Pyhäinpäivä

Kulttuuri sirpaloituu, kuten kuuluu. Halloween on täälläkin täyttä totta ja kauppiaita naurattaa. Jopa Yhdysvalloissa tuo juhla herätti minussa vastenmielisyyttä, saati Suomessa. Se on oma vikani.

Henkilökohtaisessa almanakassani varmaan lukee edelleen ”Pyh. miest. p.”. Tämä näet oli ennen Pyhän miesten päivä, vaikka minulle tuotti vaivaa käsittää, miksi allakassa lukee ”pyh.”.

Viisas Internet kertoo, että oikeastaan vasta sotien jälkeen tuli tavaksi juosta hautausmailla ja muistaa kuolleita tänä nimenomaisena päivänä.

Kirjoitin että kansakunta on nykyhistorian syöpä.

Ilmeisesti koukku näkyi ja mato säästyi, koska raivostuneita kommentteja ei juurikaan näkynyt.

Turhiin rauennut tihutyöni oli painottaa sanaa ”historia”. Menneisyyden ja siis nykyhetken eli myös tulevaisuuden näkeminen kansakunnan ehdoilla tarkoittaa väistämättä paperien historiaa, jossa pienet ihmiset unohdetaan ja hyvin pienet ihmiset unohdetaan ehdottomasti.

Mutta pyhäinpäivä on kaikkien kuolleiden muistopäivä, ja kuolleet ovat vaaratonta väkeä.

”Väki” tarkoitti ennen voimaa. Väkevä tarkoittaa edelleen voimakasta.

Kuolleissa meillä on voimaa. Käynti hautausmaalla riittää todistamaan, että emme ole täällä ainutlaatuisia vaan satumme vain olemaan tällä hetkellä vetovuorossa, ja sitten tulevat remmiin toiset.

”Kansakunta” on vaikeaselkoinen sana. Ennen vallankumousta ja Napoleonia Ranskassa, Saksassa ja Englannissa oli moukkia (peasants) ja Suomessa ja Ruotsissa oli maailmansotaan asti yhteistä rahvasta (allmoge). Nämä olivat vaivalloisia, alempia olentoja, jotka oli pidettävä kurissa.

Suurten vallankumousten julistusta tasa-arvosta ei totisesti tarkoitettu vakavasti otettavaksi, eikä sitä otettu vakavasti. Mutta Napoleon, tuo Hitlerin ja Stalinin veroinen mutta jostain syystä joidenkin ihailema himomurhaaja, jätti jälkeensä Euroopan, jossa puhuttiin yhä enemmän ”kansoista”. Ja kansaan luettiin myös maanmoukat, jos olivat sopivan värisiä ja puhuivat otollista kieltä. Venäjällä näin ei toki tapahtunut. Musikka mikä musikka.

Napoleonin sodissa armeijoiden koot kymmenkertaistuivat, ja ennen pitkää aika oli muuallakin kuin Preussissa kypsä asevelvollisuudelle, ja se puolestaan veti perässään kansanopetuksen ja jonkintasoisen kansanterveystyön.

Sodissa sitten sangen moni kelpasi kuolemaan ihan kansakoulupohjalta.

Saarnoja on tapana esittää kirkossa, harvemmin blogissa. Niinpä ylle kirjoitettu pohjustaa mielipidettäni kiinnostavaan ajatukseen: miksi Ruotsi ja Suomi eivät nyt tekisi valtioliittoa, jonka Neuvostoliitto ja Saksa estivät 1940 (ja josta myös Ruotsi olisi luultavasti livennyt, jos asia olisi edennyt).

Kansallisvaltio on keksintö, joka presidenttien W. Wilson ja F. Roosevelt käsissä osoittautui heiveröiseksi totalitaarisen väkivaltajärjestelmän edessä. Jotkut onnelliset, kuten Suomi, selvisivät kuitenkin, vaikka eväät olivat laihat.

Luuloni mukaan mittakaava on kaikki kaikessa budjettiyksikköjen menestyksen kannalta. Valtioiden yhdistäminen on vanhanaikainen ajatus. Monikansallisista yhtiöistä ja järjestöistä (tyyppiä Punainen Risti) oppia ottava horisontaalinen liittoutuminen on järkevä ja kannatettava ajatus.

Liittoutuminen on mahdollista vain itsenäisyyden ehdoilla. Vaihtoehto on fuusio – vahvempi syö.

Suomalaisella siviilihautausmaalle tulee tunne, että on suuri kunnia olla suomalainen. Tämän tunteen siirtäminen perinnöksi on asiallinen tehtävä.

Huomenna jatkan esittelemällä Norman Daviesin listan sotakirjoista. Eilisestä, sotaelokuvista, puuttui laineen ”Tuntematon” luullakseni siksi, että kaikki listan elokuvat esittelivät käsityksiä, kertomuksia, totuuksia tai valheita tietyistä paikoista tai operaatioista. ”Tuntematon” on niin varhainen ja niin Neuvostoliiton varjossa kirjoitettu, että se tapahtuu vain ”siellä jossakin”, Laatokan takana, ja ainoa todella nimetty paikka on Petroskoi.

Elokuvassa ja romaanissa on 1950-lukua sekin, että lopputaistelut jätetään oikeastaan kuvaamatta. Perääntyminen vain jotenkin oudosti päättyy.

Pyhäinpäivänä mainittavaksi teos sopii mainiosti – on harvinaista, että sotakirja ja sotaelokuva kuvaa siviilien sotaa. ”Sotilas” on ammatti.

Hautausmaa on sitä yhteisöllisyyttä, johon itse uskon.

Kuvitelmia sodasta

Sotaelokuvia ei pitäisi katsella. Jos elokuva on huono, kuten yleensä on, siitä harmistuu. Jos se on hyvä, siitä kauhistuu.

Historiantutkija Norman Davies on paksun Europe-kirjansa vuoksi sankareitani. Hän on siitä erikoinen britti, että on opiskellut myös Ranskassa ja osaa myös puolaa. Niinpä hänen Eurooppaansa sisältyy myös Itä-Eurooppa, kohdittain vieläpä Suomi. Kirjassa ”Europe at War” on hyödyllistä numerotietoa ja lisäksi hyviä katsauksia eri maiden virallisiin kuvitelmiin sodastaan.

Keskeisen osan niistä muodostavat elokuvat. Daviesin lista on tällainen.


Hathaway, The Desert Fox – Erämaan kettu (Rommel) 1951
O’Ferrall, Angels One Five – Viimeinen lento 1954
Friend, The Cruel Sea – Julma meri 1953
Wise, The Desert Rats
Anderson, The Dambusters – Taivaalla palaa 1955
Ferrer, The Cockleshell Heroes – Itsemurhapartio (kommandot kanooteissa)
Hamilton, The Colditz Story
Gilbert, Reach for the sky – Sankarilentäjä (Douglas Bader)
Wajda, Kanal – Kanal – kirottujen tie (Varsovan kansannousu 1944)
Norman, Dunkirk
Buczkowski, Orzel (sukellusvene)
Gilbert, Sink the Bismark 1960
Aldrich, The Dirty Dozen 1961
Wajda, Generation (vastarintaliike)
Thompson, Guns of Navarone
Annakin , The Longest Day – Atlantin valli murtuu
Sturges, The Great Escape – Suuri pakoretki1963
Annakin, Battle of the Bulge – Taistelu Ardenneilla
Hutton, Where Eagles Dare – Kotkat kuuntelevat
Crispino, Sullivan’s Marauders – Commandos, itsemurhapartio
Melville, L’armée des ombres – Varjojen armeija
Hamilton, Battle of Britain – Taistelu Britanniasta
Schaffner, Patton
Johnson, The Execution of Eddie Slovik – Teloitusjoukon edessä
Attenborough, A Bridge Too Far – Yksi siltä liikaa 1977
Peckinpah, Cross of Iron – Rautaristi 1977
Peterson, Das Boot – Sukellusvene U-96
Klimov, Come and See – Tule ja näe
Wajda, Korczak
Parikka, Winter War – Talvisota
Vilsmaier, Stalingrad 1993
Spielberg, Saving Private Ryan
Irvin, When Trumpets Fade – Kun aseet vaikenevat 1998
Mostow, U-571 (Sukellusvene)
Madden, Captain Corelli’s Mandolin
Annaud, Enemy at the Gates - Stalingrad
Polanski, Pianist
Saarinen, Ambush – Rukajärven tie
Taub, The Fallen – Sodan kasvot
Taub, Letters from the Dead
Hirschbiegel, Downfall – Perikato 2004

Kertokaa omistanne. Siinähän Halloweenia niille jotka eivät vietä Pyhäinpäivää.

Itse kummastelen toisen sukellusveneklassikon puuttumista – The Enemy Below – Vihollinen syvyydessä (Dick Powell, 1957).

Puoli vuosisataa sitten minuun teki vaikutuksen saksalainen ”Koirat, ettekö kuole” (Hunde, wollt ihr ewig leben, Frank Wisbar, 1959) Stalingradista ja tavallaan myös kohdittain humoristinen ”08/15” –sarja, joka perustuu Hans Hellmut Kirstin romaaneihin. Muistan kohdan, jossa kunnon saksalainen yrittää soittaa Beethovenin sonaattia, ja paha saksalainen kaataa kaljaa pianoon.

Listalla oleva Klimovin ”Tule ja näe” melkein ylitti kestokykyni. Se on erittäin hyvin tehty ja erittäin kauhea. Sama koskee tavallaan Lina Wertmüllerin Pasqualino Settebellezze eli Mies joka osti elämänsä (1975). Pier Paolo Pasolinin (Salo) sukua.

Olisin kiitollinen, jos joku tietäisi minulle neuvostoliittolaisen spektaakkelin Kurskin panssaritaistelusta. Olen mielestäni nähnyt – ja arvostellut – sen muinaisessa elokuvateatteri Capitolissa. En ole koskaan sen jälkeen löytänyt siitä jälkeäkään. Vaikutuksen tekivät tuhannet avustajat ja varmaan 500 panssarivaunua, joita kuvauksissa oli käytetyy.

Seurallisuudesta

Suurista diktaattoreista ja hirveistä murhamiehistä tiedetään, ettei heillä ole ystäviä eikä lähipiiriä. Ne ominaisuudet, joita he ovat tarvinneet päätyäkseen asemaansa, karkottavat sekä ajattelevat että ajattelemattomat ihmiset ympäriltä, koska lähietäisyydellä henki on hupa. Jäljelle jäävät tuulenhaistajat, jotka luulevat ehtivänsä pinkaista pakoon, kun tarve tulee.

Diktaattorin ja muun murhamiehen ammattitauti on paranoia, vainoamisharhaisuus. Suuri maailmankirjallisuus on täynnä kertomuksia hikoilevista hallitsijoista.

Kysymys: olisiko tämän hetken mainio tietoliikenne ja sosiaalinen media eri muodoissaan rikkomassa sitä seurallisuutta, jonka varassa tässä on tultu toimeen viimeksi kuluneet 38 000 vuotta?

Kysyn tätä muun muassa siksi, että olen itse kovin epäseurallinen. Osaan tietysti toimia solistina eli olla suuna ja päänä porukoissa, mutta todellisuudessa lakkasin viihtymästä joukossa noin 20 vuotta sitten, vähän alle. Käsitykseni onnesta on istua kivellä metsässä yksin. Kun nopeasti etenevä ukkoutuminen aiheuttaa murtomaalla ongelmia, saan saman tunteen jonkin kauppakeskuksen kahvilassa, iltapäivälehti pöydällä hämäystarkoituksessa, kauppakassi jaloissa, todellisuudessa täysin asiattomilla asioilla mutta silti keskittyneisyyttä säteillen. Varmaan joku miettii vilkaistessaan, mitähän tuokin tuossa nuokkuu, veronmaksajien varoilla varmaan.

Todellisuudessa seitsemän veljestä eivät olleet sukua toisilleen. Kerrontateknisenä ratkaisuna tuo ajatus oli outoudestaan huolimatta toimiva. Sakki saatiin sisään romaaniin ja siitä ulos ilman erinomaista selittämistä, vaikka kuvattavana oli edustava otos 1800-luvun alun maalaisrahvasta. (Puhe ryssän sotaväestä Parolassa ajoittaa tarinan.

Uudisraivaajien oloissa noin seitsemän henkeä on hyvä ryhmän koko. Pidemmällä tähtäyksellä tarvitaan lisäksi vaimoista väkeä, mutta kuten romaanista ilmenee, tuossa tarkoituksessa juuri palattiinkin ns. kylään ja opeteltiin ihmisten tavoille.

Kylän koko riippuu elinkeinosta. Seuraava suurempi yksikkö on heimo tai klaani, jonka ydin on riittävän monipuolinen geneettinen pooli. Voidaan solmia avioliittoja ja saada jälkeläisiä. Pienessä kylässä tässä toimessa kävisi ennen pitkää hullusti.

Suurempi heimo tyyppiä ”hämäläiset” on niin pahasti romantiikan sotkema käsite, etten osaa sanoa siitä muuta kuin että riittävän teknologian tuotua rosvoretket kuvaan tällaisia sakkeja syntyi erilaisten päälliköiden ja heidän SS-joukkojensa ympärille. Viimeksi mainittu tarkoittaa päätoimisia kiusankappaleita ja rauhanhäiritsijöitä, kuten aatelia tai samurai-luokkaa.

Kansakunnista eurooppalaisittain pisin yhtäjaksoinen historia on Ranskalla, jossa pitkätukkaiset merovingit eli frankkikuninkaat menivät muun tekemisen puutteessa kasteelle 400-luvulla. On huomautettu, että Ranskan jatkuvuus johtui osittain Capet’n hallitsijasuvulle sattuneesta yllätyksestä. Hugo Capet eli Huugo Hattupää pani alulle 350 vuotta kestäneen dynastian. Kerran toisensa jälkeen syntyi aikuiseksi elänyt poika ja yleensä vain yksi poika. – Nuorempien kuninkaanpoikien ongelmasta onkin ollut puhe usein ja aina aiheellisesti.

Kansakunta on nykyhistorian syöpä.

Olen kovasti samaa mieltä kuin Benedict Anderson ja miksipä ei myös Edward Said, jotka puhuvat ja kirjoittavat ”kuvitelluista yhteisöistä” ja pitävät geopolitiikkaa pahanlaatuisena ajatusvirheenä, koska myös maantiede on ihmisen mielen rakentama pohjaltaan kuvitelma. Maantiede näyttää perustuvan mitattaviin ja punnittaviin asioihin – mutta mitä perua on esimerkiksi ”irredenta”?

Tuo termi tarkoittaa aluetta, josta ei voida luopua tai jota ei voida jättää valloittamatta, koska se ”kuuluu” kansallisesti, kielellisesti, poliittisesti tai uskonnollisesti johonkin toiseen alueeseen.

”Karjala takaisin” on suomalainen irredenta, joka on jäänyt – minun mielestäni – sopivan vähälle huomiolle. Viimeistään nykyiset energiaolot (öljyn laivaus, kaasujohto) ovat heilauttaneet realismiin ihmisiä, jotka ovat nähneet rajan takana vain haaskion, mitä se enimmäkseen on.

Päivän uutisena kerrottiin televisiossa, että Englannin lehdet eivät suhtautuneetkaan niin kannustavasti Suomen Talvisotaan kuin on luultu. En oikein tiedä, kenelle tämä on uutinen. Englannin tilanne oli hieman outo. ”Appeasement” eli myönnytyspolitiikka jatkui. Englanti oli yhdessä Ranskan kanssa taannut Puolan koskemattomuuden mutta seurasi tilannetta kädet hurskaasti ristissä.

Etenkin The Times (E.R. Carr) oli ensin jyrkästi valvomassa Hitlerin ja sitten yhtä jyrkästi Stalinin hyvää mieltä. Talvisodan jälkeen kesällä 1940 saatiin sitten näyttö Englannin toimintatavoista, kun Saksa valloitti Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian ja Ranskan ja Englannin oma siirtoarmeija pelastui Dunkerquesta tavalla ja syistä, joita kukaan ei oikein vieläkään käsitä.

Talvisodan kuva… Ikään kuin maailma olisi urheilukilpailu. Vaikka kyllä meille taputettiin, kuin krikettiottelussa, yhdellä sormella, ettei ääni häiritsisi äreitä.

Ihminen ja palloilija

Washingtonin Smithsonian-museo on mahtava nähtävyys etenkin tekniikasta ja tietotekniikasta kiinnostuneelle, mutta siellä on vaikka mitä. Myös lehti on kovatasoinen. Neanderthalin ihmisen DNA:n selvityksen yhteydessä lukeva yleisö oli kuitenkin sortunut myös nenäkkäisiin kommentteihin. Jo pelkän luurangon perusteella kommentoijat arvioivat, että tuolla kropalla tienaisi jalkapallossa (amerikkalaisessa) pitkän pennin.

Eilen esitettiin ylistämäni televisiosarjan kolmas osa, joka oli ehkä vielä kaikkia aikaisempia parempi. Lähtökohtana oli sarjassa nimeltä mainitsematta jätetty Cioclovina Uscata –luolista löydetyt luunsirut ja niistä koottu kallo, joka kuuluu hyvin luultavasti esi-isällemme tai –äidillemme.

Meidän porukan ja Neanderthalin ihmisten välejä selviteltiin etevästi ja riittävän yleispiirteisesti. Todellisuudessa löydöt ovat niin uusia ja tutkijat sen verran erimielisiä, ettei varmuutta oikeastaan ole.

Mutta tämä Neanderthal, vaikka oli etevä, aivoiltaan tasaveroinen ja luultavasti puhekykyinen, otti ja kuoli sukupuuttoon. Enemmistön uskottavan mielipiteen mukaan emme ole samaa lajia ja luultavasti yhteisten jälkeläisten saaminen ei olisi onnistunut. Mitään merkkejä sellaisesta ei ole, ei fossiileissa eikä perimässä.

Britti Steven Mithen on esittänyt sen viehättävän teorian, että kukapa tietää, jos Neanderthalit puhumisen sijasta lauloivat – ehkä puhe ja laulu eivät vielä olleet eriytyneet.

Ehkä ne eivät ole vieläkään eriytyneet.

Ymmärsin vasta nyt, miksi Egon Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria” on kuuluisa ja ajatteluun vaikuttanut teos vain Suomessa. Hän oli juutalainen. Kirja kiellettiin Saksassa ja Itävallassa 1938. Kun siitä otettiin sotien jälkeen uusia painoksia, ilmapiiri oli muuttunut eikä sitä Wieniä, josta tuo kirja virtaa, ollut enää olemassa. – Lisäksi Friedell oli diletantti arvostaan hyvin tarkkojen ”tieteellisten” historiantutkijoiden valtakunnassa, ja vaikka hänen teoksensa on laaja historiallinen essee, kyllä siitä totta puhuen puuttuu tutkijan kuri. Hän kirjoitti suurenmoisesti asioista, joiden yhteydet hän näki, mutta se 95 % työstä, joka on ikävää ja ankeaa aherrusta, tuli kyllä kerran toisensa jälkeen hypätyksi yli tai kuitatuksi sopivilla sukkeluuksilla.

Mutta voi miten paljon parempi Friedell silti on kuin amerikkalaisille niin rakas suren valistuneen yleisön kirjailija (1885-1981), jonka ”Suuria ajattelijoita” –suomennoksen joku saattaa muistaakin. Hänen ”The Story of Civilization I-VII” –sarjansa on aika höperö ja sopii paremmin estyneille opettajille kuin isoaville sieluille. Tai ei se sovi enää kenellekään, mutta on silti näkyvällä paikalla kirjastoissa.

Durant ei kuitenkaan hänkään ollut Neanderthalin ihminen, ja mitä Friedelliin tulee, ennen pitkää joku osoittaa, että me kaikki eurooppalaiset olemme perimämme puolesta juutalaisia. Myös Hitler. Sieltä ne tulla mönkivät kunnon Neanderthalien kiusaksi, lähi-Idästä…

Televisio-ohjelmassa esitettiin hypoteesi eli siis arvaus darwinismin mekanismeista. Palautan mieleen kaikeksi onneksi suomennetun McNeilllin – McNeillin kirjan ”Verkottunut ihmiskunta: yleiskatsaus maailmanhistoriaan (2005).

Tämä hieno teos on siis jykevien ammattilaisten työtä ja sen erikoisuus on sopeutumisen ja sosiaalisen verkostoitumisen korostaminen. No, Friedell puhui samaa, mutta arvaamalla.

Nyt arkeologit toteavat, että Neanderthal-porukka söi mitä sai ja eli leveästi, kun taas meikäläisillä – joita sanottiin ennen vanhaan Cro-Magnoneiksi – oli luolissaan lohenruotoja ynnä muuta, mikä viittaa hienostuneeseen ja suurta pitkäjännitteisyyttä edellyttävään ympäristön hallintaan.

En liioin väitä vastaan, että taide, noituus ja uskonto, jotka olivat sama asia, osoittivat tuota etevyyttä.

Luultavasti ne ovat edelleen sama asia.

Kyky verkottua eli solmia työyhteenliittymiä naapurilaakson väen kanssa ja kaukaisempienkin antaa edellytykset pärjätä riskimmälle joukolle, varsinkin jos kesken kaiken tulla paukahtaa jääkausi niin että siinä todella veri punnitaan.

Ja vielä: mahdollisesti kaikki kansansadut ja myytit ovat totta. Televisiossa näytetystä Neanderthalista tulee väkisinkin mieleen maahinen, menninkäinen tai peikko. Tai mikä ettei jättiläinen, koska kai jättiläisessäkin merkillisintä oli hirveä lihasvoima eikä mahdoton vartalonmitta.

Jospa joku ystävällinen arkeologia viitsisi vielä ottaa löytääkseen keijukaisia, kuvio alkaisi olla kasassa.

Tai… Neanderthal-tytöt varttuivat nopeammin kuin meidän joukkomme ja kukaties he osasivat lentää. Siis ”kuin lentää”. Eli pinkoa pakoon kiinnostuneita Cro-Magnon –poikia vauhtia, joka varmaan näytti yliluonnolliselta.

Mielipide

Kemppisen kansakoulu kokoontuu.

”Urho Kekkonen oli todellisuudessa nainen. Tämä on mielipiteeni.”

Rakenteeltaan tämän tyyppisiä kommentteja esiintyy tässä blogissa toisinaan ja isommilla keskustelupalstoilla yhtenään. Usein peräänkuulutetaan myös ”mielipiteen” kunnioittamista.

Nykykielessä ”mielipide” tarkoittaa etenkin arvovalintaa. ”Naisia ei saa lyödä.”

Toissijaisesti ”mielipide” tarkoittaa käsitystä asiaintilasta eli puhuja pitää väitettään totena. ”Pääministeri on rehellinen ja pätevä henkilö.” Mielipide voi myös tarkoittaa jonkin ryhmän käsitysten omaksumista. ”Olen sosialisti.”

”Hitler kuoli hirttäytymällä” ei ole mielipide, vaan tosiasiaväite, joka voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Itse asiassa se on ollut historiantutkimuksessa paljonkin esillä. Kyseinen korpraali ampui itseään, mutta huoneessa oli purtu myös syanidikapseli – ehkä Eva Braun. Historiantutkijoiden lopulta luotettaviksi leimaamat Neuvostoliiton salaisen poliisin ruumiinavauspöytäkirjat joutuivat viime vuonna outoon valoon, kun niihin liittynyt Hitlerin kallon kappale todettiin DNA-tutkimuksessa naisen kalloksi.

Mutta hirttäytyminen on väärä väite.

Usean tarinan mukaan Johtajan bunkkerissa reaktio tähän tietoon oli arvattava: ihmiset panivat tupakaksi. Vainaja oli ollut kiihkeä tupakoinnin vastustaja ja kansanterveyden edistäjä.

Jotkut – valitettavasti aika usein toimittajat ja muut kirjoittajat – antavat kovin vähän painoa kirjallisille dokumenteille ja historiantutkijat taas liikaa.

Muistelen nähneeni taannoin kommentin, jossa jupistiin jotain oman tutkimustyön vähäisyydestä. No – Hitler-kirjallisuuden näkyvyys nyt ja sen hutera pohja liittyy ainakin kahteen tosiasiaan. Neuvostoliiton salaisen poliisin (NKVD) Hitler-kansio julkaistiin vasta 2002 ja saksaksi myöhemmin (Henrik Eberle & Matthias Uhl (Hrsg.): Das Buch Hitler. Geheimdossier des NKWD für Josef W. Stalin, zusammengestellt aufgrund der Verhörprotokolle des persönlichen Adjutanten Hitlers, Otto Günsche, und des Kammerdieners Heinz Linge, Moskau 1948/49. Aus dem Russischen von Helmut Ettinger; mit einem Vorwort von Horst Möller. Lübbe, Bergisch Gladbach 2005, ISBN 3-7857-2226-5).

Ei sillä hyvä. Neuvostoliiton puolustusministeriön asiakirjat ovat edelleen salaisia ja samoin – Englannin sotilasvakoilun.

Tiedämme siis, ettemme tiedä, miten paljon emme tiedä siitä mikä on tiedettävissä Hitleristä. Se on kuitenkin yleinen käsitys, johon itse yhdyn, että Hitler samoin kuin Stalin huolehti siitä, ettei raskaimpia käskyjä merkitty paperille, vaan ne annettiin vain suullisesti.

Moni arvelee, että kenraali Airo oli päämajan aivot ja Mannerheimin korvaamaton neuvonantaja, ja toiset, kuten minä, arvioin Airon merkitystä liioitellun ja huomautan, että Heinrichs vilahtaa kuvassa jokseenkin aina kun jotain todella tärkeää oli tekeillä.

Asiasta ei saada selvää, koska näiden kolmen jälkeensä jättämät paperit on hyvin todennäköisesti koottu ja luettu ja heidän väleistään ja puheistaan ei tulla saamaan selvää. Kysymys jää auki.

Oliko Kekkonen juoppo? Kysymykseen ei voi vastata tosiasialla eikä vakuuttavalla argumentoinnilla, koska ensin olisi löydettävä yksimielisyys sanan ”juoppo” merkityksestä. Oli – joi liikaa ja tappeli ennen presidenttikauttaan. Ei ollut – liikakaan juominen ei vaikuttanut töihin. Toisin sanoen kysyjän ja kuuntelijan oma henkilökohtainen suhtautuminen alkoholiin vaikuttaa vastaukseen. Ja juuri tämän tyyppisissä tilanteissa ainakin kiusaus manipuloida tyhjän päällä oleva ”mielipide” ”tosiasiaksi” voi olla liiallinen.

Varmistus – tänään ”Hitler”, ”Stalin”, ”Mannerheim” ja ”Kekkonen” ovat vain esimerkkinimiä. Kysymys on tavasta käyttää kieltä.

Lopuksi haluaisin korottaa ääneni lukutaidon puolesta. Toivoisin että edes jotkut lehdet ja Yle oppisivat lukemaan J. Virolaisen blogeja. Hänen analyysinsä Rusi-tuomiosta ja entisen ministeri Koskisen vastuusta on esimerkillinen. Jätän pienen varauksen, kun en ole nähnyt hovioikeuden ratkaisua. Epäilen hiukan, että liitepäätös on laadittu ajatellen vanhaa ja virheelliseksi leimattavaa ajatusta, että tuomion perustelut eivät saa lainvoimaa. Jos hovioikeus ei ”lyö ulos” alioikeuden perustelua, se muuttuu hovioikeuden perusteluksi.

Juristilukijoille – KKO 2008 : 10 todella on merkittävä prejudikaatti ihmisoikeusrikkomuksesta, vaikka tilanne on hiukan arkipäiväinen (ehdonalaiseen vapauteen vankilan kautta kiertäen). Prejudikaatissa on merkittävää se, että valtion korvausvastuu ei edellytä virheellisesti menetelleen virkamiehen tahallisuutta. Ja syyttömyysolettama: ministeri ei saa epäillä Rusia muusta roistomaisuudesta, kun syytteelle ei ollut edellytyksiä. Virolainen ja minä saamme, koska emme ole tekemisissä oikeudenkäyntien kanssa, vaan kirjoitamme niistä kansalaisina. Raja – kunnianloukkaus – ylittyy kyllä äkkiä, kun ottaa huomioon tutkitun teon vakavuuden.

Sota

Joku sanoi, että olen varmaan erikoisen kiinnostunut toisesta maailmansodasta. Miksei, mutta oikeastaan kiinnostuneempi Espanjan neljännestä perimyssodasta. Siitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa, koska nämä ovat kuitenkin luettavaksi tarkoitettuja juttuja.

Kommenteissa on jokin määrä paremmin-tietämistä (second guessing), joka sopiikin hyvin nuorille ja keski-ikäisille. On varmaan hauskaa olla oikeammassa kuin joku toinen tai kukaan muu.

Itse pidän tuota oikeassa olemista luonnontieteellisenä perinteenä, jota seuraan lumoutuneena mutta sivullisena.

Sotahistoriassa minua kiehtoo suuresti, kuka valehtelee mitenkin paljon.

Tiesikö Suomen sodanjohto holokaukstista + + ? ”Holokausti + +” tarkoittaa tässä yhteydessä Saksan toimia juutalaisia ja lukuisia muita ryhmiä vastaan – myös saksalaisia. Siis perinteisen sodankäynnin ylittävää terroria.

Sanoisin että tiesi. Esimerkiksi Talvela kuuli Berliinissä erittäin luultavasti sellaista, jota kuka ties ei kerrottu ainakaan suoraan suurlähettiläälle (T.M. Kivimäki).

Britit (SIS MI 19) nauhoittivat salaa Trent Parkissa (The Combined Services Detailled Interrogation Service) sotavankeuteen joutuneiden saksalaisten everstien ja kenraalien keskusteluja yhteensä 64 427 eri ottoa, jotka käännettiin ja kirjoitettiin puhtaaksi.

Kylmän sodan syttymisen vuoksi länsi suhtautui erittäin pehmeästi myös sotarikollisina tuomittuihin saksalaisiin noin vuodesta 1950. Myös vankilassa istuneet kenraalit pääsivät kirjoittamaan muistelmiaan ja useat nuoremmat toimivat vielä uuden kerran asevoimissa.

Briteillä ja amerikkalaisilla ei ollut mitään syytä kaivella sotahistoriaa ennen vuotta 1989. Kun julkisuuslainsäädäntö on kehittynyt, viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana julkaistu toisen maailmansodan historia perustuu aivan eri lähteisiin kuin aikaisempi.

Niinpä ”tottelin vain käskyjä” esiintyy kenraalien nauhoitetuissa keskusteluissa yhtä paljon kuin haikeansuloiset muistot siviilien joukkomurhista – tosin herrasmiesmäisesti ja upseerimaisesti esitettynä.

Sekä upseerit että miehistö olivat mukana kaikessa ja ”emme me tienneet” on pitkä vale. Valhe on sekin, että SS olisi hoitanut terroriteot. Niissä oli mukana koko armeija. Ja siviilit olivat hyvin innostuneita mukiloimaan hengiltä esimerkiksi laskuvarjolla pelastautuneita lentäjiä.

Neuvostoliiton hirvittävän brutaali sodankäynti on tiedetty kautta aikojen, mutta nyt Venäjäkin tuntee tarvetta vääristellä ”Suuren Isänmaallisen Sodan” kuvaa. Siellähän yritettiin juuri kieltää lailla tuon sodan ”halventaminen”. Laki ei tosin mennyt läpi, tällä kertaa.

Amerikkalaiset eivät kuuntele mielellään sellaista, että kenraali Patton oli kiihkeä antisemitisti ja muutoinkin kaikessa nerokkuudessaan ainakin ajoittain mielisairauden partaalla. Clarkin, Bradleyn ja vastaavasti Montgomeryn tavaton halu kiillottaa omaa kilpeään tuhansien sotilaiden hengen kustannuksella on puheenaihe, jolla ei liioin saa suosiota. Churchillin reaktiot ja aloitteet eivät läheskään kaikin osin kestä päivänvaloa.

Vähän niin kuin meillä – kenraalikunnasta ja Suomen marsalkasta ei tiettävästi ole tehty uskottavaa tutkimusta. Tietoa on, mutta hajallaan.

Kaikessa iljettävyydessään sota etenkin esikuntien tasolta nähtynä on sellainen laboratorio, jossa asenteiden, erehdysten, pelkojen, pikkumaisuuden, ahdaskatseisuuden jäljet näkyvät kiistattomammin kuin sinänsä paljon kiinnostavammassa liike-elämän historiassa tai sosiaalihistoriassa.

Suomessa on ollut 50 vuotta vallalla demokraattinen perinne, joka korostaa yksittäisin ihmisen – uhrin – näkökulmaa. Mutta esikuntien näkökulma liittyy siihen. Talvisodan syttyessä Suomella ei ollut panssarintorjuntaa, mutta oli kaksi panssarilaivaa; niiden ja sukellusveneiden outo ilmaantuminen voi liittyä salaiseen yhteistyöhön Saksan kanssa 30-luvulla.

Jos prikaatilla on hyvät tykit mutta ei niihin sopivia ammuksia (Viipurin menetys), niin kyllä se on herrojen vika. Tavanomaisten lähteiden mukaan panssarinyrkkejä saatiin Ribbentrop-sopimuksen ansiosta. Sekä nyrkkejä että kauhuja käytettiin mm. Siiranmäellä jo ennen tuota sopimusta. Niitä oli saatu Turkuun jo maaliskuussa 1944, mutta asiasta ei ollut pahemmin tiedoteltu. Talvisodassa rintamajoukoilla oli käytössä pari tuhatta konepistoolia, vaikka valmistus oli aloitettu 1931 ja patentti vuodelta 1922 mutta joukoille oli antaa 1939 vain 4 144 kp:tä. (http://guns.connect.fi/gow/suomikp1.html)

Ja niin edelleen.

Arvaus: kun Kekkonen on nyt ehkä jauhettu ruumeniksi, entäpä jos käymme seuraavaksi selvittämään, miten meistä tuli tällaisia. Se edellyttää mm. johtamiskulttuurin kriittistä uudelleen arviointia.

Kaksoisristi

Jäi melkein harmittamaan, kun esittelin taannoin kuvan kanssa erilaisia ristejä. Jäi mainitsematta ”doublecross”, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kaksoisristimistä ja todellisuudessa petkutusta.

Liittoutuneiden operaatio Doublecross edelsi operaatio Overlordia eli Normandian maihinnousua kesäkuussa 1944.

Kaikilla liikkeenjohtajilla ja salakähmäisten puuhien harrastajilla on siinä yksi asia opittavana.

Operaation osallistui yli miljoona ihmistä ja muutaman kymmenen tuhannen oli saatava eri vaiheissa D-Dayn eli toimintapäivän lähestyessä tietää tuo oikea päivä ja paikka.

Sattuneesta syystä Saksa oli erikoisen kiinnostunut juuri tuosta tiedosta.

Doublecrossin aidosti nerokas ratkaisu oli itse yksinkertaisuus. Tietoja päivästä ja paikasta vuodettiin eri asteisesti ja niitä sijoitettiin myös siihen laivaston salakirjoitukseen, jota britit olivat onnettoman myöhään käsittänet saksalaisten lukevan. (Saksalaiset eivät koko sodan aikana käsittäneet, että liittoutuneet lukivat Ultraa eli käytännössä erittäin suurta osaa salaisimmista viesteistä niin kuin vettä vain – ja tästä jäi kiitosta vaille tietotekniikan isä Alan Thuring ja puolalaiset matemaatikot ja vastarintaliikkeen miehet, jotka olivat jopa kyhänneet replikan salakirjoituskoneesta.)

Se nerokkuus oli tämä: myös oikea päivä ja paikka (maihinnousu rannat eli Omaha, Utah, Gold, Juno, Sword) kuuluivat saksalaisille tieten tahtoen vuodettujen viestien joukkoon.

Niinpä saksalaisilla oli kaikkien ymmärtämän ajankohdan eli alkukesän lähestyessä ainakin kymmenen riippumattomista lähteistä saatua täysin varmaa tietoa. Paikkoja oli Norjasta Gibraltarille ja Ranskassa erikoisen monta Normandiasta ja Calais’n seudusta sekä muutama hyvin järkeenkäyvä paikka Belgiassa.

Doverin lähistöllä kamiinat paloivat, viestiliikenne oli huumaava, kaikki paikat olivat täynnä panssarivaunuja ja maihinnousualuksia ja meno oli ylen sotaista. Todettiin, että Patton oli paikalla. Häntä esitti – Patton. Tiettävästi hän ei ollut lainkaan hyvillään tästä tehtävästä. Montgomeryä, joka pyöri kriittisinä päivinä muka Pohjois-Afrikassa, esitti näyttelijä. Sotakalusto oli valmistettu Englannin elokuvastudioilla parhaiden lavastajien toimesta. Panssarivaunutkin olivat puhallettavia niin että niitä oli helppo siirrellä.

Elokuva ”Atlantin valli murtuu” sai sopivan nimen, koska ”The longest day” olisi helposti käännetty liian osuvasti, ”pisin päivä”. Pisissä oltiin. Elokuvassa on mainio kohtaus, kun saksalainen katsoo maitokannu kourassa miljoonannen kerran haarakaukoputkella lahdelle, ja kuinka ollakaan, lahdella lähestyy miljoona pinta-alusta ja lentokonetta.

Tiedän että elokuvassa on paljon tahallisia ja tahattomia epätarkkuuksia ja että jokainen ja hänen serkkunsa on huomauttanut niistä. Myös se mies, joka riippui laskuvarjosta kirkon tornikellon minuuttiviisarista.

Mutta hämäys onnistui. Olihan eräskin väärä tieto salakirjoitettuna Lontoon ruumishuoneelta napatun ruumiin taskussa. Äärimmäisen huolellisesti puettu ruumis oli pudotettu mereen Portugalin edustalla siinä oikeassa uskossa, että Gestapo saisi tiedon.(Kaikki eivät olleet yhtä puolueettomia kuin Ruotsi, joka sai oman konsulinsa von Otterin välittämät yksityiskohtaiset tiedot tuhoamisleireistä jo 1942 mutta piti ne kassakaapissa, jotteivät saksalaiset tykkäisi pahaa…)

Tämän kirjoituksen kuva on ikävä. Dresdenin pommitusta koskeva väittely alkoi jo ennen operaatiota eikä ole tauonnut vieläkään. Siitä ollaan suunnilleen yksimielisiä, että joidenkin tutkijoiden ja K. Vonnegutin yli 100 000 kuollutta on villin virheellinen luku. Suurin osa on nykyisin samaa mieltä siitä, että pommituspyynnön oli esittänyt toveri Stalin, jonka puna-armeija oli pommitusyönä alle 100 kilometrin päässä, ja harras toive oli rautateiden solmukohtien, kuten Dresdenin ja Leipzigin, raskas pommittaminen. Kaupungissa oli merkittävää sotateollisuutta, etenkin optiikan ja elektroniikan (tutka) alalla.

Olen itsekin erehtynyt väittämään, ettei Saksan kaupunkien pommituksilla ollut suurta vaikutusta sotatarviketeollisuuteen, mutta kyllä se on virheellinen väite. En viitsi lisätä liitteitä, jotka on helppo löytää – Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ja kumma kyllä myös Britannian tuotanto nousi logaritmisesti tuona aikana, jolloin Saksan tuotanto jäi polkemaan paikallaan. Virheellinen tieto on peräisin etenkin sotateollisuusministeri Speerin muistelmista.

Näistä, Hitlerin termiä käyttäen terroripommituksista, jää usein myös mainitsematta, että pommikoneiden lentäjistä kaatui 44,4 prosenttia.

Toivon pääseväni pian ”pomppivaan pommiin”. Brickhillin 1950-luvun klassikon ”Padonmurtajat” jäljille on juuri ilmestynyt Chirs Wardin uusi kirja ”Dambusters”. Ei ole helppo pommittaa 20 metrin korkeudesta rikki erittäin suurta patoa ja jäädä itse henkiin.

Useimmat (617 Squadron) eivät jääneetkään.

Nokian patentit

Jos tietäisin jotain Nokian nyt mainituista patenteista ja riidasta iPhonen johdosta, en puhuisi mitään enkä ainakaan kirjoittaisi.

En tiedä enkä aio kysyä. Tunnen Nokian ja muita patentti-ihmisiä alalta. Kun kysymys on virkaani kuuluvasta alasta, olen yhteydessä eri tahoille näissä asioissa. Tästä ongelmapiiristä olen teettänyt kaksi väitöskirjaa.

Kun te kuitenkin haluatte tietää, vastaan arvaamaani kysymykseenne – missä tässä oikein mennään ja mikä on homman nimi?

Aamulla asiasta kuultiin asiantuntijalausunto, josta ainakaan minä en tullut hullua hurskaammaksi. Illan suussa asiasta kertoi televisiokameralle jotain Marja-Leena Mansala, joka on IPR University Centerin väkeä ja todella osaa asiansa.

Kameralle ei kuitenkaan voi ryhtyä esittämään arvauksia. Siksi Mansala puhui asiaa.

Siis oma arvaukseni on tässä: tyypillisesti tällaisessa tilanteessa ilmoitus patenttiriidasta tuomioistuimessa tarkoittaa neuvottelutilannetta. Oma luuloni on, että Nokia olisi tekemässä todella järkevän ratkaisun ja puuhaisi parhaillaan allianssia Applen kanssa.

Patenttilisensseistä kukaties saadut maksut ovat pientä rahaa. Patenttiyhteistyö on iso asia. Patenttiportfolioiden yhdistäminen on niin iso asia, että se on eräissä tilanteissa viisaampi veto kuin yrityskauppa.

Toisaalta patenttien ostaminen on hiukan helpompaa kuin yritysten ostaminen. Patenteissa julkisista asiakirjoista saa jonkin käsityksen kaupan kohteesta. Yhtiötä ostaessa ”due diligence” ja kaikki siihen liittyvä on aika urakka.

Yhteistoimintasopimuksissa on sama keskeinen kysymys kuin standardeja koskevissa neuvotteluissa: hinta ja yhteiseen pataan viskattavat patentit.

Hyvin kauan sitten Apple lisensoi Microsoftille rehellisesti Xeroxilta PARCilta varastamiaan keksintöjä, nimittäin ikoneja. Oivallus oli suurenmoinen. Komentorivin sijasta ajetaan ohjelman pätkä klikkaamalla hiirellä kuvaketta. Patenttioikeudellisesti kuvio oli kuitenkin hyvin kirjava, koska tarvittiin tietenkin graafinen käyttöliittymä (GUI), jonka Xerox toteutti markkinoilla 1981 ja Apple heti perässä.

Uranuurtaja oli tietysti Douglas Engelbart (Stanford Research Institute, 1960-luku).

Kuvakkeen yksinoikeussuoja ei sitten kestänyt. Jos muistan oikein, Kaliforniassa tyydyttiin District Courtin ratkaisuun. Jos muistan edelleen oikein, tuomarina istui Vaughn Walker.

Emme osaa enää helposti kuvitella, että bittikarttapohjainen selain on oikein keksitty. Itse muistan mustapohjaisen DOS:in ja tekstinkäsittelyn mustavalkoisella näytöllä – taisi olla WP 4.2. (Word Perfect –ohjelmaa kehitti kuulemani mukaan aktiivisesti joukko mormoneja.)

Kilpailu on hyvä asia ja liikekilpailu varsinkin, paitsi kun alkaa jäädä tappiolle.

Eilinen Linen Bank –kirjoitukseni tarkoitti viattoman muistelemisen ohella, että suomalaiset paperitehtaat tekivät virheen keskittyessään paperin valmistamiseen. Toisen virheen ne tekivät viskoessaan hyvät brändit (kuten ”Linen Bank”) yli laidan.

Aikoinaan ne tekivät hioketta, sitten selluloosaa ja lopulta joku keksi, että jalostetaan edelleen ja aletaan tuottaa paperia. Mutta entä sitten?

Ajatus voi kuulostaa järjettömältä. Mutta on meillä esimerkkejä onnistuneista pellehypyistä, kuten luullakseni paitakauppa Lassila & Tikanoja, josta tuli merkittävä jätehuollon toimija L&T.

Tämän vuoden todellinen oppikirja, Pekka Herlinin elämäkerta, sisältää monta esimerkkiä rönsyjen poistamisesta ja keskittymisestä olennaiseen, vaikka tuote olisi tällaisessa maassa niinkin kummallinen kuin hissit.

Pörssitiedot ovat vaikeita. Julkiset tilinpäätöstiedot kumminkin kertovat, miksi juuri Kone ei paljon hievahtanut talouskriisistä. Sillä ei ole velkoja juuri enempää kuin nimeksi. Henkilöstöä on 34 800 eikä supistuksia harkita. Eikä muuten yhtiö ole ihan yhden sisaruksen omistuksessa, kuten on annettu ymmärtää.

Nokiasta alussa heittämäni palauttaa nimittäin mieleen noin seitsemän vuoden takaisen tilanteen. Mitsubishillä oli Koneen kanssa kova patenttiriita. Ratkaisu? Allianssi. Ja luultavasti erittäin hyödyllinen Mitsubishin mies hallituksessa. Ja toimintaa kaukana Aasiassa.

Uutisissa oli melkein pelkästään tuttuja. Mainos: Lehdonvirran Vili väittelee tulevalla viikolla. HIITin Tokion haarakonttorin miehiä. Aiheena virtuaalinen omistaminen.

Linen Bank

Jyväskylä-niminen paikkakunta tuli tietoisuuteeni paperista. Etsin sen seinäkartalta ja kysyin aikuisilta, liittyykö siihen mitään erikoista. Kenellekään ei tullut mieleen mitään erikoista.

Olen myöhemmin tutustunut ihmisiin, jotka ovat jopa asuneet siellä, mutta sitä en ole selvittänyt itselleni, miksi kaupungin nimi on kylä.

Viime kesänä liippasi likeltä, kun olin kahden vaiheilla, mennäkö Laukaan kirjastoon katsomaan, olisiko siellä Otto-Ville Kuusisen, tuon paikkakunnan suuren pojan patsasta, ja seutukunnan paikallishistoriaa, vai jatkaako valokuvaamaan Kuusaan koskia, jotka ovat kuuluisia siitä, että Kekkonen kävi siellä kerran kalassa. Luultavasti.

Arvaisin että paikka on ollut Laukaan kylä, kunnes joku sai päähänsä, esimerkiksi 1801, että tehdäänpä tähän yksin tein kaupunki, kun on hyvät vesiyhteydet vähän joka suuntaan.

Linen Bank eli pellavapankki oli Skotlantiin 1700-luvulla perustettu yritys, joka sai nimensä siitä, että oli tarkoitus edistää pellavanviljelyä. Tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut, joten ryhdyttiin sitten pankiksi.

Kankaan paperitehdas, jolle luettiin eilen madonluvut, aloitti toimintansa Tourujoen rannalla 1872, ja paperimies Jouko Ahonen hiukan myöhemmin tuossa tehtaassa.

Tehtaan lopettamispäätös on vastaus kysymykseen, jota Helsingin kirjamessuilla asiantuntijoiksi väitetyt henkilöt heittelivät toisilleen: miten meidän nyt käy. Vastaus on: huonosti. Painopaperi ei mene kaupaksi, ei myöskään päällystetty, aikakauslehtien ja muiden mainostuotteiden valmistukseen aiottu.

Suomen kirjallisuus alkoi huojua, kun Linen Bank –paperia lakattiin myymästä. Minun on hiukan vaikea eläytyä siihen ajatukseen, että aidosti lukemisen arvoista tekstiä, joka kohisee kohuamatta, voisi saada aikaan jollain uudemmalla tekniikalla.

Kuvasta ilmenevä pakka, jota säilytän jälkipolville, on lähtöisin korkeimmasta oikeudesta. Muistaakseni keskustelin kansliapäällikkö Tulenheimo-Takin kanssa aiheestaa. Aikansa arveltuaan hän myönsi todeksi, että kun esittelijän tuli laatia konseptit työhuoneen puuttuessa kotonaan, hänellä kukaties oli oikeus kuljettaa kohtuullinen määrä virallista paperia numero 2 asunnolleen, ja että yksinkertaisempien määräysten ja vastaavien laatiminen Linen Bankille oli valtiolle selvää säästöä.

Näin kyllä, että asiassa oli hänestä jotain hämärää. Ehkä hän aikoi saattaa asian täysistunnon ratkaistavaksi. Mutta tässä tämä pakka on, tallella.

Myös virallista paperia löytyy, neula ja valkoista rihmalankaa sekä lisäksi auskultointiajoilta (1970) jokin määrä hauenkoukkulankaa asiakirjavihkojen niputtamiseen.

Kuten tunnettua, Gaddin paksu teos tuomarin toimista käräjillä (Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat, 1. p. 1935) oli jokaiselle varatuomarin arvoa ansaitsevalle välttämätön. Jo kirjan alussa mentiin korkeaan juridiikkaan. Ensimmäinen tehtävä, neuvottiin, pöytäkirjan laatimista aloitettaessa, on tarkastaa valoa vasten, että vesileima on oikein päin.

Tämä oli minusta itsestään selvää. Miten monta kertaa olin jäljentänyt kovalla (2 H) lyijykynällä (Koh-I-Noor) vesileiman ”Linen Bank” jo varhaisessa nuoruudessani! Isäni piti verotoimistoa asuntomme yhteydessä, koska hän oli verolautakunnan puheenjohtaja, vaikka puhelinluettelossa luki ”hovioik. ausk.”. Jos löytäisin jostain puhelinluettelon, katsoisin mitä minulle lukee. Luullakseni ”varatuomari”.

Isä soitti päivällä ja pyysi tutkimaan, mistä päin Suomea on kotoisin sellainen henkilö kuin Huotari. Satuin muistamaan ulkoa oikein, että joka puolelta, ja nimi esiintyy jo 1400-luvun lopulla sekä Hämeessä että Kainuussa.

Hyvä kysymys. Täytyy muistaa viedä Uusi suomalainen nimikirja lainaan. Isä on ollut aina kiinnostunut nimistä, ja tuon kirjan alussa on hyvä yhteenveto nimistömme kerrostumista, kuten siitäkin, että etenkin Länsi-Suomessa talon nimeen tyytynyt väestö alkoi ensin ottaa sukunimiä, joissa on luonto-osa ja pääte –nen – Virtanen, Nieminen, Mäkinen, Koskinen. Seuraavaksi tulivat vuoden 1900 tienoilla muotiin päätteettömät luontonimet, kuten Laine, Aalto, Niemi, Lahti, Saari, Nurmi ynnä muut.

Itäisissä nimissä arvellaan olevan suurikin määrä ortodoksisia eli siis venäläisiä etunimiä. Huotari voi olla alkujaan Fjodor, ja Lipponen Filippos.

Ei sillä, on tuo Filippus voinut asettua maahamme sekä idän että lännen tietä, kuten asiaan kuuluu, mutta kummasti se on keskittynyt Kuopion ja Mikkelin seuduille. Kekkosen taustalla voi olla jo 1200-luvun lopulla käytetty sotilasnimi Käck (riuska) > Kekki tai sitten ajatuksena jotenkin osuvamman tuntuinen Kekkapää.

Koulutovereista

Kauhavalaisissa on vihaisia ihmisiä. Olen toistanut viisi tai kymmenen kertaa, että koulumme oli heikoissa kantimissa – sotien jälkeen, 40-luvulla. Tämä luettiin että koulu on, on ollut ja on oleva huono.

Koulu oli aivan tavallinen, ehkä paremmanpuoleinen yhteiskoulu maaseutupaikkakunnalla, kiitos muun muassa sen, että uuden koulurakennuksen houkuttelemana saatiin paljon nuoria, päteviä opettajia, vanhojen ja pätevien rinnalle.

Mutta aihe on tämä yleinen havainto – koulutovereista ei ole mitään keinoa tietää, kuka heistä menestyy maailmalla. Suoraan sanoen joistakin arvaa, ettei menestyksen tuuli kukaties tule heitä kannattelemaan, mutta se on eri asia.

Kyösti Virrankoski kuului sukuun, joka on ollut hallitsemassa kuntaa yli sata vuotta, joten se oli oikeastaan maalaisliiton sisäinen asia, että hänestä tuli Veikko Pihlajamäen jälkeen valtuuston puheenjohtaja ja kauhavalainen kansanedustaja ja europarlamentaaarikko. Siviiliammatiltaan hän oli tuon samaisen koulun rehtori, eikä korviini ole koskaan kantautunut sellaista tietoa, etteikö hän olisi suoriutunut tehtävistään hyvin.

Sen sijaan Maria-Liisa Nevala, jolle valittiin nyt seuraaja Kansallisteatterin pääjohtajaksi, ei herättänyt kouluaikanaan kummastusta eikä kiinnostusta.

Hän oli minua luokkaa ylempänä. Hyvä oppilas. Hyvä äidinkielen opettaja, tuon mainitun Pihlajamäen vaimo Kyllikki.

Kiinnitin häneen huomiota opiskeluaikana lähinnä siksi, että hän opiskeli samaan aikaan samaa ainetta kuin vaimoni Marja. Minusta oli erikoista, että kotimaisen kirjallisuuden opiskelija teki tosissaan töitä eli istui Porthanian kirjastossa seitsemän tuntia päivässä. Välillä he kyllä kävivät opiskelutoveri Tarmo Kunnaksen kanssa pitämässä toisiaan kädestä ja tuijottamassa toisiaan silmiin. He olivat naimisissa ja erosivat, kuten tapana on.

Kotimainen kirjallisuus ei nauttinut tieteen kentällä mitenkään musertavaa arvostusta. Lauri Viljanen oli professorina lievästi sanottuna laupea. Huhu kertoi, että yleisen kirjallisuuden puolella Irma Rantavaara teetti opiskelijaparoilla töitä ja jokin joukko luki otsa rypyssä amerikkalaisen uuskritiikin vaikeaselkoisia traktaatteja.

Vaimon oli vakuuttunut siitä, että kunhan osaa suomalaisen virsikirjan historian, selviää ainakin cum lauden kurssista. Eikä hän ollut koskaan lukenut Kalevalaa. Hänestä oli hauska kokeilla, pääseekö alan maisteriksi ilmankin. Tietyllä nokkeluudella se onnistui.

Tällä hetkellä tilanne on kovin toinen itse näkemäni, lukemani ja kokemani mukaan. Alan professorit ovat tutkijoita ja hyviä opettajia.

Nevala kirjoitti väitöskirjan Eino Leinosta ja ajan aatetaustasta. Luin sen silloin joskus. Hänestä tuli apulaisprofessori ja Annamari Sarajaksen ja Kai Laitisen jälkeen professori, jonka seuraaja oli häntä selvästi vanhempi Auli Viikari, ent. Tarkka. Sitten hänestä tuli Kansallisteatterin pääjohtaja ja ties mitä, eikä hän milloinkaan joutunut tulilinjalle tässä äänekkäiden teatteri-ihmisten maassa. Päinvastoin, Smedsin myötä Kansallisteatteri on kukaties eläväisempi kuin aikoihin.

Sodan aikana tai niillä main syntyneet naiset tarvitsivat hurjaa taktista silmää suoriutuakseen ja lisäksi kyvyn, joka Nevalalla siis oli, nimittäin taidon pitää piilossa etevyytensä ja määrätietoisuutensa.

Heitä kymmenen, kaksikymmentä vuotta vanhempia naispuolisia uranuurtajia olen tuntenut. Muuan huipulle kohonnut juristi sanoi, että naisen oli oltava vähintään kolme kertaa parempi kuin kilpailevat miehet, ja kuusi kertaa ahkerampi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa 50 vuotta täyttäneet naiset alkavat olla vähän vanhoja koviin operatiivisiin tehtäviin. Operaatio on taistelun johtamista. Tšuikov (Stalingrad) oli alle 50-vuotias, ja Rommel hävisi taistelun (El Alamein) heti täytettyään 50.

Taktinen taitokaan ei enää riitä. Nyt tarvitaan korkean strategian kykyä, siis sitä missä muutoin välkky Paavo Väyrynen ei lopulta pärjännyt. Strategi ei pelaa vahvuuksillaan, vaan vahvuuksilla ja heikkouksilla, luomalla niistä parhaan mahdollisen kokonaisuuden.

Tämä ja muuta tuli mieleeni, kun uutisissa kerrottiin parempien perheiden nurjamielisyydestä ”huonompia kouluja” kohtaan. Olen toiminut muutaman vuosikymmenen työelämässä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet aina suunnattoman hyviä kaikissa suorituksissaan, etenkin akateemisissa.

Tavaton etevyys johtaa joskus arroganssiin ja sitten joku paljon tyhmempi juoksee puskasta ja kolauttaa kivellä päähän. Niin se käy.

Mutta mitä Maria-Liisa Nevala tekee seuraavaksi? Ihmettelisin, jos vetäytyisi omaan rauhaansa.

Dedicated

Yhden kerran totesin, ettei Panasonic-kameran laturia saanut koko Lontoosta. Tuli kierretyksi aika leuhkoja liikkeitä. Kamera ja laturi olisi myyty, hyvin halvalle vain teille, sir. Kun kysyin, eikö mikään muu laturi sopisi, sanottiin ettei sovi, kun on ”dedicated”. Sopii vain siihen, ei muuhun.

Vuonna 1942 saksalaiset laskivat, että Junkers Ju-88 –pommikoneeseen piti tehdä 18 000 teknistä muutosta. Heinkel He 77:n tekniset speksit täyttivät 56 mappia. Junkersissa oli 4 000 eri tyyppistä ja pituista ruuvia.

Siitä on puhuttu paljonkin, että saksalaisilla oli ja voi olla edelleen taipumus tehdä teknisesti liian hienoja laitteita. Ne eivät sitten toimi tai niiden huoltaminen ja korjaaminen on ylivoimaista.

Ainakin merkittävä osa saksalaisten sota-ajan uusimmista ja hienoimmista panssarivaunuista oli samalla tavalla automaattisia kuin Heinkelin raskaat pommikoneet – ne tuhosivat itse itsensä, tavallisesti syttymällä palamaan omia aikojaan kesken kisojen. Speerin kertoman mukaan Hitler oli pitänyt pahana panssarivaunujen maalipinnan viimeistelemättömyyttä.

Kerran tapasin Yhdysvaltain merijalkaväen luutnantin, joka sanoi, että Vietnamissa he heittivät AR 16 –rynnäkkökiväärin lähimpään rimpeen ja tilasivat postimyynnistä haulikon ja riittävästi täyteisiä.

Erään lähteen mukaan ainoa amerikkalainen sotateollisuustuote, joka oli todella hyvä myös verrattuna venäläisiin, saksalaisiin ja brittiläisiin, oli M 1 Garrard –kivääri, joka oli käytössä 1903-1963.

Suositun tarinan mukaan standardointi aloitettiin toden teolla Yhdysvaltain sisällissodan aseteollisuudessa. Jopa Villin Lännen Coltien ja Smith & Wessonien osat voitiin sitten valmistaa eri tahoilla ja koota; osia oli vain runsaat sata ja toleransseista oli tieto.

Yksinkertaistus on liian raju.

Tänäkin päivänä patenttioikeus edellyttää uutta, keksinnöllistä ja teollisesti toteutettavaa laitetta, käyttöä, ainetta tai menetelmää. Uutuusvaatimus on aika keskiaikainen. Mieleeni tulee aina koneruuvin historia, josta on kirjoitettu paljon ja etevästi. Koneruuvi näet oli tykin suuntaamisen, kaukoputken ja mikroskoopin välttämätön edellytys, mutta kierteiden täsmällinen valmistaminen, useimmiten sorvaamalla, oli luja haaste aikakauden parhaille yleisneroille. Valamallahan niitä ei voi tehdä.

Oikeastaan uudenlaiset, kaupaksi käyvät, kysyntää nostattavat tuotteet ja palvelut ovat konfiguraatioita.

Se on hiukan niin kuin mestarikokin piirakka tai Goscinnyn-Uderzon ”Asterix”. Koko resepti kaikkine yksityiskohtineen on entuudesta tunnettu, mutta mestari kykenee konfiguroimaan tuotteen niin että kokonaisuus on unohtumaton.

Göring ei ollut lainkaan mielissään, hän hävittäjäsankari Galland vastasi kysymykseen, mitä tämä tarvitsisi pyyhkiäkseen britit taivaalta: ”Hurricaneja.”

Hurricane ja Spitfire eivät olleet missään suhteessa erikoisen hyviä hävittäjäkoneita, mutta ne olivat parhaita. Lisäksi niitä valmistettiin melkein tikuista ja päreistä ja suunnattomina määrinä. Hurjimpia lentäjiä olivat pudotustilastojen mukaan puolalaiset ja tshekit. Heidän ei tarvinnut miettiä motiivejaan.

Spitfire ei ollut lainkaan ”dedicated”. Eri tarkoituksiin sopeutettuja versioita on tuhottomasti.

En ole vieläkään lakannut tuijottamasta pitkään iPhonea. Apple on tehnyt jatkuvasti tuotteita toisin tuplahinnalla ja sitten vähä vähältä panostanut yhteensopivuuteen. iPhone oli ilman muuta kova juttu puhelinmarkkinoilla, mutta sen myyntitapa on loukkaava. Lisäksi tuote (ässä) menee liian hyvin. Kuuluu olevan kymmenen viikon jono, leuhkaistiin Soneran myymälässä.

Amazonin Kindle, joka tulee nyt siis munansa menettäneenä myös Suomeen, on kouluesimerkki sidotusta ratkaisusta. Apple epäonnistui kauan sitten suurenmoisen hienolla Newtonilla, jossa muuten oli kosketusnäyttö, 1990-luvulla. Kindle on hieno, mutta Googlen ilmoitus nettiselaimella toimivista e-kirjoista oli sähköistävä.

Asiasta on toistaiseksi vaikea saada selvää tietoa. Mutta jos Google todella onnistuu myymään huokealla hinnalla loppuunmyytyjä kirjoja – sellaisia kuin Google Booksissa on, ja käyttäjä pääsee pelaamaan niiden kanssa myös ilman verkkoyhteyttä, esimerkiksi välimuistista, niin kiinni veti!

EU (Europeana) ja ainakin Ranska (Gallica2) ovat tekemässä juuri samaa mutta tyypillisen kankeasti.

Minä haluan lukea joku päivä kotona 50-luvun Apu-lehdestä, miten Matti Jämsä osallistui transsuna missikisoihin ja mitä Isaskar Keturi sanoi siitä.

Sanoi luultavasti:”Kjeh kjeh.”

Miljoonavaillinki

Tuon nimistä Mika Waltarin näytelmää esitettiin 50 vuotta ja 2 päivää sitten Kansallisteatterissa. Kaksi vuotta myöhemmin aihe näyttäytyi elokuvana, jonka käsikirjoittaja oli T.J. Särkkä, entinen pankinjohtaja Töölöstä ynnä muuta.

Olen muistavinani, että lehdissä oli kirjoitettu paljon jättiläiskavalluksesta, jonka teki luotettu nainen, kassanhoitaja. Waltari oli nopea napsimaan aiheita. ”Gabriel, tule takaisin” liitetään todelliseen henkilöön, Ruben Oskar Auervaaraan, jonka sukunimi alkoi merkitä naistennarraajaa.

Tänään kirjoitettiin lehdessä syntymäpäivähaastattelussa oivallisesti muun muassa blogeista, joissa haastateltava näki älyllisen keskustelun mahdollisuuden.

Yhdyn onnitteluihin ja totean samalla, että tässä blogissa raksuttava Site Meter meni sitten kolmannelle miljoonalle. Luvut eivät ole vertailukelpoisia eikä niillä ole sanottavaa merkitystä.

En osaa olla lukematta poliittisia henkilöitä eri joukkoon. Esimerkiksi Soininvaara ja Tuomioja kirjoittavat kiinnostavasti ja tuntevat asioita, mutta he haluavat vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen.

Yhä tavallisemmat sisäpiiriläiset, esimerkiksi nykyiset tai entiset urheilijat, ovat verkossa oikeastaan journalisteja. He selvittävät taustoja ja keskittyvät päiväntapahtumiin.

Me harvat villit, jotka kirjoitamme muuten vain, emme sitten tiedä, suoritammeko me tuskallisia eläinkokeita vai olemmeko itse koekaniineja.

Blogin pohja on lukijakunta, sekä kommentoiva että vaikeneva osa. Jotkut haluavat osoittaa olevansa oikeassa. Se on hyvä. Itse en yleensä ole oikeassa. Jotkut haluavat väittää vastaan, kokeeksi tai tosissaan. Se on hyvä.

Meillä on ollut joskus muutaman juristikollegan kanssa tapana yrittää repiä toistemme kirjelmiä kappaleiksi. Se toimii parhaiten silmän korkeudelta. Väittely toimii vain, jos kukaan ei pelkää menettävänsä mahdollista arvovaltaansa, vaan uskaltaa laukoa myös typeryyksiä.

Olen ollut mankelissa sekä telan välissä että kammesta kääntämässä eli toimittajana ja toimitettavana. Se on eri asia. Kerran olin apulaisena ja onnistuin työntämään pikkusormeni mankeliin. Arpi näkyy edelleen. Kunnanlääkäri nosteli metallisia nipistimiä spriistä. Kirveli.

Tämä on kirjoittajalle kallisarvoinen oppi. Jos panee sormensa mankeliin, sattuu.

Tapahtumapaikka oli Nurmen puupäässä. Pilkallista nimitystä käytettiin erotukseksi kivipäästä.

Blogin kirjoittajana muuan suuri virheeni on selostaminen ja saarnaaminen. Kun selaa vanhoja lehtiä, mikään ei ole niin yhdentekevää kuin harras hyminä joutavanpäiväisistä asioista, tai kiihkeä kirjoittelu sonniyhdistyksen tilinpäätöksestä.

Arjen historia on pienuudessaan suurta. Merkittävien poliitikkojen päiväkirjat ja muistelmat tahtovat olla niin läpi valehdeltuja, ettei niitä jaksa lukea. Joidenkin historiankirjoittajien tapa sisällyttää tekstiin aikalaisten kirjeitä tai kaikessa lapsekkuudessa pidettyjä päiväkirjamerkintöjä avaa asioita aivan merkittävästi.

Muista ydinaseisiin liittyvän pohdinnan yhteydessä amerikkalaisen sotamiehen kertomuksen ajatuksistaan, kun asianomainen istui pollarin päässä Seattlessa odottamassa siirtoa Okinawalle ja siitä valloittamaan Japanin mannerta:” Oli vähän helvetin hyvä että Truman tipautti ne pommit.”

Ajatukseen sisältyy tervettä itsekeskeisyyttä ja samalla se tieto, ettei kahden atomipommin tuhovoimasta ja jälkivaikutuksista ollut mitään tietoa – parhailla asiantuntijoillakin hyvin vähän.

Kun ihmisen mielessä tapahtuu isoja asioita, suuria räjähdyksiä, niistä ei kirjoiteta, koska kokija ei kykene ja toiset eivät välitä.

Siksi on kirjoitettava pienistä asioista hiukan niin kuin… Antti Hyry. Tai miksei myös Haanpää. Tai pilkattu keskeislyriikka: nappi putoaa paidasta, ja toinen, ja kolmas.

Tämä on myös 50-vuotistaiteilijajuhla. Aloin kirjoittaa paikallislehteen joka viikko jäljitelmiä lukemistani pakinoista ja poikakirjoista syksyllä 1959. Sitten toisiin lehtiin ja niin poispäin.

Jos joku lääkäri kehtaa kysyä, miten on liikunnan laita, sanon olevani liikunnanohjaaja.

Kannattaa avata aivonsa, vaikka olisi ummetusta.

Oliko Stalin kommunisti?

Mannerheimin monien suurten saavutusten joukossa hyökkäys Itä-Karjalaan elo-syyskuussa 1941 lienee ollut suurin erehdys. En ole löytänyt lähdettä enkä edes viitettä, että hän olisi toiminut pakon edessä.

Hinta oli hirveä. Kaatuneita 25 533 eli enemmän kuin 1944 (23 516) ja enemmän kuin talvisodassa (24 551). Normaalin laskutavan mukaan lisäksi noin 150 000 pahasti vammautunutta.

Elokuun 3. päivästä 1941 alkaen oli aavistettavissa ja kuukautta myöhemmin arvioitavissa, ettei itärintaman sota suju sittenkään suunnitelman mukaisesti. Silloin Hitler siirsi etenkin panssareita hyökkäämään etelään ja sanoi, ettei se Moskova niin tärkeä olekaan.

Ehkä Moskova ei ollut tärkeä, mutta toveri Aleksei Kosyginin johdolla toteutettu teollisuuden siirtäminen Uralin taakse onnistui, ja se oli saavutus se. Sitä ei olisi voinut ajatellakaan, ellei Neuvostoliiton pääarmeija olisi ollut Moskovan edessä vahtimassa myös rautateitä.

Kiinnostava virtuaalihistorian harjoitus: miten olisi käynyt, jos Suomi olisi pysynyt vuonna 1941 vuoden 1939 rajojensa sisällä? Neuvostoliitto ei ollut hyökkäämässä Suomeen. Suomi hyökkäsi. Neuvostoliitto teki senkin virheen että aloitti sotatoimet myös Suomea vastaan Saksan hyökättyä.

Hitlerin epäonnistumisen perussyy oli tietenkin sotilaallinen ja taloudellinen alivoima, mutta erittäin suuri syy oli tämän blogin muutamissa kommenteissakin esiintyvä kielivirhe. Hän sekoitti juutalaisuuden ja juutalaiset. Hän sekosi entistä pahemmin, kun hänen piti idässä kukistaa bolshevismi eli siis hallitus armeijoineen, mutta hän rupesikin tappamaan venäläisiä (siviilejä) todella urakalla.

Kun myös sotavangeista yli puolet näännytettiin, käyttämättä jäi bolshevismille suhteellisen vihamielistä sotaväkeä ja sotatyövoimaa miljoonin. Saksa hävitti ”juutalaisuutta”, johon luettiin myös puolalaisuus, venäläisyys jne. Myös Churchill ja Roosevelt olivat juutalais-bolshevistisen salaliiton perässähiihtäjiä, vaikkeivät hiihtää osanneetkaan.

Hitler oli natsi. Siihen hän kaatui.

Mutta oliko Stalin kommunisti?

Taustaltaan ja kutsumukseltaan hän oli maantierosvo. Hän oli erittäin hyvä valitsemaan seuransa ja vaihtamaan seuraa tarvittaessa. Vuosisadan alusta loppuun asti hän oli Leninin hyödyllinen avustaja, jonka aikeet Lenin tiettävästi arvasi, vaikkei ollutkaan mikään viisas mies.

Maailmanvallankumousta puuhattiin lähinnä puheissa. Käytännössä Stalin keskittyi tukemaan omaa valtaansa armeijassa ja elinkeinoissa. Kollektivointi oli rosvousta, jossa saalis päätyi Stalinin erittäin tiukasti valvoman nomenklatuuran määrättäväksi.

Stalinin kirjoitukset sosialismista ja kommunismista – kenen laatimia lienevätkään – ovat harvinaisen tylsiä ja hengettömiä.

Toden edessä eli juuri syyskesällä 1941 Stalin luultavasti käsitti tehneensä yhden monista suurvirheistään laatimalla sopimuksen Ribbentropin kanssa ja pitämällä vastoin tapojaan siitä kiinni. Ja kuten 100 vuotta ennen Stalinin aikoja sanottiin, isänmaallisuus on roiston viimeinen veruke.

Kommunismi jätettiin hyvin vähälle ja alettiin käydä Suurta Isänmaallista Sotaa, jonka johtajaksi päätyi, kuinka ollakaan, Stalin. Hänen terroristeistaan tehokkaimpia oli usein mainitun Berijan ohella N. Hrustsov, joka oli johtavana politrukkina eli Stalinin henkilökohtaisena valvojana sekä Stalingradissa että Kurskissa. Saksassa kenraaleita enimmäkseen vain erotettiin. Neuvostoliitossa heitä ammuttiin. Käskijöiksi tarvittiin kovia miehiä, sellaisia kuin N. Hurstsov.

Konttorin puolen pojista esimerkiksi Molotovista ei ole tietoa, että hänellä olisi ollut omia ajatuksia tai ratkaisuja ilmenneisiin ongelmiin.

Sodan hirveyksissä näistä henkilöistä on vaikea valita voittajaa. Sama koskee suunnatonta ihmishenkien tuhlausta – myös sodankäynnin kannalta turhaa. Mutta Stalin voitti sodan ja sodan jälkeen Itä-Eurooppa ei siirtynyt kommunismiin eikä sosialismiin vaan Neuvostoliiton siirtomaavaltaan.

Kun en löydä ratkaisuja, joissa ideologia eli aate eli kommunismi olisi merkinnyt jotain yli tai ohi Neuvostoliiton omien valtiollisten etujen, on vaikea pitää Stalinia kommunistina tai sosialistina. Ketä kiinnostaa, oliko Napoleon kristitty tai mikä oli I maailmansodan Saksan, Ranskan ja Englannin johtajien suhde ihmishengen arvoa tähdentävään kristinuskoon. Luullakseni he olivat kaikki kristittyjä, mutta sitä ei kyllä huomannut mistään. Tai olihan heillä ristin muotoisia kunniamerkkejä ja hautamuistomerkkejä, joita taas Neuvostoliitossa oli vierastettu, kunnes Stalin otti nekin käyttöön II maailmansodan aikana.

Selitys Saksasta

Saksan johtajista osa oli kliinisesti mielisairaita viimeistään sodan aikana, jotkut kuten Göring auttamattomasti riippuvaisia morfiinista, ja Hitlerin Parkinsonin tauti alkoi olla 1943 niin paha, ettei hän puhunut enää monta kertaa julkisuudessa eikä paljon näyttäytynyt.

Kuten alan kirjallisuudessa on todettu, Parkinsonin taudille tyypillinen ilmeettömyys, lepovapina ja luultavasti myös ajatusmaailman jähmettyminen alkoivat näkyä ja kuulua ainakin lääketieteellistä koulutusta saaneille.

Asiasta on ollut jo joitakin vuosia erikoistutkimus, Fritz Redlich, Hitler, A Diagnosis of a Destructive Prophet (1998), ja asia on luonnollisesti epäselvä, koska diagnoosia ei tehty eivätkä oireet sovi johdonmukaisesti. Selitys vaikuttaa kuitenkin paremmalta kuin klassinen syfilis. Kirjoittaja on UCLA:n professori, psykiatri.

Usein mainitsemani Richard J. Evans on aika peittelemättömän englantilaismielinen englantilainen ja siten tuskin viimeisen sanan sanoja. Hän hyväksyy Parkinson-selityksen, ja Ian Kershaw samoin. Saksalaiset ovat, kuten tunnettua, kirjoittaneet asiasta niin paljon, että miltei mistä tahansa Natsi-Saksan ilmiöstä löytyy keskenään jyrkästi vastakkaisia, sinänsä hyvin perusteltuja tulkintoja.

Siihen keskusteluun on turha lähteä. Ne jotka eivät tunne historiaa, joutuvat elämään sen uudestaan, sanoi joku ilkeä ihminen.

Tavallinen kysymys on, miten tämä Euroopan ja ehkä maailman sivistynein kansa saattoi vajota noin alas. Kun Goebbels julisti 1943 ja 1944, että juutalaiset aloittivat tämän sodan ja heidän on vastattava siitä, kukaan ei väittänyt vastaan. Ei kyllä ollut varaakaan väittää, koska Saksan vankiloissa oli ”kunnon saksalaisia” jo monta kertaa enemmän kuin seinien sisään olisi oikeastaan mahtunut. ”Kunnon saksalainen” tarkoittaa tässä yhteydessä hitleriläisittäin rotupuhtaita, elämäntavoiltaan siivollisia tavallisia ihmisiä, jotka olivat kukaties äänestäneet natseja jo silloin, kun se oli vielä vapaaehtoista, mutta eivät olleet oikeastaan aktiivisia.

Vastakysymykseni on, entä jos tämä lähtökohta ja siis kysymys on väärä? Saksassa oli sangen paljon sekä sivistyneitä että koulutettuja ihmisiä, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen sitoutuminen arvoihin, joita nimitetään epämääräisesti humanismiksi, ei yleensä ainakaan vetänyt veroja Saksa-kiihkolle ja syvälle vakaumukselle ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen vääryydestä.

Sivistyneistöä ja aatelia voisi – luonnollisesti monin hienoin poikkeuksin – kuvailla ahdaskatseiseksi ja tyhmänylpeäksi. Puhumattakaan upseeristosta.

Kun Saksa muuttui öykkärimäisyyden, pikkumaisuuden ja ennen kaikkea väkivaltakultin luvatuksi maaksi, on syytä muistuttaa, että kukaties 80 prosenttia kansasta oli vuonna 1933 suhteellisen köyhiä, vain alkeellisesti koulutettuja ihmisiä, joilla oli vahva perinteinen taipumus harjoittaa huliganismia tai hyväksyä sellainen pieninkin perustein. Työläisidealismi oli murentunut sosialidemokratian mukana – tai jo 1919.

Meillä on ollut muotia löytää näitä hyvin kielteisiä kansallisia piirteitä vain Yhdysvalloista ja viime vuosina Venäjältä. Yleistyksinä ne ovat virattomia. Silti voinee ohimennen ihmetellä englantilaisen rahvaan suhteellista lauhkeutta, jota kesti 1960-luvun lopulle asti. Vastaavasti P.G. Wodehouse ja monet muut ovat oikeassa siinä, että jokin osa Englannin aatelia ja upseeristoa oli tavattoman tyhmyytensä takia aika vaaratonta.

Ranska ja Italia eivät juuri tarvinneet ulkoista vihollista, koska niillä oli, ellei ole vieläkin, kyky sotkea itse omat asiansa ja pitää ulkoista vihollista (Saksaa) vaarattomampana kuin kotimaista rähjäporukkaa.

Haukkumatta jää Ruotsi, jonka syvä rasismi on usein todettu, ja sitten Suomi.

En kaikin kohdin yhdy Juha Siltalan analyysiin, vaikka olen hyvilläni hänen uudesta kirjastaan.

Se että työväestö meni hillittömyyksiin 1917-1918 ei ole ihme. Hyvä, sääntöjen mukaan taisteleva kehitys oli katkennut viimeistään 1907 Venäjän vaikeuksiin ja asiallisen politikoinnin mahdottomuuteen. Venäjän kehitys nosti vastuuttomimman aineksen valtaan viimeistään 1917.

Mutta Suomessa 1918 petti sivistyneistö, etenkin lakimieskunta, lääkärikunta ja papisto. Viimeistään kesällä kaikkien tietoon tullutta epäinhimillisyyttä vastaan nousi vain yksittäisiä ääniä – kuten lääkäri-professori Robert Tigerstedt. Lakimieskunta söi laillisuusajattelunsa. Osa papistoa saarnasi Jumalan kostoa tulevillekin punaisille sukupolville.

Punakaarti oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike. Kaatuneitten ja teloitettujen joukossa 18-20 –vuotiaitten osuus on valtavan suuri. Kaartilaisten aatemaailma edusti korkeintaan tuota kehitystasoa.

Kansallissosialismi tehosi parhaiten 10-12 –vuotiaisiin. Toisin sanoen Hitler keksi Hollywoodin ja muiden edelleen käyttämän formulan: sopeuta esitys esipuberteetin ajatus- ja tunnemaailmaan, niin menestyt.

Myös meillä nulikkamaisuuden kultti jatkui kauan, kunnes katkesi talvisotaan. Tarkoitan mm. Karjala-intoa ja kielitaistelua. Nulikkamaisuutta.

Sekava sepustus

Joskus harvakseltaan tulee katsotuksi tämän blogin lukija– ja kävijämääriä. Syyt ovat lähinnä kansanterveydellisiä.

Tiedän että lauantai on se päivä, jolloin teillä lukijoilla on parempaakin tekemistä. Yritän tietoisesti välttää painokkaiksi luulemiani tekstejä lauantaina.

Vastaus kommentteihin.

Rotuvainoja, juutalaisvainoja, noitavainoja on ollut todella kauan. Kirjoittaessani 1800-luvun lopun saksalaisesta antisemitismistä halusin kiinnittää huomion piirteeseen, joka oli silloin uusi. Assimilaatio eli sopeutuminen ympäristön kulttuuriin oli pitkällä, ja suurikin osa Saksan juutalaisista oli kirkkojen jäseniksi kastettuja kansalaisia, joita ei erottanut toisista saksalaisesta kieli, ajattelu, ulkomuoto eikä uskonto.

Tämän joukon syrjintä huipentui Nürnbergin lakeihin, joilla kolme tai neljä biologisesti juutalaista isovanhempaa teki saksalaisesta juutalaisen; yksi tai kaksi teki henkilöstä ”sekarotuisen” (Mischling / engl. mongrel).

Tämä oli uutta ja liittyi tietysti perinnöllisyyttä koskeviin, silloin aika uusiin tieteellisiin havaintoihin.

Lakeja sovellettiin aste asteelta jyrkemmin. Sodan loppuvaiheessa surmattiin tuhoamisleireillä myös yhden juutalaisen esivanhemman ensimmäisessä maailmansodassa rautaristin ritariristillä palkitut veteraanit ja tietyisti heidän jälkeläisensä.

Slaavit ja kuten meille ei ole laajemmin kerrottu, Suomen suomalaiset olivat jonkin asteen ali-ihmisiä ja joka tapauksessa germaaneja huonompia.

En kykene selvittämään, onko tämä saksalainen ”tieteellinen maailmankatsomus” sama asia kuin Neuvostoliiton ja Kiinan versiot.

Tällä hetkellä arvelen, että se oli erilainen. ”Pahoja ihmisiä” on vangittu ja surmattu kautta aikojen ja heitä on rangaistu. Vallankumoukset ovat tehneet vallan käyttäjistä vallan uhreja niin että jotkut – kuten Nietzsche – ovat nähneet vallan tahdon historian perusvoimana.

Jean Amèry, entinen Hans Mayer, teki 1978 itsemurhan. Hän oli säästynyt hengissä Auschwitzistä ja vaikeni kauan sodan jälkeen. Kun hän kirjoitti, hän kirjoitti niin täsmällisesti ja hyvin, että kirjat pystyi sivuuttamaan sekavina sepustuksina. Luultavasti kaikkein parhaiten hän pystyi täydellisellä eleettömyydellä välittämään jonkin käsityksen täydellisestä mielettömyydestä ja kertomaan sovitusta hakeville, että rääkätty ihminen on lopun elämänsä rääkätty ihminen.

Toiset kuolevat vain kerran, toiset kuolevat koko ajan, Amèry kirjoitti.

Ssaksalainen W.G. Seebald, jonka suppean tuotannon suomentaminen on nähtävästi jätetty kesken, kertoo näistäkin asioista neljän esseen kirjassaan ”On The Natural History of Destruction”. Sebald asui vuosikymmeniä Englannissa ja kuoli.

Olen toistellut, että asioiden painavuuden ja kirjallisen tason kannalta hänen rinnallaan on 1900-luvulla Albert Camus, tuskin muita.

Sebaldin satasivuinen essee ”Air War and Literature” lienee kaikeksi onneksi tuttu ainakin kirjallisuuden opiskelijoille.

”Suurin osa saksalaisista tietää nykyisin, tai ainakin niin sopii toivoa, että todellisuudessa me kutsuimme tuhon kaupunkeihin, joissa ennen asuimme. Tuskin kukaan kiistää nyt, että ilmamarsalkka Göring olisi pyyhkäissyt olemattomiin Lontoon, jos hänellä olisi ollut käytettävissään siihen keinot. Speer kuvaa Hitleriä kuvittelemassa Valtakunnankanslian aterialla vuonna 1940 Brittiläisen imperiumin pääkaupungin täydellistä tuhoamista. ”Oletteko koskaan nähneet Lontoon karttaa? Se on niin tiheään rakennettu, että yksi ainoa tulipalo riittäisi tuhoamaan koko kaupungin, kuten kaksisataa vuotta sitten. Göring aloittaa Lontoon polttamisen, tulia joka paikkaan lukemattomilla palopommeilla, jotka ovat aivan uutta tyyppiä. Tuhansia tulipaloja. Niistä tulee valtava liekkimeri koko kaupunkiin. Göringin ajatus on oikea: räjähteet eivät riitä, mutta tulipaloilla me saavutamme tavoitteemme; voimme tuhota Lontoon täydellisesti. Mitä apua heillä on palokunnasta, kun tulee todellinen tulipalo”” Tämä päihdyttävä tuhonäky liittyy toiseen tosiasiaan, nimitäin siihen, että saksalaiset olivat pommitusten todelliset edelläkävijät – Guernica, Varsova, Belgrad, Rotterdam. Ja kun ajattelemme Kölnin, Hampurin ja Dresdenin tulipaloöitä, meidän on samalla muistettava, että jo elokuussa 1942, kun Kuudennen armeijan etujoukot olivat päässeet Volgalle, monikin haaveili asettumisesta sodan jälkeen maatilalleen hiljaa virtaavan Donin varren kirsikkatarhoihin, ja Stalingradin kaupunki, joka oli kuten Dresden myöhemmin tukahtua pakolaisvirtoihin, oli tuhannenkahdensadan pommikoneen kohteena, ja että yhden ainoan pommituksen aikana, joka ilahdutti vastarannalla olevia saksalaisia suuresti, neljäkymmentä tuhatta ihmistä menetti henkensä.”

Vahvemman henkiinjäämisestä

Biologien darwinismia ei pidä ottaa aivan todesta, koska niin monella heistä on taipumusta laajentaa luonnonvalinnan havaintoja muun muassa yhteisöjen ja kulttuurin puolelle.

Lajiutumisessa luonnonvalinta on tieteellinen tosiasia – ei totuus. Tieteellinen tosiasia tarkoittaa, että asia kokeiden ja riippumattomien havaintojen mukaan merkittävästi uskottavampi kuin sen kanssa ristiriidassa olevat selitykset.

”Totuus” merkitsisi monissa tieteissä falsifioimisen kiistämistä, ja se taas tarkoittaisi, ettei tiede voisi kehittyä toteamalla aikaisemmin tosiasioina pidettyjä käsityksiä vääriksi ja korvaamalla ne paremmilla.

Sellaisilla aloilla kuin yhteiskuntatieteet käytetään usein muotoilua ”vallitseva kanta”. Historia ei ehkä ole tiede, mutta se ei tee siitä merkityksetöntä. Tieteellisyys on keskeisessä asemassa historiantutkimuksen menetelmissä. ”Epätieteellisyys” on kai auttamatonta, koska historia koskee aina tavalla tai toisella ihmisten ja ihmisryhmien käyttäytymistä, joka puolestaan ei ole jäännöksettömästi selitettävissä.

Minusta näin on hyvä. Tuota ”jakojäännöstä” voi sanoa vapaaksi tahdoksi, ja siitä voi jatkaa sanomalla, että tämä tekee ihmisestä ihmisen. Nämä ovat löysiä puheita, mutta eivät ihan turhia.

Oikeustiede, tai oikeastaan lainoppi, on tieteellistä vain siltä osin, että havaintojen on oltava toistettavia ja johtopäätösten vakuuttavia. Vakuuttelun kohde on kuulijakunta, jonka oletetaan olevan kohtuullisesti selvillä alan perinteistä ja kielenkäytöstä.

Darwinismin vajaaversio joutuu julistamaan ihmisen lainsuojattomaksi. Maailma menisi omaa menoaan eli hyvään suuntaan, ellei ihminen olisi sotkenut asioita. Siksi ihminen on paha ja luonto hyvä.

Minusta tämä ajatusrakenne on samaa tasoa kuin perinteinen rasismi. Se ei perustu oikein mihinkään, ei myöskään luonnonvalintaan.

Lajinvalintaa laajempi ilmiö on lajien keskinäinen kilpailu rajallisista resursseista, kuten energiasta sen eri muodoissa. Lajeja katoaa ja syntyy jatkuvasti. Mikroskooppisten ja sitä pienempien eliöiden maailmassa tämä on erityisen selvää. Virus – josta on tiettävästi vaikea sanoa, onko se elävä eliö vai muu biologinen järjestelmä vailla aineenvaihduntaa – on luonnonvalinnan suuri menestyjä, puhumattakaan arkkibakteereista, joille onnistuu kaikki.

Sekava saarnaileminen ei auta ketään. Ne kuuntelevat, jotka ovat valmiiksi samaa mieltä, ja ne jotka eivät ole, tunkevat vahaa korviinsa.

Saarnailulla on kaksi taka-ajatusta. Toinen on tätä arkista juridiikkaa, jossa aivan liian usein huolellisesti sorvattujen perustelujen takaa kuulee 1800-luvun sosiaalidarwinismin äänen: meillä on oikeus takanamme, koska olemme parempia ihmisiä, edistyneempää lajia, ja meistä riippuu ihmiskunnan tulevaisuus ja hyvinvointi.

Minusta sosiaalidarwinistit ovat useita kertoja onnistuneet työntämään sivilisaation ja tällä hetkellä myös eliökunnan tuhon partaalle.

Jotta jonkinlainen järjellinen mittakaava säilyisi, voisi sanoa, että viime ja edellisvuonna Yhdysvaltain parhaat ja älykkäimmät rahamiehet aiheuttivat mylläkän, joka ilman muuta iskee pahiten heikoimpiin. Edelleen on tapana kohdella kunnioittavasti sellaisia finanssitietäjiä, joiden viisaus supistuu liikevoiton tuottamiseen ja jotka eivät alkuunkaan hyväksy ajatusta, että ihmisyhteisön uskottava selviytyminen mitataan uhanalaisimpien tilasta, ei menestyneimpien.

Toinen pohdinnan aihe on rasismi aidossa muodossaan. En jaksa suhtautua vakavasti outoutta oirelevien kansalaisten kiukunpurkauksiin enkä muoteihin, joilla nyt vastustetaan maahanmuuttoa ja ja vieraita kulttuureja.

Haluaisin ymmärtää jonain päivänä, miten 1800-luvun antisemitismi syntyi, miten helposti se puhkoi kaikki niin sanotun sivilisaation kuoret ja etenkin miten helppo se oli siirtää juutalaisista puolalaisiin, venäläisiin ja omiin saksalaisiin ”elinkelvottomiin” yksilöihin, joiden hengissä pitäminen arvioitiin turhaksi.

Saksalaisilla on ollut täysi syy ohjailla myös kansallisen katumuksen rituaaleja. Miljoona tai kymmenen miljoonaa saksalaista uskoi huhtikuussa 1945 johtajansa väitettä, että sodan olivat aloittaneet juutalaiset ja sitä olivat jatkaneet ennennäkemättömän barbaarisesti toiset, nimittäin kansainvälinen juutalais-bolshevistinen salaliitto.

Minulle 1970-luvun alun punaisten prikaatien viholliskuva on pinnakkaisvedos tuosta ajattelutavasta.

Valitettavasti en ole saanut selville muuta kuin sen, että pohjaltaan kysymys oli erittäin huonosti koulutetun ydinjoukon täysin virheellinen käsitys tieteen, tieteellisen tosiasian ja ennen kaikkea lajivalinnan luonteesta. Siihen he kaatuivatkin. V 2 on esimerkki: uskomattoman hienoa tiedettä ja insinööritaitoa vailla väitettyä sotilaallista merkitystä.

Viilattuja pilkkuja

Julkistamista ja kappaleen valmistamista koskevat kirjoitukseni tulkittiin väärinkin. Siitä vain. Tänään oli sitten lehdessä juttu, joka koski kappaleen valmistamista. Espoolaiselta 32-vuotiaalta vaaditaan 3,6 miljoonaa euroa ”korvaushyvitystä” eli rahaa musiikin jakelusta vertaisverkossa. Puhe on luultavasti ns. torrentista, jonka nimi oli DC++.

Turun hovioikeus on jo huiminut korvauksia Finreactorin jutussa 420 000 euroa ja kulut 142 000.

Käsitykseni mukaan – ja perusteluja olen nyt selostanut yksityiskohtaisesti – tämä näyttää olevan luvatonta kappaleen valmistamista, eli toiminta voi todella johtaa korvauksiin. Miljoona tai miljoonat ei ole enää aivan epätodennäköinen tulos.

Tunnen syytettyjä edustaneet juristit. Nimenomaan jo ratkaistussa asiassa he ovat olleet kovasti eri mieltä siitä, kuka on tekijä eli vastuullinen, kun rahaa kerätään vain pyytämällä lahjoituksia ja toiminta on eräässä mielessä vaihtokauppaa.

Toisten tekemän musiikin ja tietokoneohjelmien sekä elokuvien lataaminen onnistuu kun antaa omiakin kopioitaan ladattaviksi.

Nyt puhutaan osittain perättömiäkin sananvapaudesta, mutta juuri kukaan ei kiivaile tiedon hankkimisen vapaudesta. Siitä kun ei ole pykälää, vaikka asia käy selvästi ilmi Suomen Perustuslaista.

Sananvapaudessa on se puoli, että kaikilla ei tahdo olla muuta sanottavaa kuin erilaisia mielipiteitä. On hienoja poikkeuksia, kuten tämän blogin kommentit… Sanoisinko suurimmalta osin.

Tekijänoikeuslakia on muutettu jatkuvasti oikeudenomistajien asemaa korostavaan suuntaan. Väitetään että mediajättiläisten lobbaus on todella kovaa ja asiantuntevaa.

Käyttäjien asiaa ei aja paljon kukaan.

Nyt vaadittu 3,6 miljoonaa ihmiseltä, joka ei ole asialla ansiotarkoituksessa eli rahaa hankkiakseen, on jotain niin mieletöntä, ettei kukaan huomaa ihmetellä sitä. Tuolla rahalla saisi erittäin leuhkan talon ja tontin Espoon Westendistä.

Maksettavaksi tuomittuna se tuhoaa ihmisen tulevaisuuden. Ennen vahingonkorvausoikeuden kirjoissa varoitettiin ”ruineeraavista” eli tuhoavista korvauksista.

Saksan GEMA, Teoston vastine, oli siis Joseph Goebbelsin perustama ja tukema organisaatio vuodelta 1933. (Saman niminen, aika avuton järjestö oli toiminut useiden toisten rinnalla, mutta Goebbels pani täytäntöön ne ideat, joiden turvin tekijänoikeuden edunvalvonta toimii edelleen.)

Tämä ei ole Hitler-kortti, vaan Goebbels-kortti.

Sanan ”piratismi” merkitystä on muutettu vaivihkaa. Ennen se tarkoitti etenkin tuoteväärennöksiä – ala-arvoisia teepaitoja, joihin oli luvattomasti liitetty himoittu merkki, esimerkiksi Lacoste. Piratismi oli järjestäytynyttä, lainvastaista eduntavoittelua.

Napsterista alkaen eri tuomioistuinten tekijänoikeutta loukkaavaksi katsoma tiedostojen jakaminen on ollut hyvin selvästi nuorison toimintaa, jossa raha ei liiku.

Teollisuus lyö pöytään väitteet myynnin vähentymisestä, ja pahimmillaan uskottelee, että kaikki luvattomasti teoksia ladanneet olisivat ostaneet rahalla nuo kappaleet, ohjelmat ja elokuvat.

Väite on järjenvastainen. Tuomioistuimet ovat sen hyväksyneet.

Kappaleen valmistaminen, levittäminen… Kenen edun mukaista on muokata pykälät niin mutkikkaiksi, että alan professori ymmärtää niitä hammasta purren ja itku silmässä, mutta muut juuri eivät.

Päivän sanomalehdessä tekijöitä edustanut juristi kuvioluisteli kevyesti toimittajan kysymysten ympäri puhumalla asian vierestä.

Ratkaisuja olisi, jos olisi ratkaisijoita. Yksi perinteinen keino on televisiolupa, tuleva mediamaksu. Radiotoiminta tarkoittaa erittäin suurimittaista teosten levittämistä tilanteessa, jossa yleisöltä ei voi kerätä korvauksia ainakaan käytön suhteessa. Siksi jo ennen sotia turvauduttiin joko mainostuloihin tai tyypiltään julkisoikeudelliseen maksuun, ”verottamiseen”.

Kasetti- ja kopiointikorvaukset hoidettiin mitenkuten. Kyllä tämän asian voisi hoitaa keräämällä asianomaisilta ”veroa” ja osoittamalla tuottoa tekijöille. Samalla tavalla säännellään perinteisesti tupakkaa ja alkoholia (valmistevero). Vaikka ne kerää tuottaja (maahantuoja), ne rahoittaa kuluttaja.

Ensti

Perheystävämme Ensti Pohjola on kuollut

Panen kuvaksi helavyön, koska Ensti oli tuntemistani pohjalaisista vähiten pohjalainen. Vyö kuului myös maakuntakuoron, Jussien, esiintymisasuun. Muistan kun sitäkin asiaa mietittiin. Mieskuorot esiintyvät yleensä frakissa. Kotipitäjäni mieskuoron esiintymisasu oli palttoo ja jalassa kalossit tai kumiteräsaappaat.

Etelä-Pohjanmaan kansallispuvut teetettiin vasiten. Paitaa hiukan mukautettiin. Komea puku ja kiiltävät napit. Ei mahdu enää meille kenellekään päälle.

Kun isäni ja eräät toiset menivät kysymään Lapuan v.t. kunnanlääkäri E. Pohjolaa perustettavan mieskuoron johtajaksi, tämä sanoi lempeällä äänellä, ettei hän pidä mieskuorolaulusta, koska se ei ole musiikkia.

Neuvottelut kuitenkin jatkuivat. Sellisti-anestesialääkäri johti vielä YL:ää, Suomen Laulua ja ties mitä. Heillä oli Tapiolassakin kamarikuoro, joka lauloi Bachin motetit. Kuoron jäsenet olivat kaikki kokeneita kuoronjohtajia. Isäni oli siis Pohjanmaalla kakkosjohtaja, joka veti yksin kirkkokonsertit, myös Lakeuden Ristin vihkimistilaisuudessa. Itse muistan voimakkaasti jonkin konsertin Kuortaneen kirkossa. Urkurina oli pikkupoika Markku Ketola, joka kuoli sitten tapaturmaisesti noin 40-vuotiaana.

Kuoro on vielä enemmän kuin orkesteri yhtä kuin johtajansa. Minulla on Jussien Amerikan kiertueella äänittämä levy teknisesti puhdistettuna. Kuoro laulaa niin kuin YL – enimmäkseen epäpuhtaasti, mutta periaatteessa ihan OK. Muutamat esitykset ovat sykähdyttäviä, eivätkä ne yllättäen ole kansanlauluja. ”Oi, kallis Suomenmaa” sangen nopeasti ja karjahtelematta esitettynä on hieno. Sibeliuksen ”Rakastava” on todella hyvä.

Minulla oli sellainen ilo, että Ensti tuli tarjonneeksi yhden suurista musiikkielämyksistä kahden kesken.

Hän oli sellisti. Hänen opettajansa ja luultavasti esikuvansa oli Enrico Mainardi – ei Casals tai Tortellier. Sello oli muuten hänellä usein mukana kuoroharjoituksissa. Hän näytti soittamalla, miten ei pidä laulaa, ja sitten, miten pitää. Fraseeraus, hidastukset ja aksentit tulivat kerralla selviksi.

Mutta 1994 vaimoni oli kuollut ja olin pyytänyt Pohjolan sisaruksia hautajaisten jälkeen pidettävään muistotilaisuuteen. Liisa Pohjola soitti muun muassa sen Chopinin masurkan, jota käytin viime vuonna radio-ohjelman tunnussävelmänä. Kappaleen valintaa ihmeteltiin hautajaisyleisön toimesta – se sattui olemaan vainajan omaa ohjelmistoa, joten myös lapset tunnistivat sen ”äidin masurkaksi”.

Ensti lupasi soittaa Bachin soolosellosonaatin Sarabanden (nro 5 c-molli). En tiennyt tai muistanut tai halunnut muistaa tuossa vaiheessa, että juuri tuo sama teos on Ingmar Bergmanin elokuvan ”Kuiskauksia ja huutoja” syöpään kuolevan naisen musiikki. LP-levy oli kumminkin 1970-luvun alusta.

Tuo elämys oli kuunnella tämä teos ja sen jälkeen pyynnöstä koko sarja levyltä yhdessä. Ensti ei sanonut tuntevansa Wispelwayn tulkintaa. Kun satuin tuntemaan teoksen sen verran hyvin että olin tutkinut myös sen nuotit, vaikkei minusta tietenkään ole selloa soittamaan, sain nyt seurata sellistin kasvoilta sellaista multimediaa, että vastaava tuskin toistuu.

Hän oli aika vähäpuheinen mies, ei lainkaan taipuvainen mainesanoihin ja suhteellisen haluton analyyttiseen musiikkikeskusteluun. Sellainen keskustelu kieltämättä menee joskus yli voimien ja näyttää kiehtovan eniten niitä, joiden suhde elävään musiikkiin on etäinen.

Kulmakarvat liikahtelivat hyväksyvästi tai yllättyneesti etenkin jousenkäytölle. Jokin korostus sai kulmat melkein kurtistumaan.

Tunsin saaneeni ilmaisen oppitunnin ja samalla käsittäneeni, miksi suuriin musiikillisiin tekoihin kykenevät ihmiset paneutuvat joskus opettamiseen.

Opettaminen onnistuu henkilöltä, joka osaa itse opetettavan asian. Kuoron johtaminen oli Suomessa melkein pelkkää opettamista. Ensti pani jo Pohjanmaalla karvarintaiset farmarit laulamaan Mozartia ja Bartokia ja tietysti Madetojaa ja Kuulaa, jota hän piti erittäin suuressa arvossa. Enstin valinnoista käsitin, että sellainenkin henkilö kuin Sulho Ranta oli kirjoittanut mainiota musiikkia.

Rajansa kaikella. Keskiajan kuoromusiikin vuoro tuli sitten vasta Helsingissä.

Kuinka moni mahtoi tietää, että Tapiolan keskustornin lähellä olevaa kioskia hoiti Pohjolan sisarusten äiti? Lapset olivat hankkineet sen hänelle, kun ei hän osannut vanhanakaan olla jouten. Lapsensa hän oli kasvattanut leskenä – mies kuoli nuorena tautiin.

Pohjanmaa on todellisuudessa aika häijy ja vaativa ympäristö. Ensti osoitti, että myös kummallinen ihminen, joka ei välitä tuoda itseään esiin, voi saada tuossa kovaäänisessä maakunnassa heimonvanhimman aseman.

Opetus ja oivallus

Ehkä rupean sittenkin kirjoittamaan, esimerkiksi blogia. Käsitin itse suunnilleen samalla hetkellä kun postasin eilisen, että tämä oli nyt yhteenveto ainakin kolmesta aiheesta, vaikka en ollut ajatellut sitä ajattelemalla.

On ollut puhe satiirista montakin kertaa.

”Disko ja ydinsota” oli satiiri ja sen alla dokumentti. Eläkerran tyyppinen teos, , jossa tapahtunut ja kuviteltu on liitetty Norman Mailerin tapaan yhteen, ”faction” eli fakta-fiktio, on sinänsä sallittua. Tervon uusi kirja on sallittu satiiri.

Olen yrittänyt selvittää itselleni ja muille tekijänoikeuslain teoksen julkistamisen ja julkaisemisen eroa. Otetaan tuo viimeinen kertauksena uudestaan.

Teos on julkistettu, kun se on saatettu luvallisesti yleisön saataviin. Teos on julkaistu, kun sen kappaleita on tekijän suostumuksella saatettu kauppaan tai muutoin levitetty yleisön keskuuteen.

Julkistetusta teoksesta saa valmistaa muutamia kappaleita yksityiseen käyttöönsä ja sitä saa siteerata.

Julkistamatonta teosta ei yleensä saa käyttää. Kuitenkin tietty arkistokäyttö ja uutiskäyttö (Tekijänoikeuslaki 26 §) ovat poikkeuksia. Kaikkien muiden tekijänoikeuden rajoitusten kohdalla mainitaan ”julkistettu teos”, mutta ei näiden. Arkistokäytössä asia on hyvin selvä. Melkoinen osa arkistojensisällöstä on kirjeitä, päiväkirjoja tai vastaavia, joita ei ole koskaan julkistettu. Silti niiden kopioiminenkin niiden tuhoutumisen estämiseksi (hajoava paperi) voi olla välttämätöntä.

Julkistaminen on kappaleen valmistamista, esittämistä, näyttämistä tai välittämistä. Siis julkaiseminen eli kappaleen valmistaminen (useissa tapauksissa) on julkistamisen alakategoria.

Kun teoksen kappale on ensimmäisen kerran tekijän suostumuksella myyty, kappaleen saa levittää edelleen. Siis piraattiversion julkaiseminen ei anna oikeutta levittää sitä edelleen, koska tekijän suostumusta ei ole. Siis yksityiseen käyttöön tehtyä luvallista kappaletta julkistetusta teoksesta ei saa levittää, koska sitä ei ole myyty.

Miksi taas kerran tämä sama? Korostan korostamasta päästyäni, että digitaaliset teoskappaleet eivät istu tähän lainsäädäntöön. Teos, teoskappale, julkistaminen ja julkaiseminen (ja välittäminen) eivät sovi maailmaan, jossa ei ole olemassa ensimmäistä kappaletta eikä kopiota eikä myöskään yleisöä samassa mielessä kuin fyysisillä teoksilla (A lähettää B:lle ja C:lle valokuvan kopion sähköpostin liitteenä).

Helpompi asia: suostumus voi olla myös oletettu. Ennen mainittiin usein ”hiljainen suostumus”. Kun henkilöltä kysytään jotain, sitä tai tätä, televisiouutisiin tai sanomalehteen, häneltä ei kysytä, saako tämän julkistaa. Se on itsestään selvä ajatus, jonka oikeuskäytäntö tietenkin hyväksyy. Kun ihminen näkee mikrofonin, kameran tai hänelle sanotaan, että X-lehdestä päivää, hänellä on mahdollisuus kieltäytyä, ja moni kieltäytyy. Ellei hän kieltäydy, hän on suostunut.

Televisio ja lehdistö luultavasti luulevat, ettei suostumusta voi peruuttaa. Minusta suostumus on sekä tekijänoikeudellisesti (julkistaminen) että sopimusoikeudellisesti peruutettavissa. Ellei järkeen käyvää syytä esitetä, peruuttaja voi olla velvollinen suorittamaan vahingonkorvausta.

En ole aivan varma, onko Julkisen sanan neuvosto samaa mieltä. Olisi syytä olla. Haastatellulla ei ole oikeutta muuttaa lausumaansa, mutta hän voi tietysti uhata kiellolla.

Kun haastateltu on kuollut, hänen päätösvaltaansa käyttävät oikeudenomistajat eli perilliset, tyypillisesti lapset. He voivat tehdä sitovia päätöksiä vain yksimielisinä.

Tilanne muuttuu julkistamisen tai julkaisemisen jälkeen. Jos joku muu lehti tai kirjan julkaisija haluaa käyttää haastattelusta ilmenevää, noudatetaan sitaattia koskevia sääntöjä.

Julkistamatonta haastattelua ei saa julkistaa vastoin oikeudenomistajien kieltoa. Jos lausuma halutaan julkaista, tämä viittaa siihen, että lausuma ylittää teoskynnyksen.

Kuolleen haastatellun (tai kirjeen kirjoittajan) tahdolla ei ole merkitystä. Ihminen voi määrätä sitovasti oikeuksistaan kuoleman varalta vain testamentin muodossa. Jos kirjailija – Joel Lehtonen – määrää kirjeensä hävitettäviksi ja kieltää niiden julkaisemisen, oikeudenomistajat saavat julkaista ne. Tätä kysyttiin minulta muuten juuri Joel Lehtosen kirjeiden yhteydessä.

Aineiston tuhoamiskäskyjä ei pidä noudattaa. Vainajan tahto ei velvoita. Jos aineisto on hyvin ikävää, viisainta on toimittaa se arkistoon määräajaksi lukkojen taakse.