Musta taulu, vihreä taulu ja liitu. Tussi, kalvo, taulu. PowerPoint.

Digitaalinen merkitsee muun muassa numeroin ilmastavaa, mutta alun perin sormia. Venus cum digito... Se voi johtua siitä ett. sormilla sormen nivelillä laskeminen oli kunniallista. Käsi on viisimitan graafi, neljä kertaa daa-titi ja kerran daa-daa.

Yritän vastata, miksi kirjoitan käyttäen tätä epätoivoisen huonoa käyttöliittymää, näppäimistöä. Viisikymmentä plus nappia. Niiden keskinäinen järjestys QWERTY, kuten hyvin tiedetään, muinaisten mekaanisten koneiden aikakaudelta, sata vuotta sitten ehkä järkevä mutta ei enää. Kilpaileva parempi järjestelmä Dvorak ei menesty.

Käyttäisinkö joystickiä, jos sillä voisi kirjoittaa? – En käyttäisi. Käyttäisinkö hiljan amerikkalaisista tuomioistuimista poistettua pikakirjoituskonetta? En käyttäisi – sen käyttäminen on melkein yhtä vaikeaa kuin pikakirjoittaminen, jota osaan hiukan. Ja eräässä mielessä pikakirjoitus on hidastekirjoitusta, koska se on sitten tulkittava ja siirrettävä kaikkien tunnustamiksi kirjaimiksi.

Miksi en sanele? Kun äänen tunnistus kehittyy vielä hiukan, eikö olisi näppärämpää sanella?

Ei olisi.

Derrida sanoo kirjoittaessaan Arkistojen kuumeesta, että mietimme liian vähän, mitä tekniikka tekee meille, ja siirrymme kovin kevytmielisesti digitoidun aineiston aikaan.

Se on totta! Ei Aleksis Kiven kirjeen kuva, joita siis on verkossa, tunnu paljon miltään. Alkuperäinen kirje ryppyineen, suttuineen, tahroineen ja sormenjälkineen tuntuu.

Kirjoittaminen näet on oikeastaan maalaamista. Maalaan kirjaimilla. Luen, katson kirjainten kuvia, jotka ohjaavat kieltä.

Konserttimusiikki on niin tavattoman tiukasti nuoteissa kiinni. Moni pianisti on sairaalloisen riippuvainen soittimestaan ja murehtii sitä kuin kysymys olisi viulun soitosta.

Mutta piano on kone, kun taas viulu on ihmeellinen eläin.

Jos nyt pitäisi keksiä ja mallintaa viulu, siihen menisi kymmeniä miljardeja euroja ja vuosia. Puulaatikko, jonka ääni kuuluu hiljaisenakin kahden tuhannen hengen katsoman takariville!

Mahdotonta, sanoisi insinööri.

Kosketinsoittimet ovat kehittyneet jo niin pitkälle, ettei edes koskettimia enää tarvita.

Ja kuka tahansa käsittää, että pianon eli siis klaveerin koskettimet ne vasta ovatkin epäergonomiset ja oudosti suunnitellut.

Silti: kynä on hyvä ja liitu, vaikkei taulu ole enää musta, vaan vihreä. Tussien kanssa en tule toimeen. Oma kynä on hyvä omiin muistiinpanoihin, vaikka luonnoksiin, mutta kirjoittamiseen tarvitaan yhteinen merkistö.

Kirjoittamisella ja viululla on yhteinen piirre, joka vaatii sormia – kieli. Kirjoittajalla on vain yksi kieli, viulistilla neljä.