänmaalliseen kansanliikkeeseen ja saman tien äärioikeistolaisiin pikkuporukoihin. Linkomies on tunnustanut muistelmissaan, miten ikävältä tuntui, kun Paasikivi kiskoi hänetkin maan pinnalle. Tämä tapahtui siis 30-luvun puolivälin aikoihin, selvästi ennen sotia.

Roti pitää olla. Minulle henkilökohtaisesti ”Helsiknki” on kummallinen, taustaltaan epäselvä nimi, joka muistuttaa, miten eräät Uudenmaan niemet kuuluivat Helsingelandiin eli muodostuvaan Ruotsiin ja toiset, kuten Kirkkonummi, Paadisten luostarille, eli ehkä Tanskalle, mutta kuitenkin muodostuvaan Viroon.

En kuitenkaan ehdota nimen muuttamista, niin suosittua kuin sellainen onkin etenkin yhtiöiden maailmassa. Sortavala olisi kyllä tavattoman kaunis nimi, ja kaupparekisterin mukaan käyttämättömyyden vuoksi vapaa.

Tai sitten Viipuri takaisin…

(Kuvassa Helsingin Heikinkatu 1939)

Korppu ja kropsu

Tiedän ihmisen, joka tottui pienenä panemaan voita pullan päälle! He olivat kyllä herrasväkeä, mutta oli tuo tieto aikamoinen paukku. Kas kun eivät ryypänneet vielä punaista limonaatia päälle.

Ennen kyselin monilta, miten leipää on kohdeltava, ja kyllä tavat olivat lujassa. Vasta näinä vuosina huomasin asian jota en ollut huomannut. En edes pane merkille, jos pikkuväki kuljeskelee tässä voileipä kourassa.

Entisessä maailmassa se olisi ollut hirvittävä teko, joka olisi johtanut ankariin rangaistuksiin. Oli se melkein jumalan pilkkaa, että sillä lailla…!

Tunnollisimmat eivät liioin koskaan jättäneet leipää silmälleen eli ylösalaisin. Ja vasta ovat poistumassa keskuudestamme mummot, jotka karaisivat mielensä ja söivät hieman homeisenkin kannikan, koska jumalanviljan laittaminen laskiin / kompostiin / tunkiolle oli ylivoimaisen hirveä ajatus.

Heidän tunnemaailmassaan ympärillä oli myös aina pikkulapsia ja huonohampaisia, joille tehtiin leipäressua tai vasiten päällysruokia, joiden aineena olivat kuivuneet pullan- ja leivänpalaset.

Äitini unelmoi kropsusta, kunnes tarjouduin tuomaan sitä tuliaisiksi. Yksi Heli mainitsi, että häneltä onnistuu. Itse suhtaudun pellillä paistettuun silavapannukakkuun suoraan sanoen kielteisesti. Mutta tiedän hyvin, että Pohjanmaalla kropsunhimo on merkittävä vaikuttaja.

Melkein kaikki maakunnalliset ja kansalliset herkut valmistetaan itse asiassa jätteistä eli tähteistä resetillä ”mitä komerosta sattuu löytymään”. Kropsu on näitä, ja samoin paella ja pizza ja karjalanpaisti, josta ei tule oikeasti hyvää, jos siihen panee parhaita eli kalleimpia lihan paloja. Pitää olla rasvaista ja luuta myös! Karjalan piirakka, lapsuudessani harvinainen, nyt kaikkialla esiintyvä viime sotien muisto, ei sekään ole varsinainen ylellisyystuote.

Riisiä tuotiin tuliaisina kaupunkimatkoilta, ja se leimautui pitkiksi ajoiksi jouluruuaksi. Tavarat ja tuomiset eivät olleet niinkään halpoja tai kalliita. Rahanalaisia tuomisia vältettiin. Vaikka meijeritilikin tuotti, myös pienten kolikkojen käyttöä vältettiin. Jos jotain pystyi tekemään itse, ostotavaraa vieroksuttiin.

Niinpä hyvän ajan normaali herkku kahvin kanssa nautittavaksi oli korppu.

Korppuja tehtiin uunissa paistamalla kuivahtaneita pullanpalasia, ja jos emäntä oli oikein ronskilla päällä, hän saattoi viskata päälle sokerisantaa.

Sotia edeltäneestä ajasta en tiedä, mutta muutaman vuosikymmenen maalaiskauppojen menekkituote oli sokerikorppu, iso ja soikea ja niin herkullinen!

Korppua kastettiin eli topattiin kahviin.

Olen muistavinani, että ihmettelin uutuustuotetta, jonka nimi oli ”hapankorppu”. Että hapanta eli siis rukiista korppua!

Aikanaan kävi ilmi, että tuokin tuote oli, kuten näkkileipä, ruotsalainen innovaatio. Ruokapuolella voi olla vaikea löytää mitään sen perussuomalaisempaa kuin näkkileipä ja hernekeitto. Ne ovat ruotsalaisia logistiikan ihmeitä. Hernekeitto oli suojeluskunnan ja armeijan suosiossa, koska se säilyy ja maistuu oikeastaan lämmitettynä entistä paremmalta.

Täytynee tunnustaa, että kun joskus yksin ollessani valmistan itselleni kulinaarisen juhlalounaan, kestitsen itseäni Jalostajan säilykehernekeitolla ja näkkileivällä. Jalostaja on saanut kilpailijoita. Jopa Litukan säilykehernekeitto on oikein hyvää.

Olen pyynnöstä näyttänyt, miten akat oikeasti joivat kahvia, ja itse asiassa ukotkin.

Tassilta ryystäminen on kadonnut kansalaistaito.

Kahvia siis kaadettiin kahvilautaselle, jota tasapainoteltiin taitavasti sormenpäissä. Sokeripala otettiin huulien väliin ja kahvia ryystettiin sen läpi. Ei tarvinnut kahvilusikkaa. Se saattoikin olla emänällä nutturan kiinnikkeenä.

Tuonkin viimeksi mainitun olen nähnyt. Vanhat naiset nukkuivat kivijalkapaidassaan tukka alhaalla, ja aamulla hiukset palmikoitiin käsittämättömän taitavasti yhdeksi pitkäksi saparoksi, josta kiepautettiin niskaan nuttura. Katso lähemmin ”Pekka Puupää”, Justiina.

Kiinnikkeeksi tarvittiin oikeastaan sellainen ruskea kampa, mutta hätätilassa katkennutkin kahvilusikka ajoi saman asian.

Kahvin ryystäminen tassilta oli järkevä tapa, koska niin saatiin kahvi juoduksi mahdollisimman kuumana, ja mitä kuumempaa, sitä parempaa.

Kuparipannuun oli ehkä laitettu kahviselvikettä, joka oli mielestäni liivatetta. Joissakin paikoissa pantiin jatkoksi sikuria. Pohjanmaan rannikolla ja Lapissa kahviin pantiin suolaa, joskus reippaastikin. Ja Kainuun erikoisuus oli tietenkin leipäjuuston palasten pudotteleminen kahvikuppiin. Tapa lienee voimassa Rovaniemellä tänäkin päivänä.

Maalaisympäristössä hyvin tarpeellinen ammattimies oli tinuri. Kahvipannu oli kuparia ja kupari on jossain määrin myrkyllistä. Siihen kertyy ainetta – meillä sanottiin vihtrilliksi – joka lyö mahan kuralle. Sen estämiseksi pannu oli tinattava sisältäpäin. Toimitus oli sen verran taitoa vaativa, että ammattimieheen turvauduttiin halukkaasti. Sellainen saattoi olla esimerkiksi pihaan ajanut mustalainen. Tuota nimitystä käytettiin ennen eräästä kansallisesta vähemmistöstämme, joka hevosten valtakaudella melkein kuului maisemaan.

Jossain vaiheessa luovuin haaveestani. Minusta piti tulla huomattava henkilö. Tuohon asemaan pääseminen olisi edellyttänyt, että olisi ollut jatsarisaappaat, pussihousut, kultahammas ja keltainen ylimaalattu Mersu.

 

Käveleepi yöllä

Joku merkkihenkilö, ehkä ihan poliisi, jätti jälkeensä ikuisen muiston:

… käveleepi yöllä

leipäveitsi vyöllä.

Katselin ”Puukot” kirjani valokuvia, jotka näyttivät yllättävän hyviltä. Kirjan teksti ei ole kehuttava. Siinä kyllä yllytetään kansaa kapinaan äitejä vastaan, oli äitienpäivä tulossa tai ei. Äidit kieltävät vuolemasta omaa peukaloa kohti ja mummot veistämästä itseään päin.

Pötypuhetta, sanon minä.

Asiallinen ja taitava nikkarointi puukolla on melkein pelkkää omaa peukaloa vasten vuolemista. Muistan ylenkatseella koulutovereita (tyttöjä), jotka yrittivät teroittaa puista lyijykynää vuolemalla kuin mitäkin kirvesvartta.

Kirjassani on kuin onkin kuvia ja tekstiä menneen ajan leipä- ja keittiöveitsistä, mutta liian vähän.

Länsi-Suomessa leipää ei leikattu lainkaan. Leipä tarkoitti kovaa ja vartaassa kuivunutta reikäleipää. Kun ihmisillä ei yleensä ollut hampaita, kukaties hankitut tekohampaat laskettiin varovasti lautasen viereen, ja sitten syötiin puukolla. Leipää sipullettiin suupala kerrallaan. Käytön jälkeen puukko pyyhkäistiin housunpersauksiin. Siinä tuli ruostuminenkin torjutuksi. Kukaan ei ollut niin hullu että olisi käyttänyt ruostumatonta terästä puukkoon, paitsi ruotsalaiset ja se kaikin puolin epäonnistunut, käyttökelvoton ”partiopuukko”, jota Iisakki Järvenpää teki amerikkalaisten speksien mukaan.

Kun olin lapsi, limppu oli tullut todella muotiin. Kylällä oli osuuskaupan lisäksi ainakin neljä kotileipomoa. Niistä haettiin limppu kuumana. Epäilisin että tässä on evakkojen vaikutusta, vaikka ei ruislimppu mitenkään tuntematon ollut ennenkään.

Mutta olen aivan unohtanut, miten limppua kuuluu leikata. Rintaa vasten. Itseen päin.

Naisihmisiltä se kävi kuin luomisen työ, kun heillä oli vakinaisena kotiasusteena essu, enemmän tai vähemmän puhdas. Siihenhän myös kuivattiin kädet ja niistettiin, ellei ollut ketään näkemässä.

Esiliina oli pikkutytöille pakollinen. Koulua aloitettaessa vanhemmille ilmoitettiin, että esiliina on oltava ja sen taskussa puhdas nenäliina. Niinpä sukupolvi toisensa jälkeen oppi olemaan niistämättä, ettei tulisi ikävää pyykkiä. Ylähuulelle valuvan eritteen vetäiseminen takaisin oli kaikissa koululuokissa kodikas ääni.

Muistan kyllä, että paperinenäliinoja myytiin kirjakaupassa. Pakkaus oli pergamiinipaperia ja siinä oli hauen pään kuva. Talouspaperia ja muita emboja ei ollut tietenkään keksittykään.

Myös miehet käsittelivät limppua samalla tavoin, eikä sillä ollut väliä, vaikka päällä olisi ollut pikkutakki, villapaita tai lyyssi. Jos aseena on puukko, saa sieviä siivuja.

Ranskanleipä, josta kaupassa käytettiin myös nimeä ”polakka” (eli puolanleipä) oli turhaa herkkua, jota ei ostettu.

Näissä oloissa leipäveistä ei tarvittu.

Kun asiasta ei ole tietääkseni tutkimusta, joudun arvaamaan, että leipäveitsi yleistyi hitaasti ja että sen pääasiallinen kohde oli pullapitko. Pullaa ei todellakaan oikein saa leikatuksi puukolla.

Jos oli kinkerit tai vaikka häät, leikkaamista riitti.

Minulla on mielikuvia ennen sotia valmistetuista leipäveitsistä, joiden terä oli kuin tyylitelty turkkilainen sapeli, varsi visakoivua ja materiaali huono. Veitsiä vietiin Kauhavalla Järvenpään tehtaalle odottaessa terotettavaksi. En muista käyneeni niissä asioissa Mäkipelkolan tehtaalla, vaikka se olisi ollut lähempänä.

Kaupunkilaisille myytiin luultavasti Fiskarsin tuotetta. Muistelen että valmistajan leima olisi ollut sama kuin aterimissa, Sorsakoski. Mutta tästä täytyy ottaa selvä.

Pullapitko eli vehnänen on saanut Suomen murteissa käsittämättömän monta nimeä. Pohjanmaalla se on ankkastukki. Päätalo käyttää nimitystä ”lenti” tai ”lendi”, joka on selvää ruotsia (längd).

Pulla saattaa olla selvempi ja kertakaikkisempi suomalaisen kulttuurin vedenjakaja kuin Talvisota.

Isälleni piti aina olla pullaa kahvin kanssa. Äiti osti maalla oppimaansa tapaan puolikkaan pitkoa. Jouluna oli sellaista pullaa, jossa oli sekä möhnää että hyvää valkoista päällä.

Meillä turvauduttiin tietysti pakasteisiin. Isäni kysyi joka kerta: ”Onko oikein emännän itsensä leipomia?” Vastaus oli joka kerta että ei. Naiset voi jakaa biologisesti kahteen ryhmään, pullaa leipoviin ja niihin jotka eivät. Olen kuullut teorian, jonka mukaan periaatteellisen suhtautumisen seksiin voisi arvioida suhtautumisesta pullan paistamiseen, mutta luulen, että tuo on Lévi-Straussiin liittyvä väärinkäsitys – myös primitiiivisissä kulttuureissa paistaminen voi olla miesten tehtävä, ja keittäminen naisten.

Täytynee kierrellä kirpputoreilla. Jostain voisi löytyä vanha, huono leipäveitsi. Fiskars (”Pirkka”) on pilannut markkinat. Joka paikasta löytyy erittäin hyviä keittiöveitsiä, jotka eivät maksa mitään. Kokkipuodissa asioivat ja ranskalaisista liian kovista ihmeveitsistä tai Victorinoxista suotta rahaa maksavat ovat vain asiantuntemattomia.

Ja sitten on meitä, jotka pidämme keraamisista veitsistä, kun ne ovat teräviä kuin käärmeen kieli. Mutta niillä ei voi leikata pullaa. Limppu kyllä onnistuu.

Kalakukko on suunniteltu puukkoa ajatellen. Ainoa järkevä tapa on veistää (peukaloa vasten) kalakukosta kalotti irti ja sitten viillellä herkulliseksi hautunutta leipää ja nostella muikkua ja läskiä päälle.

Todella ihmeellinen luonto

Luonto on ihmeellinen, etenkin näin aamulla. Ajattelin lähteä Savoon ja tulla yöksi takaisin. Olen tehnyt sellaista ennenkin. Se on runsaat viisi tuntia suuntaansa, ellei pysähdy kertaakaan. Kerran kyllä nukuin autossa Juvalla huoltoaseman pihassa kymmenen minuuttia. Sellainen piristää kummasti.

Laskeskeltuani tulin siihen tulokseen, että tuosta viime kerrasta on 30 vuotta. Perillä vesi ei tietenkään ole päällä eikä sähkö. Se ei ole minun huoleni, koska oikea omistaja on eri henkilö, lähisukulainen tosin. Kun en ole kysynyt, en edes tiedä, onko tikka syönyt talon. Luultavasti ei ole.

Luovuin suunnitelmasta, vaikka olin hekumoinut ajatuksella, että evääksi otan paketin nakkeja ja kotoa mukaan raanasta pulloon vettä. Sitä ei koskaan tiedä varmasti, mikä on Saimaan vedenkorkeus. Isäni kertoi, että tässä yhdenkin kerran, kesällä 1941, se oli noin kaksi metriä normaalin alapuolella, kun bolshevikit eivät olleet Talvisodan jälkeen keksineet panna Enson Rouhialan tulvaluukkuja pienemmälle.

En tiedä toista paikkaa, josta käsin olisi yhtä helppo selittää, miten suuri ero on yksinäisyydellä ja yksin ololla. Onnistuu se kyllä täälläkin. Puhelimet eivät ole vahingossakaan päällä, ulko-oven avain on piilotettu sisään jonkin kirjan väliin –en muista minkä. Kuistille hankin kyltin ”Huom! Myytävänä”. Lisään siihen merkinnän ”Näyttö sop. muk. puh. Kauhava 226”. Yksin Jumala tietää, missä olen, ja Hänkin on unohtanut.

Aggressiivisia maallemuuttajia varten minulla on käden ulottuvilla se pelastuslaitos-linkkuveitsi, jonka päässä on karbidinuppi, juuri sellainen, jolla kopauttamalla voi aiheuttaa tunkeilijalle kuhmun.

Eilen minulta meni holtti. Olin kyllä painanut mieleeni, että Attenboroughin eli BBC:n evoluutiojuttu tulee televisiosta seitsemältä ja varannut kaukonäköiset silmälasit.

Aloin miettiä vakavasti, olisiko tämä tällainen erityisesti elokuvan ja yleisesti median uusin ja ylin kehitysaste. Olisi hauska havaita evoluution vaikutus myös mediassa-

Näytelmäelokuvien tarpeisiin erikoisefektejä on kehitetty aika mainioksi, ja viimeksi Disneyn Viidakkokirja-uutuuden tietokoneanimaatio pani kyllä polvet notkahtamaan. Pitkä matka on edistytty animaatiota ja näyteltyä yhdistäneestä Roger Rabbitista, joka jäi erikoisesti mieleen sen takia, että katsoin sen Hampurissa, jossa nimenomaan jänis puhuu dubbauksen tuloksena jotain Altonan satamamurretta ja muut kai lähinnä alasaksaa.

BBC:n verkkosivujen elokuva-arvostelija on samaa mieltä: ihme. Karvaisia petoeläimiä liikkumassa sateessa ja yhtenä joukossa oikea pikkupoika, näyttelijä.

BBC:n eiliseen dokumenttiin oli taas pantu mahdottomasti rahaa. Attenborough kävi oikeasti Kiinassa useissa eri maakunnissa, Australiassa, milloin missäkin.

Vetonaula oli vanhin tunnettu nisäkkään fossiili, josta oli tehty animaatio – pieni luuranko, joka hiipi kuvassa varovasti pitkin Attenboroughin kämmentä.

Sekin tieto tuli kuin ohimennen, että Kiinassa on nykyisin todella mahtavasti paleontologian asiantuntemusta ja että uusia löytöjä on määrättömästi.

Megafaunan äkillinen ilmestyminen maailmaan, josta meteori oli nitistänyt hirmuliskot, oli asiallisesti mukana, ja Paraceratherium, suurin koskaan maalla elänyt nisäkäs, säkäkorkeus viisi metriä, sarvikuonon etäsukulainen.

Sen luuranko näytettiin.

Se kysymys käsiteltiin maltillisesti, ihminenkö nuo eläimet pisteli suihinsa. Sellaisesta on vahvat merkit muun muassa Amerikasta, joka asutettiin tavattoman myöhään. Esimerkiksi jättiläislaiskiainen lienee ollut helppo saalis ja kukaties herkullinenkin.

Mutta tälläkin tiedon alalla syyt ja seuraukset ketjuttuvat hankalasti. Ihminen jolla on selkeä käsitys esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja sen syistä, osoittaa parilla lauseella oman tiedollisen vähäpätöisyytensä.

Syy ja seuraus ei oikeastaan ole tieteellinen kysymyksenasettelu. Tiede kerää niin sanottuja tosiasioita, joiden perusteella syitä ja seurauksia voidaan sitten arvioida. Sangen usein tuollainen arvio on itse asiassa arvaus. Hyvä tiedemies, kuten Attenborough, esittää näkökohtia ja perusteluja.

Mutta kun eräät ponnistelevat nyt miettien kouluja varten verkkomediaa, voisi olla paikallaan katsoa hyvin tarkoin, miten tällainenkin evoluutiobiologian katsaus on tehty. Tärkeimpiä eivät ole kuvat, vaan jäsennys, taito liittää asioita toisiinsa.

Kokonaisuus matelija – pussieläin – nisäkäs on niin selvä, että sitä on vaikea ymmärtää. Nokkasiilin yksityiselämä oli tässä esitetty kerta kaikkiaan hienosti.

Sitä vain jää toivomaan, että Attenborough olisi kouluttanut itselleen seuraajat. Opettamalla ei kyllä opi hänen omaa lempeän äänen ja vanhan miehen olemuksen vaivoin kätkemää innostustaan ja kiintymystään, joka ei ole luonteenomaista biologille. Hän on selvästi kiinnostunut aivan kaikesta.

Puolen vuoden tai koko vuoden kurssin puristaminen tunnin televisio-ohjelmaksi on vielä suurempi ihme kuin animaatio. Näitten luonto-dokkareiden erikoisuus on rentoutunut sävy. Attenborough on ehkä itse luonut sen. Missään ei ole sormi pystyssä opettamisen häivääkään.

Hyvin vaikea saavutus on päähenkilö-selostajan kehittäminen hiukan itseironiseksi sankariksi.

Arvaan että briteillä tämä taito johtuu perinteestä. Kenneth Clark oli uranuurtaja, ja oma suursuosikkini silloin kauan sitten oli Jacob Bronowski, Ihmisen vaiheet.

Kuten Tuomas Akvinolainen perusteli, totuus ei ole kiinni siitä, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo. Index veritatis.

Jalokivi syksyllä

Tuomi ja syreeni… Topelius osasi ansaita rahaa ja poikkesi siinä suuresti myöhemmistä kirjailijoista ja lehtimiehistä. Esimerkiksi Helsingin yliopiston rehtorin virka oli hieno kaappaus aikana, jolloin muun muassa Snellman ja Runeberg eivät päässeet professoreiksikaan.

Nimitys oli poliittinen.

Joillekin lahjakkaille ihmisille koululaitos oli kultakaivos. Tunnetuin tapaus on Emil Nestor Setälä, jonka Suomen kielioppia myytin kukaties sata vuotta. Kansakouluissa kirjojen ostaja oli maksukykyinen: kunta.

Oppikoulusta, etenkin lukiosta, kannattaa muistaa, ett kirjat oli hankittava itse. Ja ne olivat kalliita. Jokseenkin poikkeuksetta niiden kirjojen tekijät ovat joko normaalilyseoiden yliopettajia (Efr. Jacobson. K.E. Kivirikko jne.) tai kouluhallituksen virkamiehiä, joiden tehtäviin saattoi kuulua juuri oppikirjojen hyväksyminen kouluissa käytettäväksi.

Silmään sattunut huippuesimerkki pakollisesta kirjojen myynnistä on WSOY:n Koulun biologia, jotka yhtiön historiikin mukaan on myyty ainakin 12 miljoonaa kappaletta. Tosin kirja ei riitä. Oppikirjaan liittyy monenlaisia puolipakollisia tuotteita alkaen työkirjoista. Hintaa ei voi sanoa halvaksi. Tällä hetkellä hinta ei menen alle kahdenkympin.

Topeliuksen Maamme-kirjasta on kirjoitettu hyviä erillistutkimuksia. Tuo koulun lukemisto kertoi muun muassa, mikä Suomessa on kaunista. Sellaiset nimet kuin ”Koli” ja ”Punkaharju” tulivat kaikkien tietoon.

Siitä ei ole täsmällistä tietoa, miten Venäjällä asti tiedettiin, että itsemurhapaikoista numero ykkönen on Imatrankoski. Käsiini ei tosin ole sattunut itsemurhien kulttuurihistoriaa, mutta kuohuva koski sopi yltiöromantiikkaan. Nuori Werther tosin ampui itseään aivoihin meren rannalla. Pilatut tytöt menivät järveen eli hukuttautuivat. Kalevalan Kullervon miekka tekovälineenä noissa toimissa kuulostaa kovin kummalliselta ja epäkäytännölliseltä. Mieleen tulee germaanin aineisto. Olisiko taustalla ensimmäisen vuosituhannen Reinin seudun seppien mainonta: kun syöksyt meidän miekkaamme, et kadu!

Topelius oli niin mahtava rahan nostattaja, että Bonnierin suvun jäsenten oman tunnustuksen mukaan ”Välskärin kertomuksia ” ja ne puoli sataa muuta historiallista romanssia loivat Bonnierin suuruuden kustannusliikkeenä. Niitä myytiin määrättömästi, vuodesta toiseen, aina ja aina.

Itse kunnioitan Topeliusta tavattomasti myös varkaana. Kirjailijana luen hänet henkilökohtaisiin suosikkeihini, ja hänen kaikista kirjoistaan paras voisi olla ”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn). Hänellä nimittäin oli se harvoille kirjailijoilla suotu kerronnan taikasauva. Lause etenee kimaltaen, sekä varmana että notkeana kuin kyy kalliolla.

Varkaudet eli sievemmin sanoen ”ajan hermolla olemisen” näkee Topeliuksen runoista. Samalla viikolla kuin Ranskassa aloitettiin uusi kirjallisuuden suuntaus Topelius oli jo julkaisemassa tätä uusinta uutta Helsingin sanomalehdissä.

En osaa itsekään sanoa, olisiko edelle kirjoittamani tulkittava lukuvihjeeksi. Empien sanoisin että ei. Minusta sympaattinen ajan patina luultavasti häiritsee useimpia muita, ja vaikka itse pidän jaarittelusta sekä livenä että luettuna, järkevämmät ihmiset eivät yleensä pidä. Esimerkiksi aiheesta Suomen luonto Juhani Aho selviytyy puolella sivulla siitä, mihin Topelius käyttää sata.

Luona onni muuten, että Aho oli kova työmies ja elätti itseään ja perhettään ja piti yllä lukemattomia kummallisia naissuhteita suomentamalla Topeliusta ja teki sen luonteenomaisen hyvin. Kun Topelius kuoli ja Aho peri hänen paikkansa maan ykkösnimenä, seuraava urakka olikin uusi Raamatun suomennos, ja siitäkin tuli tavattoman hyvä. Sitten hän kuoli.

Eilen mainittu ”tuomen ja syreeni välissä” synnytti asiantuntevia kommentteja, joista yksi koski Bellmanin tunnetuimpiin kuuluvaa Fredmanin epistolaa nro 80 (”Liksom en herdinna”). Sen ensimmäisessä säkeistössä mainitaan tuomi, pihlaja ja apila. Käyttäessään runomittaankin hyvin sopiva ”hägg och syren” -kuviota Topelius aivan varmasti tiesi ja tunsi Bellmanin tekstin, vaikkei itse ollutkaan alan miehiä.

Bellmanin runo on omistettu Kellgrenille, eli se on runoilijoiden kirjeenvaihtoa ja tietenkin kommentti ranskalaisen Boileaun ”Ars Poétique” -runoon, joka sisältää runousopin keskeiset määräykset. Sen tunsivat kaikki. Tuolta osin sanoma oli, ettei jalokivien kimallus vedä vertoja kukkaloistolle.

Boileau puolestaan piti yllä paimenidylliä eli pastoraalia ja se taas on ollut runouden keskeisiä aihelmia reippaasti yli kaksi tuhatta vuotta. Useat roomalaiset ja jokseenkin kaikki kreikkalaiset runoilijat tunsivat tämän Arkadian, jonka viimeisimpiä laulajia meillä oli kai P. Mustapää (ja ehkä Lassi Nummi).

Itse asiassa ”idylli” tarkoittaa juuri paimenidylliä Theokritoksen ja monien muiden tapaan.

Valitettavasti idylli ei ole kovin kaukana stereotypiasta. Topelius ja ”Suomi 19. vuosisadalla” olivat idyllien kokoelmia, ja niiden pohjalla on kirjoitettu suunnaton määrä huonoja runoja.

Idyllipohjaisuus on tietenkin ollut myös kaiken maalaustaiteen kirous. Ateneumisa on vaikka mitkä määrät Holmbergiä ja Edelfeltiä, kansankuvauksia ja kulttuurimaisemia, jotka määräävät edelleen käsityksiämme enemmän kuin omat silmämme.

Tuossa tuomi ja syreeni -kuvassa huomiota kiinnittää kahden puun (puun ja pensaan) korottaminen. Apilan lisäksi seuraavissa säkeissä siirrytään kyllä myös ruusuun, mutta tämä puiden kukkimisen aika on se hurja juttu, meillä ihan samalla tavalla kuin Japanissa.

Joutilas lukija vilkaissee ikkunasta tai raitiovaunun ikkunasta ulos. Meille Arkadia ei ole Arkadiankatu, vaan Hesperiankadut. Lieneekö se iso hevoskastanja enää hengissä? Sitä kelpasi käydä ihmettelemässä kauempaakin. Vahinko ettei hevoskastanja ole runollinen sana. Senkin Topelius tiesi. Hästkastanj…

Lehdistön puolesta

Aamu-television toimittaja ei tunne suomen kielen sanaa ”silmu”. Eräänä aamuna kerrottiin uutisena että urvut ovat puhkeamassa puihin. Urpu on eräiden lehtipuiden kukinto. Lehdet taas tulevat näkyviin silmuina.

Nyt on silmujen aika. Hiirenkorvistakin on tapana puhua.

Pitäisi oikeastaan pysytellä televisiossa haastateltujen linjalla. Siten tuohon ensimmäiseen lauseeseen olisi pitänyt liittää luisia ”niin ku’”, ”tavallaan”, ”sis” ja ”ikän ku’” sanoja ja sanayhtymiä.

Ennätyksen teki joku kirjailija kulttuuriohjelmassa viime viikolla. Lopulta laskin. ”Tavallaan” 17 kertaa minuutissa on ehkä ennätys.

Sanomalehdillä on muitakin piirteitä, jotka puuttuvat televisiolta. Sanomalehdissä esiintyy ajoittain virheetöntä kieltä, jossa koetetaan keskittyä olennaiseen. Sanomalehdissä ei ole tavallista, että asiaan päästyä sanotaan: ”Aikamme loppuukin nyt.”

Sanomalehdissä tapaa harvoin mielenkiinnottomassa pätkässä hokemaa ”tuolla lämpiön puolella niinku jo puhuttiin siis että sinulla on tavallaan mielenkiintoista kerrottavaa niinku”. Sellaista mielenkiintoista kerrottavaa ei sitten tule. Pitäisikö kamerat siirtää pysyvästi lämpiön puolelle?

Ne jotka arvelivat kolumnien katoavan lehdistä ja viittasivat verkkoblogeihin, olivat väärässä. Olin yksi heistä.

Kolumnit ovat tätä nykyä aika hyviä. Blogeista ei voi oikein sanoa samaa. Teho riippuu kommenteista, ja hyvin kirjoitetut blogit ovat menettäneet melkein kaiken jouduttuaan määräämään kommentoijat omalla oikealla nimellään esiin.

Se on yksi mahdollisuus, että hankkisi jostain rahaa ja rupeaisi käyttämään muutaman tunnin päivässä merkittävien sanomalehtien lueskelemiseen.

Tänään katselin hiukan pidempään Die Zeitin verkkosivuja. En ymmärrä, miten sellaisia kannattaa tehdä, koska ne olivat minusta järkyttävän hyviä. Luin pari juttua vuodoista ja aika paljo otsikon ”kulttuuri” alta.

Vanhan säännön mukaan jos jokin tuollainen asia kiinnostaa minua, se on kaupallisesti todistetusti toivoton.

Esimerkiksi ”Miksi Ranskan intellektuellit vaikenevat” oli niin kiinnostava, että jätin sen varmuuden vuoksi tässä vaiheessa lukematta. Olisiko aavistukseni oikean suuntainen. Sellaiset asiat kuin vyöryvä maahanmuutto Eurooppaan, EU:n ja USA:n kaavailtu kauppasopimus ja Venäjän uuden sotilaallisen asenteen ja Venäjän talouden suhde todella näyttävät olevan Saksassa esillä painokkaasti ja ponnekkaasti. Ranskasta kieltämättä en ole kuullut muuta kuin että siellä otetaan uusia painoksia 30 vuoden takaisista kirjoista.

Huvituin myös artikkelista fantasiasarjasta Game of Thrones. Ehkä se oli vitsi, ehkä ei. Kuvasta saa sen käsityksen, että Max von Sydow esiintyisi uusimmissa jaksoissa.

Jumputtavan historiantutkimuksen korvaaminen aikamatkailulla on trendi. Siitä ei ole muuta kuin hyvää sanottavana.

Lehdistön hiirenkorvalle nousua ajatellen – minulle näytettiin vappuna samaisen Die Zeitin koko sivun juttu, johon oli koottu ja käännetty turkkilaisia pilapiirroksia Erdöganista. Siellä näyttää olevan piirtäjillä kansaliike: kuka hankkii nopeimmin itsensä vankilaan. Jokseenkin rajun oloista tavaraa.

Tämä on kysymys niille jotka ehkä tietävät, kysymys lehdistön vapauden päivänä. Olisiko verkkomedian rynnistys todellakin aiheuttanut myös sellaisen vastavedon, että lehdistö olisi kohottamassa älyllistä tasoaan?

Olen näkevinäni sellaisia oireita, että sanomalehdet imevät itseensä perinteisen levikiltään hyvin pienen älyllisen aikakauslehdistön aineiston.

Eikö se olisi hyvä ajatus?

Katsoin neuvoa George Orwellin esseistä. Siellä esiintyy mieltä kuohuttava vaatimus. On kirjoitettava rehellisesti. Katsoin tämän blogin hakuruudusta. Useita kertoja olen palannut siihen, että ”1984” ja ”Eläinten vallankumous” eivät ole oikein edustavia kirjoja Orwellin tuotannossa. Ensin mainittu tuli tavaksi esitellä vain dystopiana. Tarkoitus oli tietysti toinen, vetää esiin Stalinin järjestelmä.

Orwell kirjoitti suunnilleen näin: lehdistön mahdollisuus ja tehtävä on vetää esiin tosiasioita.

Tätä hän teki esseissään, joissa hän muun muassa luonnosteli Tylypahkan sisäoppilaitoksen kuvaillessaan omia tylyjä koulumuistojaan.

Siirtomaavallan kauhuista hän kirjoitti 1920- ja 1930-luvulla, jälleen omista kokemuksistaan lähtien.

Minun on tarkistettava omia käsityksiäni. Orwell oli (Chestertonin rinnalla) aikansa ja kielialueensa paras esseisti, mutta hänet pitäisi mainita journalistina ja lehdistön vapauden rakentajana vieläkin ponnekkaammin kuin kirjailija.

Tämä on nolo tunnustus. Olen perehtynyt Orwelliin hyvin ja käsitykseni hänen tekstinsä korkeasta laadusta perustuu kokemukseen suomentamisen vaikeudesta. Orwellin kieli on kuin lasiovi. Lukiessa ei huomaakaan ennen kuin on selällään tantereessa, nokka veressä.

Kyllä se on edelleen suunnilleen noin. Mistä vaietaan, siitä päättää lehdistö. Tosiasioiden valikointi tarkoittaa erinäisten tosiasioiden jättämistä valitsematta.

Kirjallisuuteen verrattuna lehdistön toimintaa rajoittaa hiukan usein esiintyvä pyrkimys pysyä uskottavuuden rajoissa. Sanomalehti ei ehkä voisi painaa etusivulleen ”Game of Thronesia” päivän uutisina.

Kuulumaton

Koska pimeässä lähtiessä ensin satakieli remusi ja rastas vastasi heti, jäin kotipihaan palattuani kuuntelemaan. En kuullut mitään.

Ääni on kuin särky. Kun se on ohi, se katoaa heti mielestä.

Vesipumppu ja kaivonpumppu ovat vaienneet, iäksi. Pian ruoste syö ne. Niinpä, kun on hiljaista, ei kuulu mitään.

Olen ottanut esiin pienen valikoiman puukkoja, mutta ensimmäisen, viikkoja kuuluneen sirinän poistin käytöstä hylätyn kuulakärkikynän (Bic) hatulla.

Vain syvällisellä ajatuksella päättelin, että se on tuo mainio lämpöpumppu, joka itse kuulumattomana silti värisee. Rappeutunut vaatekaappi, uljainta seitsemänkymmentäluvun lastulevyä, seisoo vapaasti. Sormia sen ja seinän väliin kiilaamalla tulin todistaneeksi, että kaapin ja seinän käsitys pystysuorasta eroaa hiukan. Pyöreä, suippo muoviesine sekä painui näkymättömiin että poisti resonanssin äänen.

Ja sylkähtelen äänettömyyden sylissä öisin vuoteella.

Putkistojen karkeatekoisessa maailmassa olin pitänyt erästä tinnittävää ääntä elämän tosiasiana, mutta menestys johti toiseen menestykseen. Tunnustelemalla ja nytkyttelemällä sain nopeasti selvän, että kylpyhuoneen radiaattori eli vesipatterin lämpöelementti oli hitusen irti konsoleistaan. Tällä kertaa ratkaisuksi osoittautui ruuvimeisseli, joka sekin toimi kiilana.

Vakituisempi apu aikoo tulla puukolla puusta veistetyistä kiiloista. Ja ne ovat nyt valmisteilla.

Menetelmä on sama kuin erään koulutoverini polkupyörän huolto, jollaisen suorittaminen ajoittain on hyvä ajatus. Hän nosti Hopeasauma-pyöränsä suorille käsivarsille, pudotti ja kuunteli. Rämähtäviin paikkoihin, kuten haarukan ja lokasuojan väliin hän tunki katkomiaan tulitikkuja. Ja Presto! Ennen pitkää polkupyörä kulki koulutietä, sitä kuoppaista kylän raittia kuin uni ja varjo. Sampo-tulitikkuja ei kulunut tuohon toimeen puolta rasiaa.

Nämä muutamat päivät metsä on kolmiulotteisimmillaan. Voi olla, että vaikutelmaa rakentavat lintujen äänet, mutta kun metsän pohjakin on kuin siivottu. Tosin valkovuokkoja on jo paljon ja kultatukkainen ranunculus tekee tuloaan.

Se lienee ollut Topelius, joka runossaan väitti, että ajoista ihastuttavin on se tuokio, joka on tuomen ja syreenin kukkaloiston välillä.

Eilen kuulin jonkun sanovan, ettei ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttama. Koska olimme kylässä ja antimet olivat hyviä ja suu täynnä, en sanonut, etteivät tuomi ja syreeni ole liioin ihmisen aiheuttamia, paitsi syreeni. Tarinan mukaan se levisi suomeen karkulaisena Ranskasta tuoduissa kultatynnyreissä Viaporia rakennettaessa. Uusin tutkimus kuitenkin toteaa masentavasti, ettei myöskään 1700-luvulla kultaa kuljeteltu tynnyreissä ja mitä sillä olisi Helsingin kolkon kallioisella mielellä tehtykää. Ei täällä ollut rahapajaa eikä palkkoja maksettu kultarahoina.

Mutta tarina on kaunis. Rangaistusvankien ja muiden sotamiesten rensseleissä syreenin pistokkaat olisivat kulkeutuneet puoleen Suomeen.

Niin ei siis ehkä tapahtunut. Kysymyksessä on uskon asia.

Ystäväni lähetti minulle maininnan Lorcan runosta. Se kuului niihin ensimmäisiin kymmeneen, jotka opettelin sanakirjan ja kieliopin kanssa melkein 60 vuotta sitten.

Lorcasta on suuri määrä suomennoksia, yleensä toinen toistaan parempia, paitsi Tynnin. Minulle on suomennos siitä romanssista, jossa halutaan vihreää. Ehkä olen julkaissut sen tässä blogissa. Voi olla. Nyt ajattelin tuon kuu-jutun taas eri tavalla.

Valokuvassa ei ole mitään kuihin liittyvää mutta olen jotenkin iloinen siitä. Vapunpäivän poikkeuksellinen valo teki mahdolliseksi tuollaisen ekspressionismin.

”Kun tulee kuu

vainiot katoavat.

Näkyviin nousevat

käymättömät tiet.

Kun tulee kuu

meri peittää maan.

Sydän on ääretön saari

tosi yksin.

Kielletty appelsiini

on täysi kuu.

Nyt saa syödä vain

jotain vihreän jäätävää.

Kun tulee kuu

sadoin samanlaisin kasvoin

yhtä pyöreä hopearaha

taskussa nyyhkyttää.”

(Lorca, suom. JK)

Pähkylä

Kaiketi nyt, näihin aikoihin, useimmat ovat kantaneet nurkan taa tyhjät kiljukanisterinsa, sahtikannunsa ja oluthaarukkansa. Se on miellyttävää, ettei pullojen lyöminen rikki ole enää muotia.

Upseereilla oli sellainenkin tapa, että hallitsijan maljan jälkeen lasit murskattiin, jottei niistä koskaan juotaisi alempiarvoisille. Ei-upseereilla oli laulu, jonka mukaan rannalla rommia ryypättiin ja pullot ne lyötiin rikki.

Liekö tässäkin pula-ajan kaukovaikutuksia? Päätalon kirjoissa juopottelu aloitetaan joskus kehotuksella, että nyt on hankittava naisille hyviä mehupulloja eli siis tyhjennettävä tarjolla olevat.

Pienhistoriaa voisi kirjoittaa ruokalajien lisäksi suosikkijuomia seuraten. Minua nuorempi ikäluokka himoitsi hölmöilevää omenaviiniä. Oma ikäluokkani läikytti algerialaista puanviinia Marimekko-paidan rintamuksille. Se maksoi 2 markkaa 80 penniä pullo.

Oli tarkistettava. ”Lautanen Guatemalan verta” on niin hiton hyvä laulun ja levyn nimi, että sen on oltava Nerudan. Se näyttää olevan Nerudan.

Tulkintani mukaan 60-luvun ja 70-luvun taitteen opiskeleva nuoriso ei ollut juurikaan jyvällä marxismi-leninismistä ja Väli-Amerikan oloista ja Etelä-Amerikan sorrosta ei tiedetty käytännössä mitään, mutta silloin oltiin kovia laulamaan.

Sain ”Guantanameran” Chilessä asuneelta tutulta EP-levynä. Oli se hieno ja sytyttävä. Aika pian kävi ihmi, ettei laulu sanoineen sinänsä liittynyt Che Guevaraan. Kuubaan se liittyi sitäkin enemmän. Mutta se tuli osaksi toista perinnettä, joka ei ole sukua työväenlauluille. Pete Seeger levytti san samalle kiekolle kuin laulun ”We shall overcome”.

Suomen työväenlauluperinnettä on selvitetty. Itse olin mukana kuulemassa, että 60-luvun puolivälissä räjähtämällä suosioon nousseista työväenlauluista suuri osa oli ennen sotia ja jo punakaartissa mukana olleille kommunisteilla ja sosialisteille tuntemattomia.

Wikipedian mukaan työväenlaulujen tutkija Pekka Gronow ei vuonna 1968 tuntenut Warschawjankaa, jolla oli eri puolilla Eurooppaa oma pitkä historiansa. Se näyttää alkujaan liittyneen Puolan 1800-luvun kapinoihin.

Vappu-muistoni liittyvät tietenkin opiskeluaikaani, jolloin keskiolutta ei ollut vielä keksitty. Opiskelevan nuorison suosikki oli siis punaviini olosuhteiden pakosta. Työläiset olivat ainakin vappumarssilla selvin päin. Heidän perinnejuomiaan olivat tiukat viinat, halvimmasta päästä Vaakuna ja Pöytäviina. Selluloosan asemesta perunasta tai viljasta valistetussa Koskenkorvassa oli jo hiukan hienostelun makua.

Koskenkorva-pullo on Suomen taiteen suuria monumentteja. Toivottavasti se nostetaan jalustalle tasavallan satavuotispäivänä. Etiketti on Tapio Wirkkalan suunnittelema – kuten puheena olevan ajan setelitkin – ja se etiketti oli erinomainen. Keskiolutpullosta en ole varma. Muotoilussa tavoiteltiin joka tapauksessa lyhyttä pullon kaulaa samasta syystä kuin vanhoissa pilsneripulloissa, nimittäin että sillä olisi vaikea lyödä. Viinapullohan oli aikakauden suosittu lyömäase ja voi vain kuvitella, millaista jälkeä olisi tullut, jos olutpulloina olisi käytetty sitä Sisä-Euroopassa suosittua keilamallia.

Vapun merkeissä huomauttaisin, etten edelleenkään ole nähnyt kirjallisuuden tutkimusta enkä historiaa, jossa runouden modernismi rinnastettaisiin asiallisesti vuosisadan vaikuttaneimpiin kuuluneisiin Matti Rossin ja Pentti Saaritsan teksteihin ja suomennoksiin. Petri Revon tekstit eivät ole samaa korkeaa luokkaa, eivätkä Aulikki Oksanen ja Marja-Leena Mikkola yleensä tavoittaneet samaa sytyttävyyttä.

Jos runous on jotain, kai se on tiivistä tekstiä ihmisille, näkymiä avaavaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä kaihtamatonta. Eli työväenhenkisen laululiikkeen aika oli runouden suurta aikaa, joka muuten vei mennessään runouden modernismin.

Se saattoi olla myös silta takaisin mitallisuuteen ja loppusointuihin ja siis suurmestareihin, joita olivat Helismaa, Puhtila, Vainio, Salmi ja useat muut, kuten Hector.

Saammeko nähdä joskus ymmärtäväistä tekstiä, joissa laulun sanat ymmärrettäisiin runoudeksi?

Kun en itse ole työväenaatteen kannatta, minulla on tietenkin oma kanan kynimättä. Suomalaiset runoantologiat ovat vajaita laulun sanojen puuttumisen vuoksi ja minusta ehkä kaikkein suurin puute on virret.

Kahden puolen vuotta 1900 joukko parhaita suomenkielisiä tekstejä löi itsensä läpi virsinä. Sitä ei ole tapana edes huomata. Syy voi olla se, että osa noita teksteistä on niin epätavallisen huonoja.

Näin päädymme jälleen kerran ajatukseen, että vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita olivat Bob Dylan (josta en itse juuri välitä), ja Biitlesit.

Tällainen kirjoitelma suorastaan kutsuu kommentteja. Yhden kommentoijan kanssa olen pitkissä mietteissä.

Onko siinä enää järkeä, että joku kirjoittaa suunnilleen saman määrän kommentteja kuin minä blogitekstiä?

Vaikka osa kommenteista on hyvä (ja osa taas käsitämättömiä), välillä minulle kieltämättä tulee sellainen tunne, että kun tarkoitus on kutsua ihmisiä kylään eli siis kommentoimaan, aina joku muuttaa meille.

En oikein tiedä mitä tehdä, koska kommentoijissa on niin monta, joiden repliikkejä pidän viisaina, hauskoina ja kokonaisuutta kohottavina.

Mutta kun joku rupeaa laittamaan viisi kommenttia päivässä, mieleeni alkaa hermostuttavasti tulla ihminen, joka seisoo puistossa keskustelemassa kuulijoitta itsensä kanssa. Mitä tehdä?