Hakamies

Olen minä mielestäni melkoinen tekijä noiden koneiden ja laitteiden kimpussa. Tänäänkin päätin, että nyt otetaan selvä, miksi Lumian mukava kello-apsi on mennyt niin kovin himmeäksi, ettei sitä yölläkään juuri erota.

Juotuani asiaankuuluvat aamukahvit otin puhelimen käsiteltäväksi, käärin hihani ja päätin panna ruuvit oikealle ja bitit vasemmalle. Ja käyttöohjeeseen käsiksi!

Sieltä löytyi ennen pitkää kohta, jossa käskettiin säädellä näytön valoisuutta pyyhkäisemällä alaspäin. Minähän tätä kokeilin, ja heti toimi. Siis pyyhkäistään sormella ylhäältä alas.

Ajattelin että jos tuo käyttöohjeen tai itse puhelimen tekijä tulisi tähän, voi olla, että pyyhkäisisin turpaan.

Ei tuo mitään. Minulta meni melkein vuosi hoksata (vahingossa) että kaikin puolin kelvottoman Nokia E 75:n kannen näppäimistön lukitus aukeaa lipsauttamalla tämä oikea qwerty-näppäimistö esiin. Olinkin aina moittinut, miten hankalaa varsinkin ulkona on etsiä oikea nappula saadakseen vehkeen pelittämään.

Enkä ole kertonut muistelmaa kätevyydestä? Se oli Savossa; asensin saunan oveen uppolukon, Abloyn. Työ sujui, kuinka muuten, kuin leikiten. Otin aikaa. 11 tuntia 13 minuuttia, ja voilà – lukko oli paikallaan. Kylillä sen pojan veli, joka lykkäsi kottikärryillä kaljaa kaupasta, kuului saavuttaneen suunnilleen saman ajan, 1 minuutti 13 sekuntia. Hänkään ei yleensä harrastanut työntekoa. Minulla meni ”hiukan” aikaa ennen kuin keksin, ettei tämä ole yksikurkkuinen Solex tai vastaava, johon on saatava mahtumaan kaikki paketissa olleet osat. Jokin määrä prikoista oli heiteltävä kanervikkoon! Siinä oli osat kahden eri paksuisen oven varalle.

Selvästi alle 10-vuotiaana aloin suuntautua vanhempieni, isovanhempieni, enojen ja tätien sekä omasta aloitteestani lukumiehen uralle. Kun sain kynän, siihen tuli kirjoitus lisäksi. Kerrankin nimittäin otin kellokaupassa Ylikylän isännän vastaan ja avasin kellon vähän niin kuin Chaplin elokuvassa eli musertavan itsevarmasti. Fiinikarva lensi kattoon, kun sorkin sitä vähän puukon kärjellä. Toivon että se isäntä sai kellonsa toimivana takaisin. Ei se ollut mikään Ukko Leijona. Mikä lie ollut roskoppi.

Tuossa oli puhetta valokuvista ja digistä. Tari kertoi erään näkökulman asiaan ja samalla sain omakseni tämän kuvassa näkyvän kirjan, päiväperhosten suomenkielisen nimistön. Se kuuluu olevan tämän Kari Nissisen elämäntyö. Kun en tiedä perhosista muuta kuin alan miesten kertoman, tyydyn ihastelemaan ja lisäämään, että suomenkielinen nimistö on selvää runoutta.

Pienellä tutkimisella kävi selväksi, miksi perhosmiehet parveilevat Papuan – Uuden Guinean seudulla. Lajirunsaus on valtava. Siellä on myös pyydystetty yli sata vuotta sitten suurin perhonen, haulikolla. Siipien kärkiväli on kuulemma 30 senttiä.

Heillä on perheessä seuraleikki, että ystäväni ei perhostele oopperaan, vaikka mikä olisi. Olen suunnitellut hankkia hänelle levyn, mielellään DVD:n Puccinin oopperasta Madama Butterfly. Luultavasti päädyn siihen vanhaan, Mirella Freni ja Placido Domingo. Ohjaaja on näet Jean-Pierre Ponnelle. Näin kerran Bastiljin oopperassa hänen kättensä jäljen, Katerina Ismailovan, ja olin heti myyty. Ällistykseni hän oli herättänyt hänen herättelemänsä Orffin ”Carmina Burana” (1975), joka nappasi kerralla näytellyt televisiomusiikin uuteen ulottuvuuteen.

Sain nyt tietää, että Japanissa elää tai eli suuri perhosten kerääjä, yksi maan rikkaimmista miehistä. Monia muitakin asioita minulle opettanut kertojani kertoi tarinan. Samalla tavalla kuin käyrätorven soittajilla vakavilla perhosharrastajille näyttää olevan aina ystäviä maapallolla, joka puolella. Tämä japanilainen oli lähettänyt valokuvateoksen Papuan – Uuden Guinean perhosista. Sen aineistoa oli ollut hankkimassa suurehko joukko ammattilaisia.

Ymmärrän että digikameroista on perhosia kuvattaessa sama siunaus kuin vauvojenvalokuvauksessa. Joko sarjatulella tai nopeasti laukomalla voi saada hyvätasoisia kuvia siiveniskuista / ilmeistä, jotka vaihtuvat kuin kesän valot.

Tuon japanilaisen kirjassa on siis kuva, jota oli tavoiteltu vuosikymmeniä. Kohteena  ollut äärimmäisen harvinainen laji viihtyy lähinnä puiden latvoissa yli 100 metrin korkeudessa ja vain Borenolla vai olisiko se paikkakunta ollut Sulawesi.

Tuon kohteen rinnalla Attenborough’n BBC-dokumenttien ihmeet ovat sittenkin aika kesyä tavaraa, paitsi se imettävä panda. Mutta minusta elämäntyö ei tuosta parane. Tyyppi vaanii aina muutamia viikkoja kerrallaan perhosta, jonka kuvaaminen filmille on mahdotonta tai ainakin toivotonta. Ja toinen käyttää miehuutensa päivät ja luultavasti hiukan perintörahoja syventymällä perhosten nimeämiseen. Hattu päästä, hyvät herrat!