Tyhmää

Yhtenä päivänä haettiin korvakorua. Pirkka-tyyppinen niksi on tuttu. Pölynimurin suulakkeen päälle sukkahousut tai sukka, ja imuroimaan. Vihjeen huono puoli: juuri korvakoru on todennäköisesti takertunut toiseen vaatteeseen.

Lasiesineitä putoilee. Vihje: taskulamppu lattialle. Yhdestä särkyneestä juomalaisista tai vastaavasta syntyneistä noin kymmenestä miljoonasta murusesta saa ehkä havainnon. Pahimpia ovat maton päälle lentäneet. Juuri niiden seuraava osoite tahtoo olla jalkapohja. Mutta lampun valossa ne saattavat hyvinkin kiiltää.

Kotielämän konsteista meillä pitkäikäiseksi, ehkä pysyväksi, on osoittautunut ruokasooda. Se on korvaamaton kiillotusaine mutta myös erinomainen kaatoaltaiden ja vessan puhdistusaine. Se ei  maksa juuri mitään ja on myrkytön. Löytyy esimerkiksi Prismasta. Kuullun mukaan myös etikka on arvaamattoman monikäyttöinen aine.

Kirjallisen vahvistuksen löysin ystäväni kustantajan kertomaan. Jos tulee panneeksi suuhunsa aivan liian maustettua intialaista ruokaa ja on läkähtyä cayennen poltteeseen,  viinaryyppy auttaa. Se jotenkin reagoi suuta korventavan mausteen kanssa. Saman asian, tiettävästi kyllä heikommin, ajaa maito ja hätätilassa myös leipä.

Mutta järkevän ihmisen ensimmäinen ajatus, vesi, tekee tilanteen entistä pahemmaksi. Se ei sekoitu eikä laimenna, vaan lisää poltetta.

Tarvitsevalle tämä lienee erinomainen syy säilyttää korkattua viinapulloa käden ulottuville. Ei sit koskaan tiedä, milloin cayenne iskee.

Olisi ollut aihetta pitää jatkuvasti yhteyttä Turun kulttuurihistorian poikiin ja tyttöihin. Mieleen tulee jatkuvasti aivan käypäisiä opinnäytetyön aiheita. Esimerkiksi mausteet Suomessa.

Kuka tai mikä oli taho, jonka jäljiltä koko maa oli nopeasti täynnä maustehyllykköjä ja niihin sopivia lasisia purnukoita ja terveydelle epäilemättä vaarallisia mausteita? Mieleen tulee Kockens. Hakukone kertoo että Skoonen perunanviljelijät perustivat tuon maustefirman 1916 Ystadiin. Toisin sanoen komisario Wallanderin esi-isillä on varmaan sormet pelissä. Tämän tiedon jälkeen Ystad siis tunnetaan kahdesta asiasta, Henning Mankellista ja Kockensista. Tosin ensin mainittu on kuollut ja viimeksi mainitun tehtaat ovat toisella paikkakunnalla ja omistajakin on tietysti Unilever.

Mutta muistan sen ajan, kun Burgundin pata oli kova juttu kutsuilla, ja mestarikokiksi arvioitiin se, joka pöllytti pataan puoli pullollista juuri cayennea ja sitten paprikaa ja pippuria päälle.

Mausteiden maailma vaikutti melkein kaikkien elämään. Sturenkadulla sijainnut SOK:n (tai ehkä Elannon) Meira tuprutti ympäristöön eksoottisia tuoksuja.

Ja kukahan keksi pippurin. Koulukirjoissa kerrottiin maustesaarista ja mainittiin, miten erikoinen ja himoittu herkku pippuri oli 400 vuotta sitten. Itse epäilen, että muskottia ja niitä muita luultiin lääkkeiksi. Ihmiset ovat tunnetusti valmiita maksamaan lääkkeistä mitä tahansa, ja juuri tähän ilmiöön perustuu edelleen lääketeollisuus. Ihmiset haluavat maksaa raskaimman jälkeen myös lääkkeistä, joista he itse tietävät, että ainoa vaikutus on tukan lähteminen päästä ja hampaiden suusta. Esimerkki on kupan elohopeahoidosta ennen vuosisadan käännekohtaa, kun Paul Ehrlich keksi Salvarsanin, joka oikeasti tehoaa tuohon tautiin, ja sai ansaitusti Nobelin.

Joku päivä selvitän asian. Yksi vaikutuksiltaan Pohjoismaiden kaikkien aikojen tärkeimmistä kirjoista on Cajsa Wargin keittokirja, jonka vuoden 1750 laitos löytyy alkukielellä ruotsiksi Wikimediasta. Teos on oikeastaan taloudenhoidon oppikirja, ensimmäinen laatuaan ehkä koko maailmassa, mutta pääpaino on resepteissä. Sanotaan sen vaikuttaneen ratkaisevasti ruotsalaiseen ruokaan (husmanskost), joskin herra Lindström, joka keksaisi kuuluisan punajuurella höystetyn pihvin, oli keittiömestari, kiusattu herra Jansson Tukholman Oopperakellarin kokki, kuten kai myös herra Rydberg. Ja täydennykseksi löytyy omasta hyllystä suomalaisen kirjankustannusalan jättiläismenestys, Kotikokki (tai sen kilpailija Kotiruokaa). Viimeksi mainitusta on julkaistu vuodesta 1908 noin sata painosta. Parodia: ”Otetaan puhdas kattila, jos on…”

Pogue selvittää aivan avuttomille lukijoille tarkoitetussa tekniikka-kirjassaan puhelimen, tabletin ja tietokoneen käytön ihmeitä. Hän vakuuttelee, että kohdeyleisö on siis aivan osaamattomat. Itse olen löytänyt hänen kirjastaan noin viisikymmentä henkeäsalpaavaa niksiä ja todennut ieliyvn tuntein, että mukana on muun muassa tekstiviestin kirjoittamista helpottava välilyöntinäppäimen napauttaminen kahteen kertaan. Tuloksen on piste lauseen loppuun, välilyönti ja valmiiksi tarjottu iso kirjain.

Amerikkalainen Pogue kertoo saaneensa ajatuksen tuollaisesta kirjasta odotellessaan jotain tirehtööriä sihteerin huoneessa ja jouduttuaan seuraamaan, miten sihteeri yritti kerran toisensa jälkeen valita Wordissa hiirellä yhden sanan. Aina meni pitkäksi tai yli. Hän sanoo pohdiskelleensa, olisiko ollut röyhkeää sanoa sihteerille, että kaksoisklikkaa. Kursori sanan päälle mihin tahansa kohtaan ja kaksi klikkausta.

Blogin kirjoittajan perustaito on tekstin poistaminen, aika usein myös kappaleen siirtäminen. Se tehdään klikkaamalla kolmasti. Jos niin kävisi, että tuo hiiren kaksoisklikkaaminen olisi lukijalle outo toivotus, niin sanon kyllä vakavasti, että parannuksenteon aika on käsillä.

Tämän julmistelun jälkeen tunnustan, että paljon kuvien ja karttojen kanssa puhailevana en kuitenkaan tiennyt, ettei värin vaihtamiseen tarvittavaa ”Color Range” –komentoa tarvitse hakea valikosta asti. Klikkaamalla oikeanpuoleisella hiiren näppäimellä sen saa suoraa näkyviinsä.

Tavallisissa ohjelmissa on tuhansia oikoteitä oikealla näpäten. Luullakseni perustaitojen osaamattomuus on suurin yksittäinen syy tietokonekammoon, joka on kansantauti.  Suurimpien valmistajien mukaan yli 50 prosenttia tietokoneen omistajista ei ole koskaan kuullutkaan tuota oikeanpuolisesta näppäimestä.

Macin minulle tärkein salatoiinto on esikatselu eli tiedoston näkeminen viemällä kursori sen päälle (Finderissä) ja napauttamalla välilyöntinäppäintä.

Macissä muuten ei näyttäisi olevan kahta nappia. Mutta on. Myös näppäimettömältä näyttävä nykyhiiri sisältää tuon toiminnon, joka tosin täytyy käydä panemassa päälle valikosta. Ja tpuch pad, joka on tosi hyvä keksintö, toteuttaa tuon tehtävän, kun sitä koskettaa kahdella sormella eikä yhdellä. – Siis koneen kimppuun niin kuin sika limppuun!

Leinin lyömä

Otsikon sanapari ei ole kaikkein uudenaikaisinta suomea. Olen siis luuvalon runtelema. Syystä tai toisesta lääkäri kirjoitti paperiin ”kihti”. Olen luullut, että se on merenselkä Turun ja Ahvenanmaan välillä, ja että sen vieressä on Teili.

Ehkä lääkäri, joka vaikutti kyllä asiansa osaavalta henkilöltä, oli niitä, jotka seilaavat Turun ja Åbon välillä, vaikkei maata näy kuin kukkapurkissa.

Siinä saa olla tarkkana, että jos piukea nahka saa naarmun, siitä ryömii sisään erilaisia bakteereita, ja siksi päällä on se antibiootti, vaikka se autakaan kihtiin, joka luetaan tieteellisesti kusitauteihin.

Se oli kuitenkin kiva, että silmälääkäri ei löytänyt erityistä huomautettavaa. Ajoittain etenkin hämärässä esiintyvä häikkä johtuu yleisestä, ei erityisestä rappeutumisesta.

Hiukan ihmetyttää. Myös eräiden lukijoiden mielestä lääketieteellinen ongelmani on päähän kohonnut kusi. Mistä sitä on vasempaan jalkaan norunut, se jää nyt arvoitukseksi. Elostelevasta elämästä on tietenkin tingittävä.

Kusipäisyydestä puheen ollen ajattelin kirjoittaa pari sanaa yhdellekin kommentoijalle, mutta en viitsinyt. Kautta aikojen on ollut pikkulapsia, joita kiinnostaa esitellä pottansa sisältöä tai tuhria ympäristöään. Sangen monet oppivat toisille tavoille, mutta kaikki eivät.

Muistelisin että eräässä Bunuelin myöhäiskauden elokuvassa paremmat päivälliset on katettu vessaan, jossa on pytty kullekin, ja sankarit seurustelevat sitten plyykinä. Kyllähän se oudolta näyttää, vaikka toisaalta tietty metaforisuus käy katsojan mielessä.

Sain sormiini opinnäytetyön nimenomaan kielikuvista, erityisesti hiihtokilpailujen lehtiselostuksissa käytetyistä.

Työ oli hyvä ja herätti ajatuksia. Metaforaa (perustyyppi ”myrsky eduskunnassa”) ei enääkäsitetä vain kielelliseksi ilmiöksi. Kognitiivinen lähestymistapa on antoisampi. Siten nähtynä sanojen ja kuulijan kokemuspiiri ja tunnemaailma saavat merkitystä.

En tiedä, millaista perua on sanonta ”tukka putkella”. Raatamista harrastetaan niska limassa tai perse ruvella. Talviurheiluissa ”verkot tötterölle” on kekseliäs ja helposti käsitettävä mutta ehkä vähän kaukaa haettu.

Jääkiekon syvästi arvoituksellisen ”ylämummon” selitys löytyy suoraan netistä. Tampereen ensimmäisen jäähallin Pyhäjärven puoleisen maalin kohdalla oli, ehkä näkyikin, ruotsinkielinen vanhainkoti De gamlas hem. Mummojen puolelle ylänurkkaan kuulostaa siksi uskottavalta selitykseltä. Onko se totta ja onko se Jutilan keksimä, sitä en osaa arvioida.

Sanonnoilla on oma makunsa. Hiihtäjä, joka ryntää sutena viestiosuudelleen, on aivan eri maata kuin joku toinen, joka vilistää kuin pulloperse sika, kolmas joka menee kuin viitamaan jänis, ja neljäs joka lähti kuin kuppa Töölöstä.

Oikeastaan vertaukset eli sanonnat joissa on sanan ”kuin” ovat jotain muuta, vertauksia. Mutta rajalla ei ole suurta merkitystä.

Käytän itsekin joskus kuvioita, jotka tiedän vanhoiksi. Länget kaulassa on ihmisellä, joka peruu puheitaan tai haluaa esimerkiksi peräytyä tekemästään kaupasta. Muutoin länkiä käyttivät vain hevoset.

Luennoille keräsin joskus ilmiselvää maatalousyhteiskunnan kieliainesta. Onko rahkeissa varaa? Luulen että saa kotvan etsiä ihmistä, joka osaisi selostaa oikein, mikä kohta hevosen varustuksessa on rahje. Antti Tuurin ”Talvisodassa” viitataan rahkeenkin merkitykseen kerrottaessa, että pohjalaisilla hevosmiehillä oli sormi suussa Karjalan kunnailla, kun hevosen mäkivyön kanssa pelaaminenkaan ei tahtonut auttaa. Ylämäessä hevosen pitää päästä vetämään tehokkaasti ja jyrkässä alamäessä on remmit aseteltava niin etteivät kärryt tule hevosen koiville.

Onko rahkeissa varaa on siis soma sanonta, joka näyttäisi viittaavan remmin pituuteen mutta jota käytettiin jo sata vuotta sitten vertauskuvallisesti kysyttäessä, onko toisella ruista ranteessa.

Omituinen tuo ruis ranteessa. En ole koskaan nähnyt mutta luulen, että sanonta on edelleen käytössä ja ymmärrettävä.

Englantilaistaustainen lehtimies kuuluu ihmetelleen suomen kielen outoja sanontoja. Varmasti hän tiesi, että kaikissa kielissä on mitä oudoimpia sanontoja, englannissa erityisen paljon. Kääntäjille tässä on ansoja. Kun ministeri nyt viittaa talisodan henkeen, kielikuva ei ole sotainen. Se tarkoittaa kattavaa ja alkujaan yllättävää kansallista yksimielisyyttä ja yhteistuntoa.

Vieraan kielen taustalla sävyt suttaantuvat. Jos joku tulee ja sanoo, että mitäs kinkereitä naapurit täällä pitävät, hyvänsuopa sävy välittyy, vaikka saapuvilla olevien käsitys kinkerilaitoksesta ja sen merkityksistä eri aikoina olisi aivan hämärä.

Kuinkahan kääntäjä selviytyisi suomalaisesta kuvauksesta, jonka mukaan sairaalan leikkaussalissa oli verta kuin Härmän häissä? Suora käännös johtaa välittömästi harhaan, koska Härmän häät on kansanlaulun myyttisiin mittoihin nostama tapaus – itse asiassa eräät tietyt Puustellin häät, joissa huonomaineinen joutomies Juho Leskenantti, puhuttelunimeltään Anssin Jukka, esiintyi terroristina.

Joskus jopa lakituvassa on jouduttu selvittelemään nimittelyn oikeudettomuutta. Kerrankin mietittiin, oliko loukkaavaa väittää, että asianomistajalla oli silmät kuin lampaalla.

Olisiko sitten niinkin, että kun lukija joskus tosissaan vetää herneen nenäänsä, syy olisi kielenkäytön ja sanavalintojen vastenmielisyys?

Se olisi järjellistä. Itse en ihastu, jos kirjoittaja tai lukija viljelee ahkerasti sivistyssanoja tai vieraskielisiä sanontoja sellaisissakin paikoissa, joissa kotikutoisen sielun näyttäminen ei olisi häpeäksi

À la bonheur – olkoon menneeksi.

Mielen maisema

Se kiittelemäni Ylen ”Meidän maamme” ohjelma pyörii kerran toisensa jälkeen ja Arenassa myös- Kyllä ilmakuvat Imatrankosken luukkujen avaamisesta ja pitkän uoman täyttymisestä olivat oikeasti ainutlaatuisia. Ei sitä ollut juuri kukaan ennen nähnyt. Sen näkee, minkä silmä erottaa joltain seisomapaikalta. Ja huimaa oli juuri avautuminen, veden virtaaminen jokseenkin epämiellyttävän oloiseen uomaan.

Dokumenttiohjelma oli vanhaa maantiedettä, joka on jalo ala. Se esitteli Suomea, joka on suomalaisille jokseenkin tuntematon maa. Pojanpoikani vaelsivat viime kesänä Suomen Selän kansallispuistossa ja heidän ottamansa videot olivat minulle sensaatio. Vaikka olen ollut kyydissä, kun Parkanossa ja ties missä Kihniössä ja Jämijärvellä oli vain huonoja hiekkateitä, oli jännitysnäytelmä seurata, miten Koveron ja Helvetinkolun kautta päädyttiin Ruoveden – Virtain vanhalle maantielle, jota jo isät ennen kärrypeleillä kulkivat.

”Mielen maisema” eli genius loci on ollut tämän blogin yhteydessä usein esillä. Ihmisellä voi olla aito tai kuviteltu sielun tyyssija, jossa kaikki tuntuu olevan kummalla tavalla kohdallaan.

Itse olen tätä nykyä hyvin mieltynyt asuinpaikkaani, joka siis on Kirkkonummen Jorvas, ja alan ärtyä yhä enemmän siitä, ettei kylän eikä kunnan jokseenkin sekasortoisesta historiasta tahdo löytää tietoja. Tämä oli kerran Porkkalan vuokra-aluetta eli kuului Neuvostoliittoon. Se on kohta muistelemisen arvoista historiaa, että tänne muuttaessani latojen seinissä oli venäjänkielistä kirjoitusta (esim. tupakanpoltto kielletty) ja parkkipaikkamme vieressä oli taisteluhautoja täynnä ryöttää, etenkin säilyketölkkejä ja särkyneitä lasiastioita.

Tällä vuosikymmenellä venäläisten sotilaskohteet on kartoitettu. Niissä ei ole ihmeitä. Myöskään kivikautta ei ole vietetty näillä main erikoisen juhlavasti. Jos jaksaa siirtyä lähelle Espoon rajaa, siellä tulee vastaan paikka, jossa on merkkejä asutuksesta noin kahdeksan tuhannen vuoden ajalta.

Pikku kyläkirjoista käy ilmi, että joku kansakoulunopettaja on ollut ennen sotia siinä määrin kotiseutuaatteen läpitunkema, että perusti museon, ja se sijaitsi siis Masalassa, jossa käyn kaupassa ja postissa. Museo on siirretty Kirkonkylän taakse lähelle Gesterbytä, ja kuten kunnon kuntalaisen kuuluu, en ole koskaan käynyt siellä. En muuten ole käynyt sisällä liioin Kauhavan kotiseutumuseossa.

Masala siis on niin lähellä, että sinne kävelee ongelmattomasti. Minä en kävele. Jopa tässä blogissa on olut katkoja, kun vasemman jalkani kimppuun kävi stafylokokki tai sitten kihti. On se sen verran turvonnut ettei mene kenkä jalkaan. Se puolestaan on tehnyt minusta ainakin vielä joiksikin päiviksi kotihoidon asiakkaan. Yhdellä jalalla ei paljon juoksennella. Kotihoidolla tarkoitan tässä yhteydessä omaishoitoa.

Yksi oma mielenmaisemani on tuolla metsässä. Siellä on haljennut kivenlohkare, jonka päällä on vallan mainio istahtaa. Vähän matkaa siitä on kohta, jota sanoimme ennen Raunioksi. Siellä on metsässä betonista valettu rakennuksen antura. Sen talon nykyiseltä viheralueelta olen löytnyt vanhasta kartasta. Lienee ollut hiukan parempi torppa, vaikka pikku niityt vaikuttavat maaperältään viljelylle vihamielisiltä. Olisivatko pitäneet siinä mökkiä yli sata vuotta sitten ja käyneet taloissa töissä ja pitäneet siellä metsässä muutamaan lehmää?

Tällä seudulla oli kuitenkin neljä herraskartanoa, joista ainakin Sundsberg oli oikea aateliskartano ja kuului jossain vaiheessa Adlercreutzeille. Suku on seudulla edelleen varsin hyvin edustettu. Päärakennus näyttäisi olleen samaa tyyliä puu-empirea kuin Espoonkartano, jonka omistajat olivat Ramsayn sukua. Sama suku omisti Munkkiniemen kartanon vuoteen 1910.

Sundsbergin ympärillä oleva uusi asuntoalue Sundet näyttää ottaneen komeamman nimen, Kartanonranta. Itse kartanon tuhosi kuulemani mukaan silloinen omistaja nähtyään, missä kunnossa paikat olivat venäläisten jäljiltä. Kaksi ulkorakennusta törröttivät törmällä yksinäisinä maanmerkkeinä viime vuosiin asti, Kehä III:n kallioleikkauksessa. Mahdolliset kiinnostuneet löytävät laajat tiedot Sigbritt Backmanin kirjasta Gården vid sundet: Erään kartanon historia. Edellä mainittu inventointiaineisto löytyy hakukoneella sanoilla ’Länsi-Jorvas ja Kvis Kulttuuriympäristön’.

Oma mieleni teki tempun. Mielen maisema on usein idylli, joka halutaankin nähdä muuttumattomana. Minulla on sellainen paikka ja joukko käyntejä ja kokemuksia Jämsästä, sukulaisen mailta. Kun kävin siellä viimeksi, sukulaisten lapset olivat pystyttäneet muutaman sievän mökin kerran erämaiselle rannalle. Kysymyksessä on lähdejärvi vuoressa eli aika korkealla Päijänteen rannan lähellä.

Vesi oli edelleen sanoin kuvaamattoman kirkasta. Seudun merkittävä kulttuurinähtävyys on Jyväskylänrallin pikataival, joka usein ohjataan siitä lähettyviltä ja kerää varmaan kansaa kovastikin.

Maininta ei sisällä arvostelua kilpa-ajoja kohtaan. Kukin käsittää mielihyvänsä sieltä mistä haluaa. Kukaties luontohypnoosi on pahakin sairausilmiö. En tiedä. En kylä ole kuullut kenenkään kuolleen siihen.

Aikanaan tapahtui kaikenlaista. Muistelen kummastelleeni ajatusta, että Keski-Suomeen perustetaan hiihtokeskuksia pujottelua ja vastaavaa varten. Mielestäni jossain Hyvinkäällä oli kyllin uskaliaille rinne, jossa oli tilaisuus koettaa.

Mutta hiihtokeskus tuli, ja nyt Juhannuksena katselin valokuvia ja liikkuvia kuvia hyvin suuren suosion saaneista festivaaleista, jossa oli tarjolla vaikka mitä. Himosvuoren rinnettä Loiloon meni kauan sitten kärrytie, jota sade- ja sulamisvedet huuhtelivat. Se oli niin huono ja niin jyrkkä, että pikkupojankin veti vakavaksi. Kuinkas sitten suu pannaan, jos menee vaikka tuulettajan remmi tai venttiilit hyppivät paikoiltaan?

Ja vielä perillä oli jätettävä auto ja kannettava eväs- ja yöpymistarvikkeet ties kuinka monta sataa metriä tiheään ylämäkeen.

Ehkä omat mieleen jääneet tunnelmani liittyivät myös siihen, että kansallismaisemaan sopivat vedet olivat Pohjanmaalla harvinaisia. Kuvia festivaaliyleisöstä katsellessa saattoi sitä vastoin vakuuttua siitä, etteivät nämä pahemmin välittäneet kirkasvetisestä lähdejärvestä, joka kaiken lisäksi oli aika kalaton. Onneksi Suomi on iso maa. Luultavasti myös Päijänteellä on ihmeellisiä paikkoja, joista eivät tyhmät tiedä.