Sivun näyttöjä yhteensä

19. tammikuuta 2014

Kirjoitus



Tuli vastaan kaksi uutta sanaa, käsialakirjoitus ja sidokkeiset kirjaimet. Ehkä ne ovat toisille hyvinkin tuttuja. Arvellaan että kaunokirjoituksen aika olisi tullut. Se pudotettaisiin pois peruskoulusta. Tuo sidokkeinen taitaa tarkoittaa tekstaamisen vastakohtaa. Edellisessä kirjaimia yhdistetään toisiinsa, jälkimmäisessä ei. Nuoriso kuuluu jo hylänneen sidokkeisuuden.

En ota asiaan kantaa. Siihen taitaa liittyä näkökohtia, joista en ole selvillä.

Luulottelen, että ihmiselle käden käyttäminen on hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää. Viime vuosisatojen aikana soittaminen, piirtäminen ja kirjoittaminen ovat olleet tämän silmän ja käden yhteyden harjoittelun ja ylläpidon keinoja. Äitini kunniaksi lisäisin vielä ompelemisen ja neulomisen, kenties myös kutomisen.

Mahtoi se olla näky, kun tiedustelulentolaivueen miehet innostuivat kanavatöistä kesällä 1942, jolloin ilmavoimilla oli paljon enemmän lentäjiä kuin lentokoneita. Äitini sitä naureskeli. Olen kyllä itsekin tehnyt jonkin ompeluhomman – kangas, langat ja neula tulivat samassa paketissa. Koukuttavaa sekin on.

On väitetty, että asioiden kirjoittaminen kynällä olisi hyvinkin eri asia kuin esimerkiksi koneella kirjoittaminen. Tuostakin asiasta on varmasti laajat tutkimukset. Se taas ei ole tutkittavissa, vaikuttaako kynällä kirjoittaminen alitajuntaan jolloin erikoisella tavalla. Luultavasti se vaikuttaa. Ihmisillähän on tapa näprätä sormillaan hermostuessaan Jos hermostus menee pois sormien kautta, kai hermovahvuutta voi myös sada sisään samaa tietä. Muistattehan Humphrey Bogartin hullun Cainen komentajakapteeni Queegin, sen joka paiskoi ja pyöritteli kourassaan laakerinkuulia?

Itse syvennyn runoon, toisen runoon ja itse sepittämääni, kirjoittamalla sen kynällä. Tässä on monia mustia, vahakantisia vihkoja täynnä runoja. Seuraavaksi opin tai opettelen runon ulkoa. Sen jälkeen se alkaa ehkä avautua. Menetelmä liittyy jollain tavalla runon arkkitehtuuriin, joka on samanlainen vaikea kysymys kuin musiikin arkkitehtuuri eli rakenne.

”Parhaat sanat parhaassa järjestyksessä” on hyvä kuvaus, mutta se ei ole oikea. Näen tekstin kolmiulotteisena. Heikkolaatuinen mutta taitavasti mittaan ja loppusointuun kirjoitettu teksti on silmissäni kuin aurinkokuntamme veivattava pienoismalli. Se on lysti mutta herättää kysymyksen ”entä sitten”-

Hyvä teksti on kuin kestosalmiakki. Sitä haluaa imeskellä ja pyöritellä kielellään. Oikein hyvä runo on kuin talo tai jokin maisema. Sitä haluaa katsella aina ja aina, vuodenajoissa ja valaistuksissa.

Tämäkin vertaus on huono. Sanaryhmistä koostuvat ”planeetat” poikkeavat tähtitaivaasta, koska sekä niiden massa että kiihtyvyys vaihtelevat muun muassa lukijan viritysasteen mukaan. Ja ne ovat värillisiä.

Nyt kirjoittamani taitaa todistaa, ettei kursiivin kirjoittaminen ole järkevää. Sen oppimisessakin on niin iso työ. Kursiiveista puhutaan yleensä, kun tarkoitetaan nopeaa muistiin kirjoittamista. Esimerkiksi klassinen kreikka on pirun vaikeaa lukea, jos se on hätäisesti eli aikakauden omaan tapaan sutaistua. Niin on muuten latinakin; ligatuureja eli lyhenteitä käytettiin aika holtittomasti. Jos joku väittää osaavansa lukea, mitä Kansalliskirjaston kangaskassin kylkeen on kuvattu, älkää heti uskoko. Myös huolella tekstattu keskiajan latina sisältää erikoismerkkejä, joilla osoitettiin sijapäätteitä ja sellaista. Ei se noin vain aukea.

Sitäkään en osaa sanoa, onko taloustyö tai istuminen esimerkiksi kaupan kassalla hyväksi. Ehkä se on, tavaroiden käsittely. Sitä en usko, että toistoinen toiminta, Chaplinin malliin, tuottaisi mitään hyvää. Tai lapiointi. Puutarhaihmiset taas, joihin heihinkään en lukeudu, sanovat saavansa verratonta mielihyvää sormilla tonkimisesta. Se on helppo uskoa.

Viime aikoina koulukurista keskusteltaessa on käsitelty vakavia asioita. Noista peruskysymyksistä en halua vitsailla. Sitä vastoin mieleen tulee amerikkalainen pikkurangaistus, jonka te kaikki muistatte Bart Simpsonista, jaksojen alusta.

Ojennettava oppilas kirjoittaa taululle kymmenen tai sata kertaa kohottavan lauseen (”en sano rehtoria jäbäksi”). Meillä on kai ajateltu, että tuollainen temppu tekisi kirjoittamisen vastenmieliseksi.

En olisi varma asiasta. Ehkä on muitakin ihmisiä, jotka harjoittavat arjen hartautta kirjoittamalla jotain mahdottoman hyvää niin selkeästi kuin osaavat ja nimenomaan omalla käsialalla. Se on sellaista omaksi ottamsita.






28 kommenttia:

  1. Graafikkona olen huomannut että jotakin asiaa ei ihan ensi hätään kannata ruveta luonnostelemaan tietämyskoneella. Sillä on omat ehtonsa, joista hankalin on (tai oli, ennen piirtotablettia) se että piti piirtää ranneliikkeellä eikä sormenpäillä. Sormenpäiden välissä oleva terävä kynä tottelee hereämmin mielen liikkeitä; tasapaksua viivaa jättävä hiiri taas kulkee kulmikasta reittiä ja jättää jälkeensä laatikoita.

    Muutoin omistan edelleenkin T-paidan, johon työkaverini ja asioita mulle opettanut Hinkan Jorma oli painattanut "Don't blame the computer, it's the typewriter's fault" tarkoittaen, ettei vajavainen typografia, esimerkiksi väärän pituiset välikohtaviivat, ole puutteellisten typografisten mahdollisuuksien syy vaan se että emme ole niitä tottuneet näppäimistöltä enää hakemaan.

    Sama lienee kirjoittamisessakin. Painottamista ja taukojen ilmaisemaista välimerkein tai

    mahdollisesti uusin rivialoituksin voi toki näppäimistöllä harrastaa, mutta elävämpää tekstiä syntyy kun kynä roiskii tahroja paperille. Käsin kirjoittaminen (manuscript) on lähempänä piirustusta kuin ladontaa. Harvassa ovat enää nykyään kalligrafit -- itsekin huomaan peukaloni ja etusormeni jäykistyneen kun hautajaisiin piti saada adressi aikaan.

    VastaaPoista
  2. Ajattelun kehittymisen ja koulunkäynnin kannalta käsin kirjoittaminen ja käsialakirjoitus ovat kaksi kovin eri asiaa.

    Itse rupesin tekstaamaan kolmevuotiaana. Ajan tuhlaaminen kansakoulussa kaunokirjoitukseen tuntuu katkeralta vielä puolen vuosisadan jälkeenkin.

    Käsin tekstaaminen sen sijaan kehittää taatusti niin muistia kuin keskittymiskykyäkin. Olen ällistynyt viime päivien suunnitelmien järkevyydestä.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma käsinkirjoitukseni oli jo alkuajoista kangertelevaa, sinne tänne kääntyilevää. Kauno ei sujunut, mutta eivät irralliset kirjaimetkaan. Myöhemmin kun ammatissa tein oikea-oppisia ja hienoja teknisiä piirroksia oli aina suru, kun lopun tekstaukset ja mittanumerot pilasivat kauniin työn.

      Vaikka oma kaunon harjoittelu sujui surkeasti, niin silti tai siksi tuntuu, että jotain esteettisen aistin kehityksessä menetetään, kun siirrytään suoraan irtokirjainkirjoittamiseen tai tietokoneella kirjoittamiseen. Ja varmaan myös käden hienomotorisen käytön ja käsittämisen välillä on yhteyksiä.

      Poista
    2. Surkean anonyymikaunokirjoittajan loppulause: Toisaalta, johtuen kynän ja paperin sekä sotkuisen käsialan aiheuttamasta vastuksesta, ajatus alkaa lentää (silloin kun alkaa) kun sormet on näppäimistöllä.

      Poista
  3. Voi olla että oli ihan Lehtovaaran psykan kirjassa, mutta jostain olen joka tapauksessa oppinut että kinesteettinen tai kineettinen muisti on olemassa. Tentteihin lukemisessa oli ainakin minulla hyötyä siitä että kirjoitin tärkeimpiä juttuja tenttikirjasta vihkoon.

    Joskus myös muistin millä kohtaa vihkoa muistiinpano oli. Tapa jäi pysyväksi ja muistikirjoja on paljon. Koneella muistiinkirjoitettu on aivan eri asia, se ei pysy päässä, kun se on jo kirjoitettu koneelle. En tiedä miksi koneen muisti olisi pysyvämpi, todistetustihan se ei ole. Koneet kuolevat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, monesti oli tentissä näkömuistkuva tärkeästä asiasta, miten se sijaitsi kirjan tai luentomuistiinpanon sivulla, miltä näytti. Mutta mitä siinä luki, ei muistanut, eikä "nähnyt" valokuvantarkasti.

      Poista
  4. Kestosalmiakin asemesta vertaisin hyvää tekstiä laatusuklaaseen (joka ei ole mitään Fazerin sinistä). Sitä ei pureskella vaan imeskellään rauhassa minuuttien ajan ja tuloksena on mahtava makujen sinfonia.

    Runous on ensisijaisesti runomittaista tekstiä, jonka sanasto ja ehkä rakenteetkin ovat monilta osin jollain lailla "ylevöittynyttä", siis arkikielestä poikkeavaa. Näin on ollut varmuudella 5000 vuotta, mutta luultavasti kauemminkin. Vapaamittainen runous on tietysti sallittua, mutta sekundaaria se on. Eihän sitä ole sitä paitsi yhtä helppo oppia ulkoa kuin runomittaista, ja ulkoa osatut runot käyvät sydämeen kaikkein parhaiten.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaminen iPadillä sujuu kohtuullisen hyvin varta vasten suunnitellulla Ällästikulla. Pehmeä kumipäinen ällästikku sopii hyvin sormien välissä pyörittelyyn ja sillä tökkiminen on äänetöntä. Ja tuo akropaattinen pyörittely on kaiken lisäksi rauhoittavaa ja pitää yli 70 vuotiaankin jäykistyneet sorminivelet notkeina.

    VastaaPoista
  6. Kirjoittamisella, siis käsin kirjoittamisella, on merkitystä: kun lähimmäiseni oli sairaalassa ns. kuolemankielissä, rupesin ahdistuksissani kirjoittamaan päiväkirjaan 'A paranee' ja kirjotin tätä mantraa peräjälkeen viiden sivun verran ja toden totta, oloni helpottui. Ja muutama viikko siitä edespäin tuo myös toteutui :)

    VastaaPoista
  7. Muistelen lapsuuden kodissani olleen tapana kirjoitella johonkin lappuihin yms. samalla kun puhuttiin lankapuhelimeen. Sitä tekivät lähes kaikki perheenjäsenet. Monesti oli harjoiteltu omaa nimikirjoitusta. Auttoiko se keskittymään puheluun vai olemaan keskittymättä liikaa puheluun. Jonkinlaista ujouttakin se saattoi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puheluiden kuulemiseen tarvitsen paperia ja kynän. En siis ikäänkuin kuule puhujaa ilman. Ainakaan en muista mitään puhelun sisällöstä. Ilmeisesti opittu vika. Toisaalta ei niistä katkonaisista hieroglyfeistäkään selvää saa, ainakaan myöhemmin. Jos ihan heti kertoo toiselle puhelun sisällön niin parikirjaimiset sanat palauttaa puhelun sisällön aika hyvin.

      Poista
  8. "Ojennettava oppilas kirjoittaa taululle kymmenen tai sata kertaa kohottavan lauseen"

    Muistelen lukeneeni, että Neuvostoliiton ojennusleireissä oli käytetty samantyyppistä "kasvatuskeinoa": pakotettu toistamasta toistamaan probagandalaulua. Kuulemma tiettyyn mittään asti se vaikutti. Taustalla taisi olla behavioristinen psykologia.

    VastaaPoista
  9. Kuten aiemmin mainittu on perinteinen grafologia luokiteltava näennäistieteeksi. Onnistuneetkin "analyysit"kaiketi saatu kiertoteitse, esim. grafologi päätellyt alitajuisesti näytteen tekstikertomasta ja muista ulkopuolisista seikoista.
    Mutta grafologia ideana, että kirjoittajan luonne ja kirjoituksen aikainen mielentila heijastuisivat käsialassa, on minusta hyvin mahdollinen jopa todennäköinen. Ehkä tulevaisuudessa keksitään metodi aitoon grafologiaan.

    VastaaPoista
  10. Lapioiminen mainittiin epäilyttävän ykstotisena työnä ja osoittaa sen, ettei mainitsija itse ole lapioinut koskaan. Tosilapioimista ei ole matojen kaivu kynnöksen reunasta eikä muutaman poteron kaivaminen lyhyen armeijauran aikana.

    Lapiota on käytetty ja käytetään yhä monenlaisiin vaiheisiin rakennuksilla, kaapeli- ja viemärikaivannoissa, ja maataloudessa. Kaivinkoneen mukana kulkeva lapiomies on korvaamaton apu kun maahan aiotaan piilottaa tärkeäksi itsensä tehneelle ihmiselle hänen itsensä itselleen tarinoimansa mukaan tärkeiksi muodostuneita juttuja, esim. tietoliikennepiuhoja ja paskaputkia jotka jossakin mielessä tarkoittavat samaa asiaa.

    Puutarhassa lapio tietyissä työvaiheissa, ennen sormihommeleihin pääsyä on ehdoton työkalu. Argeologien on työskenneltävä erikokoisilla lapioilla moniaita päiviä ennen kuin hammasharjan käyttöönsä ottavat. Lumenluonnista äkkinäinen voi sanoa, että onpa tylsän monotoonista hommaa, mutta vaihtelevuutta siihenkin tulee, kun lumi on pakkasella höytyvänkevyttä ja suvetessa lyijynraskasta, puutarhapolkuun pitää tehdä mutka ja portailta kinokset poistaa. Ja miten helekutin mainio väline käteen sopiva lapio on lumenveistoa harrastettaessa.

    Jos lapat kuorma-auton lavalle soraa 8 tuntia päivässä työksesi, niin se voi tuntua jo paskaduunilta. Sitäkin tekivät esi-isämme vielä muutama vuosikymmen sitten. Sitä aiemmin moniaita vuosisatoja yhteen pötköön kun olivat hevoset vetojuhtina (tai toiset orjaihmiset).

    Höylin miehen syksyssä (K.Päätalo) on ojalapio päähenkilö Mikko Puurron yhtenä tärkeänä osana romaanin kokonaisuuden kannalta ja josta taas tulee mieleen, kuinka tärkeää on ollut ojankaivajan opetella suorien ja vetävien ojien teko: ei se lahjattomalta, asiaan huolella paneutumattomalta ihmiseltä ole sekään luonnistanut: vesi ei mäkeen nouse.

    Lapiolla on ehkä tehty näyttävämmät työt kynään verrattuna koskaan. Kynällä ja kynän tuotoksilla kutitellaan vain aivojen niitä osia, joissa asuu ihmisen turhanpäiväisyys ja josta kaikki tämä muukin turhuus sikiää. (Lapioiminenkin: sulaisivathan lumet ilman niiden siirtelyä aikanaan kuitenkin, mutta kun kynällä on piirrelty ja asetuksiin kirjoiteltu aina auki olevia teitä ja katuja ja pihoja niin....)

    Mutta jos asiat kääntää selälleen, niin voipi olla, että ehkä jopa ojankaivuu on alkujaankin kynän (sivistyksen) syytä: Paljon tuhoa on aikaan saatu täällä käydessämme ennen kuin ensin kynä ja sen jälkeen lapio sotkeutuvat käyttäjiensä mukana ikuiseen unholaan.

    Kun joku taas huokaisee kuinka paljon ihminen on saanut kaunistakin aikaan, niin se kauneus on vain suurta kuvitelmaa ja kustannuslaskelmien ymmärtämättömyyttä (enkä tarkoita talousmiesten laskelmia). Pelkkään kuvitteluun olisivat kynillä aikaan saadut tarinat kyllä riittäneet, mutta kun niitä kuvitelmia on täytynyt ruveta käytännössä myös kokeilemaan, niin siihen eivät ihmisen kyvyt ole riittäviä olleet koskaan. Eivätkä kerkeä kehittyä riittäviksi. Ainakaan tekojen seurausten parsintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa täyteläinen vastaus. Ei siihen osaa sanoa kuin että olet oikeassa. - Olen lapioinut paljonkin, mutta kieltämättä melkein aina hiekkaa, soraa tai multaa. Muistissani se tuntuu samanlaiselta kuin huono kuntosaliohjelma. Ja sellaista et tarkoittanut.

      Poista
    2. Neuvostosotilaiden valmiuksia kuvaavasta kirjallisuudesta ("Viktor Suvorov" & al.) käy ilmi, millaisia tuntemuksia ja lamaantumista lapion käyttö taisteluvälineenä herättää vastustajassa.

      Poista
  11. Kemppisen ja Enbusken mentyä Ylen ykkösen parasta puhetta on Kalle Haatasella. Juuri podcastina kuuntelemani 12.12.13 ohjelman innoittamana olen hakemassa käsiini Käsikirjaa:

    http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2013-syksy/käsikirja.html

    VastaaPoista
  12. Käsin kirjoitetut muistiinpanot ovat myös tärkeitä, ajattelun raaka-ainetta, elämyksen työstämistä ajatuksiksi ja sanoiksi. Jukka Kajavasta kerrotaan, että hän kirjoitti aina muistiinpanoja mutta ei koskaan lukenut niitä. Tärkein oli jo tapahtunut päässä, osittain muistiinpanojen ansiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarmemmin ottaen Kajava sanoi (radiossa toimittaja Tempakan haastattelussa?) että kirjoittaa esityksen aikana puolivalossa/hämärässä muistiinpanoja mutta ei sitten saanut useinkaan jälkeenpäin käsialastaan selvää. (Itsellä oli sama vika aikoinaan alle kaksikymppisenä wannabe elokuvaohjaajana - tai edes kriitikkona - Arkiston näytöksissä Eerikinkadun Orionissa, ja ne näytöksen yhtedessä jaetut esittelymonisteet hieroglyfeineen on vieläkin tallessa.)

      Poista
    2. Minullakin mapillinen niitä Arkiston monisteita ohjaajan mukaan aakkosjärjestyksessä. Haettukin tietoja, ainakin ennen nettiaikaa. Joskus tuntui siltä, että kävi esityksissä enemmän kuin opintopaikalla, ainakin innokkaammin. Hyvä "koulu".

      Poista
    3. Tunsin Jukka Kajavaa hiukkasen, kun asuin samassa rapussa, kahden korttelin kävelymatkan päässä Orionista. Ei hän tainnut saada käsialastakaan selvää, mutta pääasia oli kirjaimellisesti juuri sitä: ajatuksen muuttaminen sanoiksi päässä silloin kun asia tapahtui. Sitten oli helpompi laatia arvio katoavan ilmaisun taideteoksesta. Kajava oli muuten täydellinen herrasmies. Hän järjesti usein juhlia kotonaan, mutta ilmoitti aina niistä rappunaapureille etukäteen ystävällisesti, enkä usko kenenkään häiriintyneen.

      Mikä on tämän "Anonyymi"-kirjoittelun syy? Eikö voisi olla edes nimimerkkiä, että voisi erottaa kymmenet anonyymit toisistaan?

      Poista
    4. Monisteet olivat joskus hieman vaikeita. Hauskin väärinkäsitys minulle lukijana oli Mel Brooksin To Be Or Not To Be -elokuvasta käytetty "remake"-termi. Kuinka mainio uudissana perihauskalle komedialle, ajattelin kunnes paljon myöhemmin tajusin sanan olevan englantia ja viittaavan siihen, että Brooksin filmi oli uusintaversion Ernst Lubitchin alkuperäisestä vuodelta 1942. Muuten, Brooks on hauskempi mutta Lubitch tyylikkäämpi - ja tuo tekoaika saa kyllä hiljaiseksi: "concentration camp Erhardt"..,

      Poista
  13. Sanoit näkeväsi tekstin kolmiulotteisena. Olen miettinyt, että voisiko tekstiä tuottaa aidosti kolmiulotteisesti. Siinä ei olisi siis pelkästään merkkejä rivillä vaan asiaa olisi myös päällekäin. No kirjassahan kyllä on mutta kuitenkin jotenkin liian lineaarisesti. Hahmottelen kirjoituksen seuraavaa vaihetta, jossa tieto koostuu muunlaisista yhdistelmistä kuin pinnnalle raapustetuista riimuista. Merkityksen ymmärtäminen ihmisaivoilla olisi silloin aika työlästä mutta koen, että raapustelu ei ole juurikaan kehittynyt sitten kalliopiirrosten. Samaa kamaa kaikki tyynni. Nyt mennään paljon syvemmälle mieleen. Varmaankin salakirjoituksen kehittäjät ovat useinkin rakentaneet kirjoitussysteemin, jossa normaalin kirjoituksen sisällä on toinen kirjoitus mutta ovatko nekin vain kaksiulotteisia? Mitä sanoisitte, jos samasta tekstistä voisi lukea paitsi Raamatun niin myös Kalevalan ja Kansojen historian? Voiko joku ulkopuolinen äly lukea luontoa kuin kirjaa. Eli löytää sieltä merkityksen, joka meille on vain kaunista luontoa mutta toiselle täyttä asiaa. Tarina, joka on jätetty meille tulkittavaksi. Jää nähtäväksi.

    VastaaPoista
  14. Haluan avata keskustelua muodikkaan monikultturiseksi. Harvoin tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi arabialainen kirjoitus on aina sidokkeista eli "kaunokirjoitusta". Kirjaimista on olemassa 4 eri muotoa: alussa (siis oikealla), keskellä sanaa, lopussa ja irrallinen muoto. Koko sivistyksen ytimeksi mielletään kyky kirjoittaa kauniisti ja kalligrafia on taiteista arvostetuimpia. Jumalan sanasta tuli tehdä myös visuaalisesti kaunista. Tämänkin vuoksi islamilaisessa kulttuuripiirissä suhtauduttiin pitkään vieroen kirjapainoihin: ihmisen tuli kirjoittaa omalla kädellään Herransa kunniaksi. Sittemmin kirjapainon yleistyessä kirjoitus ei oikeastaan muuttunut: painettu arabia (ja muut samalla kirjaimistolla kirjoitetut kielet: persia, urdu...) on oikeastaan painettua kaunokirjoitusta.

    VastaaPoista
  15. Kemppisen ajatus, että runo pitää luonnostella suttuisella käsialalla ulosottoviraston kirjekuoreen, on jäänyt kummittelemaan mieleen siitä kun sen ensimmäistä kertaa luin (2007?)

    Entinen tyttöystäväni on poikkeuksellisen hyvä kirjoittaja, mutta satuin näkemään hänen tuoretta kirjoitustaan, ja se oli aivan jokaisella mittapuulla käsittämättömän surkeaa. Tajusin, että juuri siksi hän oli niin hyvä. Hän pystyi luomaan estoitta raakatekstiä, josta hän sai jalostettua huippulaatua. Itse jään keskinkertaisuuteen koska alitajuntani ei osaa puhua näppäimistölle. Tuotan sovinnaisuuksia, joista puuttuu muna ja räime, enkä osaa edes hioa niitä muotovalioon loistokuntoon. Varmaan kuolen ennenkuin opin pilkkusäännöt.

    Kyvyttömyydessäni olenkin miettinyt huonoa kommunikaatiota: muminaa, niinkuttelua, suttua. Alan uskoa, että sulkemalla nämä pois jää väistämättä osattomaksi myös onnistumisista.

    VastaaPoista
  16. Kirjaimellisesti kolmiulotteista kirjoitusta oli viimevuotisessa Kultahattu 3D -elokuvassa. Visuaalisen tyylitajun puute oli hämmästyttävää, mutta dialogi ja teksti oli aitoa Fitzgeraldia.

    VastaaPoista
  17. Keskikoulutodistukseeni jäi kaunokirjoituksesta hienoksi muistoksi kymppi. Siitä olen erityisen ylpeä, vaikka pärjäsin muissakin aineissa, kute kielissä ja matikassa.

    VastaaPoista