Sivun näyttöjä yhteensä

15. toukokuuta 2015

Aikakausien valinkauhassa



Minä ihmettelen. Olen siis ostanut kirjan lukiolaisena, kohta kun se ilmestyi eli 1960. Toinen vaihtoehto on pari vuotta myöhemmin. Hintamerkintä 600 /350,- voisi tarkoittaa alennusmyyntiä. Kun nyt luin ”Yksityisiä asioita”, en muistanut siitä kuin sen maton, en edes, että hän joutui kuudeksi kuukaudeksi vankilaankin kenraalikuvernöörin maton ostamisesta kapinan aikana. Jos tuo Haavikon ensimmäinen romaani mainitaan erikseen, sen omituista takakansitekstiä lainataan. Eräässä 2000-luvun alun kirjassa tämä romaani mainitaan ja siitä esitetään sekavia huomiota. Siinä kaikki.

Romaani  on toisinto Camus’n ”Sivullisesta” mutta vielä hiukan parempi. Nimetön päähenkilö, jonka nimi luultavasti on Haavikko, ei ole se tunteeton paholainen ja opportunisti, jollaiseen harvoissa maininnoista kirjasta viitataan. Camus’n Meursault tuomittiin hätävarjeluna tehdyn tapon sijasta murhasta giljotiiniin, koska hän ei surrut asianmukaisesti äitinsä kuolemaa vanhainkodissa; syyttäjä teki asiasta ison numeron.

Haavikon päähenkilöstä mainitaan jossain, että hän löi vaimoaan. Niin romaanin mukaan tapahtui kerran, mutta kohta ”minä” sanoo vaimolleen, että tämä tarvitsisi toisen miehen, sellaisen jota vaimo voisi rakastaa.

Romaanin unohtaminen osoittaa lähinnä, etteivät kirjallisuusihmiset silloin yhtä vähän kuin nytkään ymmärrä yksityisiä asioita. Päähenkilö on keinottelija, tai kuten siihen aikaan sanottiin liikemies. Hän on syvästi järkyttynyt Alfred Kordelinin murhasta ja mainitsee tämän rikastuneen ostamalla ja myymällä. Hän harjoittaa myös koronkiskontaa, aika pienessä mittakaavassa. Hänen paheitaan ovat metsästys ja myöhään uudelleen herännyt purjehdus. Hän ei ryyppää eikä jahtaa naisia. Yhteiskunnallisiin asioihin hän suhtautuu liikemiehen tavoin mutta kohtalokkaasti unohtaa lahjoittaa saksalaiselle ”apujoukolle” varoja keväällä 1918. Se on paha virhe mieheltä, joka kyllä käsittää, että henkivakuutusyhtiöt eivät nyt lainoita, kun on niin paljon kuolleita. Tuo on Haavikon kommentti kansalaissodasta, mutta sitten hän marssittaa kirjaan rautatieläisen, joka on menettänyt kaiken. Punaisen hallinnon aikana työssä olleet veturinkuljettajat erotettiin lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Tämä oli aivan pieni esimerkki siitä, että Haavikko julkaisi 1960 eli ennen kaikkia tutkimuksia ja etenkin Linnaa kattavan ja rehellisen kuvauksen tapahtumista ennen kansalaissotaa ja sen jälkeen. Aiheenvalinta oli ennenkuulumaton – Sillanpään, Lehtosen, Hemmerin ja muutaman muun vapaussodan kuvaukset olivat ihmiskohtaloita. Tässä kuvataan aikakausi. Myös siksi rämä romaani on vuosisadan parhaita. Ei voi sanoa ”tärkeimpiä”, koska sitä todellakaan ei pantu erityisemmin merkille. Vähälle huomiolle jäivät Haavikon muut eksistentialistiset pöroosateokset (Toinen taivas ja maa, Vuodet, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä.)

En osaa sanoa, jättikö Haavikko inhimilliset asiat lukijan käsityskyvyn varaan esimerkiksi poliittisista syistä. Vuosi 1918 oli arka asia. Veijo Meren tuon niminen kirja ilmestyi samana vuonna, mutta meren sankarit olivat tuossakin kirjassa pysyvästi eksyksissä, kun taas Haavikon henkilöt olivat halukkaita selviytymään myös eksyneinä.

Sitä en myöskään tiedä, miksi hänen tuotantonsa taso alkoi sitten laskea niin että hänen lopputuotannossaan ei ole enää oikein mitään lukemista. Luulen että hänelle tuli liian paljon muuta tekemistä. Ensimmäisen vaimon traagisen kuoleman jälkeenhän julkaisi ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka on aivan parasta, mitä on.

Juuri kukaan ei välitä suoraan kysyä, miksi kirjoitan ihmisestä, joka lienee pitänyt minua vihamiehenään, kunnes äkisti muutti mielensä ennen kuolemaa, joka kuitenkin sitten ehti. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Viiden ensimmäisen kirjan runot ja nämä tässä kirjoituksessa mainitut vaikuttivat enemmän kuin mikään ja vaikutus säilyi ainakin vuosikymmeniä. Se henkilö, jonka tunsin ja jonka kanssa olin monta vuotta tekemisissä joka päivä, oli jotenkin toinen. Tosin puhuimme kyllä myös näistä runoista.

Se on selvä, etten voi enkä halua kirjoittaa sanaakaan tänään ilmestyvästä Haavikko-kirjasta, tai korkeintaan voin sanoa, että tuo kuollut runoilija on juuri nyt ajankohtainen, ja siksikin halusin ottaa esiin hänen juuri nyt ajankohtaisen romaaninsa, jota ei tosin taida saada mistään.

Nuori 1960-luvun runoilija kommentoi itse äärimmäisen poliittisessa runokokoelmassaan: ”Niin katosi voitto maailmasta.”

Niin katosi maailma.


Olen muistavinani, että häntä pyydettiin vakavasti pankkiin töihin, korkeaan tehtävään. Hän ei mennyt, vaan jäi Otavaan, ja sekin oli virhe. Hänellä oli tuo nuoruuden runoista ja tästä romaanista ilmenevä tuhoisa yhdistelmä, vaurioita itsetunnossa yhdistyneenä harvinaiseen itsetuntemukseen. Tuosta yhdistelmästä ei tule mitään onnellista, ei edes onnellista liikepankin pankinjohtajaa.

(Kuva on vertauskuva. Otsikko on romaanista. jonka lopussa valetaan tinaa ja aavistellaan tulevaisuutta.)

12 kommenttia:

  1. Näiden päivitysten takia käyn viikottain vierailemassa "Kempillä", kuten Kemppisiä Lapissa kutsutaan. Suuri ja vilpitön kiitos - Haavikko ja hänen toinen vaimonsa ovat jotenkin tuttuja.

    VastaaPoista
  2. Olen aiemmin kuullut romaanista Yksityisiä asioita.
    Kysyisin, eikö sitä nyt sentään kirjastoissa ole saatavana?
    Kiitos, erittäin mielenkiintoinen teksti!
    Pauli H.

    VastaaPoista
  3. Se henkilö, jonka tunsin ja jonka kanssa olin tekemisissä joka päivä, oli jotenkin toinen.
    Tämä lause kolahti.
    Sain siitä vertaistukea.
    Minulla oli nuoruuspäivinä myös läheinen ystävä.
    Hän muuttui eräänä päivänä ja tiemme erkanivat vaikka jollain tavalla tekemisissä edelleen oltiin.
    Asia vaivasi pitkään.
    Tänään olen varma, että hän herkkänä ihmisenä
    sairastui menttaalisesti.
    Hoiti kyllä työtään, perusti perheen, kasvatti lapset - jotain suistui kuitenkin pienesti kiskoiltaan.

    VastaaPoista
  4. Jos on paljon muuta tekemistä, en usko sen luovuutta tappaneen, tuotantoa heikentäneen.
    Täytyy olla kysymys jostain muusta.

    VastaaPoista
  5. Runous on elämän yrttitarhaa.
    Miksi siis ohjelma Runoraati piti lopettaa?
    Olivatko katsojaluvut kuitenkin liian pienet?
    Luin joskus Haavikon julkaisemaa päiväkirjaa,
    elämän ehtoo vaiheessa hän suri sitä, että joutuu luopumaan runoudesta.

    VastaaPoista
  6. Haavikon mukaan Tsaarin venäjän ja Suomen punakaartin hallinnot edustivat rauhanomaista sovinnaisuutta. Bolsheviikit ja Suomen valkoiset aktivistit taas olivat terroristeja.
    Haavikon mielestä kirjailijan ei tarvinnut vastata mistään kirjoittamastaan vaan teos unohtui tekijälle valmistuttuaan.
    Omituisia tulkintoja on Tarja Halonen kirja jossa Halosen väitettiin johtavan täysin Suomen ulkopolitiikkaa.
    V. 1994 presidentn vaalien alla Iltalehti julkaisi kahden intellektuellin näkemyksiä ehdokkaista. Haavikon mielestä E.Rehn tuntee ulko ja turvallisuuspolitiikan paremmin kuin kukaan- Rytin ja Mannerheimin jälkeen- koska istuu sen päällä. Arto Paasilinnan kirjoitus oli samaa luokkaa.Muistutti ettei kyse ole missikisasta. Ahtisaari pystyisi hoitamaan tehtäviä paremmin, ilmeisesti siksi että oli toista ehdokasta rumempi.
    Vaalien jälkeen Haavikko purki tyytymättömyyttään ja kirjoitti ettei äänestäjillä ollut todellista vaihtoehtoa, Keijo Korhonen ainoana edusti jotain vaihtoehtoa. Suurin nero Mannerheimin jälkeen oli unohtunut.
    On Haavikolla paljon hyviäkin ideoita ollut.

    VastaaPoista
  7. "Iltalehti julkaisi kahden intellektuellin näkemyksiä ehdokkaista. Haavikon mielestä E.Rehn tuntee ulko ja turvallisuuspolitiikan paremmin kuin kukaan- Rytin ja Mannerheimin jälkeen- koska istuu sen päällä. Arto Paasilinnan kirjoitus oli samaa luokkaa"

    Tarkoitat varmaankin Erno Paasilinnaa? Jos haluttiin kahden intellektuellin arviot presidenttiehdokkaista, niin tuskin Artolle soitettiin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arto Paasilinnalta ja Haavikolta pyydettiin arviot. " Intellektuelleiltä" on ironinen lisäykseni.

      Poista
    2. Minäkin muistaisin... tai ainakin uskoisin asian näin olevan. Arton olen pari kertaa (porospäitten) tavannut ja muutaman kelpo kirjan on hän vääntänyt, vaan ei mikään hengen jättiläinen ole!
      terv. pekka s-to.

      Poista
  8. Tämä oli aivan parasta Kemppistä: sisältö omakohtainen, muoto omannäköinen. Ihailen kovin hänen kirjoituksellista kädentaitoaan, miten joustava ranne!

    VastaaPoista
  9. Voi veljet, ja miten...sunnuntaina, 17 toukokuuta, 2015

    Kumpaa herra professori lukee mieluummin, Haavikkoa vai Malleus Maleficarumia?

    Epigeneesi valuu tiimalasissa siihen malliin, ettei kaikilla riitä kärsivällisyys pseudovanhan mallin sekavaan sekoiluun. Älköön siis sitä pakotettako meille raatajille rahanalaisille.

    VastaaPoista