Bruno Latour on tieteentutkija ja ranskalainen eli siis vaikeasti tavoitettavissa.Vastapaino on kuitenkin tavoilleen uskollisena tehnyt palveluksella julkaisemalla yhden kirjan hänen laajasta tuotannostaan suomeksi - Emme ole koskaan olleet moderneja.
Oivallista.
Linkin takana on Wikipedian suomenkielinen artikkeli, jossa on hyödyllistä tietoa.
Otan asian puheeksi kuvassa olevan kirjan takia - "oikeuden verkko" eli etnografinen tutkimus Conseil d'Etat -hallintotuomioistuimesta.
Kovin tuttua: keskittyminen juttujen valikoitumiseen, menettelytapoihin, asiakirjojen käsittelyyn ja arkistointiin, esittelyyn, toimituskirjojen valmistamiseen, jäseniin, heidän muistiinpanoihinsa ja jäsenten välisiin suhteisiin.
Tällä kertaa kehuskelematta juuri tuon tein väitöskirjassani "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot" vuonna 1991.
Minulla ei ole mitään valittamista. Kirja sai asiallisen vastaanoton ehkä sen ansiosta, että vastaväittäjinä oli sekä juristiprofessori (Aulis Aarnio) että kulttuurihistorian professori (Veikko Litzen).
Itse sorruin yhteen helmasynneistäni eli ylimielisyyteen. Halusin tehdä kaiken itse ja nakkelin niskojani, kun oikeat kustantajat sanoivat suostuvansa julkaisemaan kirjan. Sen julkaisi valtion julkaisukeskus, josta on myöhemmin tullut Edita.
Tekniikka meni aivan kauheaksi.
Tätä voisi luulla panetteluksi, mutta kun olin toimittanut käsikirjoituksen levykkeellä ja tiesimme kaikki, että aikaa saada kirja painetuksi ja kansiin on noin kolme viikkoa, soitin sitten parin päivän päästä kysyäkseni, miten edistyy. Siellä sanottiin, että tiedostomuoto on heille outo, mutta maahantuojaan on otettu yhteyttä, joten ei hätää.
Tämä kirjapainolle ja toimittajille tuntematon tiedostumuoto oli zip...
Lisäksi olin tehnyt kirjan ensimmäisellä Wordin Windows-versiolla, joka oli numero 5.0. Lopun arvaa. Taulukot muljahtelivat ja lyöntivirheiden korjaaminen osoittautui jokseenkin mahdottomaksi. Ja siten valmiissa kirjassa oli ennätysmäärä teknisiä virheitä.
Mutta kahden tuhannen kappaleen painos myytiin loppuun parissa päivässä.
Kirjaa ei kannata toimittaa enää edes verkkoon, koska se on suurelta osin vanhentunut. KKO on muuttanut työskentelytapojaan. Tuomioistuinkielen kritiikkini ei enimmäkseen ole ajankohtaista. Tuon kirjan kirjoittamisen aikaaan suurin ongelma oli vielä perustelujen vaillinaisuus ja vaikeaselkoisuus. Tällä hetkellä perustelut ovat joskus ongelmallisen pitkät.
Huonoimmillaan perustelut tuovat mieleen Suomenlahden jäällä hortoilevan humalaisen, joka sinne tänne suikertelevista jäljistään huolimatta päätyy avantoon - mutta miten, se jää tietymättömäksi. Perustelua on siis vaikka kuinka, mutta se ei perustele lopputulosta.
Kiirehdin jatkamaan, että enimmäkseen yleiset tuomioistuimet kirjoittavat nykyisin erittäin hyvin, mikä tietenkin tarkoittaa, etten itse osaisi tai osannut kirjoittaa paremmin.
Onhan tuomio eli päätös erikoinen kirjallisuuden laji. On kohtuullista toivoa, että ellei kuka tahansa niin ainakin jutun asianosaiset saisivat tekstistä selvän.
Se on iso ero. Kun kirjoittaa lehten tai vaikka blogia, voi mielestäni ajatella, että ellei joku ymmärrä, oma vikansa. Kaunokirjallisen makuisessa tekstissä piilomerkityksien sirotteleminen ei sekään ole suuri rikos. Viranomaiskielen laita on toinen.
Oli miten oli: Latour on merkittävä tutkija, joka teki hyvää jälkeä ja huvitti lukijoitaan jo kauan sitten selvittämällä tieteellisen laboratorion toimintatavat. Hän perusteli sen havainnon, ettei tutkimuksella ole kovin paljon tekemistä tieteen kanssa, mutta sitäkin enemmän sattuman, ja tietysti rahoituksen.
Alalla olevana en mene väittämään vastaan.
Jos joku haluaa nyt kommentoida, että tutkimukseni oli kaikin puolin surkea, en väitä vastaan sitäkään. Olihan se.
Mutta oli se myös hitusen edellä aikaansa.
KKO:ssa sanoivat - muistan ainakin Roosin ja Nikkarisen selittäneen tätä, että kirjan nimeksi otettu lause, joka vielä muutamia vuosia sitten kirjoitettiin jokaisen pääasiaratkaisun häntään, olisi ollut viittaus ratkaisun lainvoimaisuuteen. Ylimmän oikeusasteen päätöksestä ei voi valittaa.
Käsitys on väärä. Tuo sama rimpsu esiintyy jo 1600-luvulla ja aina hallitsijan tahdonilmauksissa. KKO:n edeltäjä Senaati oikeusosasto oli poliittisen vallan elin ja siksi se käytti hallitsijan kieltä. (Puheet Suomesta vanhana oikeusvaltiona ovat pötyä - laillisuusajattelumme syntyi aika hätäisesti helmikuun manifestin jälkeen 1800-luvun lopussa ja parikymmentä vuotta myöhemmin uskoteltiin, että meillä olisi ollut "ikivanha" vapaan ja riippumattoman tuomioistuinlaitoksen perinne. Vielä mitä.)
Detta alle som vederbör till undersåtiga efterrättelse lände.
"Undersåtig" tarkoittaa alamaista.
Minusta on aia hauskaa lukea Kustaa H.J. Vilkunan kirjoja. Hän kun osaa kirjoittaa keksimälläni metodilla paljon paremmin kuin itse olen tehnyt.
VastaaPoistaJos leuhkin, ristiinnautlitkaa.
Riittävän varieteetin puuttuessa pitää lisätä sääntelyn hierarkkisia tasoja. The lack of regulatory ability can be compensated to a certain extent by greater hierarchy in organization.
VastaaPoistaThe weaker the average regulatory ability and the larger the average uncertainty of available regulators, the more requisite hierarchy is needed in the organization of regulation and control for the same result of regulation.
Suomalaisen tarpeettoman yksilön itsemääräämisoikeutta loukkaavan sosiaalitanttalainsäädännön hedelminä tukkeutuvat oikeusistuimet pilkun nuolentaan ja epämääräisiin perusteluihin.
Tuskin alempien oikeusasteiden tuomarit sen huonompia ole, ovat vaan kehittymättömämpiä perusteluiden tarinanniskijöitä. Sääli ettei joku Huovinen, Tuuri tai Tervo lukenut lakia.
Onneksi viimeisellä tuomiolla jne korkeimman kädessä jne jne, jos se jotakuta lohduttaa.
Ad frank:
VastaaPoistaKyllä kunnollista ja pätevää oikeutta pitäisi saada tässä elämässä eikä jossain epämääräisessä tuonpuoleisessa.
Kemppisen väitöskirja oli sisällöllisesti kiehtovaa luettavaa, mutta kustannusteknisesti hämmentävä, varsinkin kun takakannessa hehkutusta taisi olla vähän tältäkin osin (minulla ei valitettavasti enää ole kirjasta omaa kappaletta niin en voi tarkistaa muistikuvaa).
VastaaPoistaAinakin vielä 1990-luvulla juridiikassa kaiken, mihin Aulis Aarnio liittyi, täytyi olla arvostettavaa. En väitä, ettei syystä.
Frank kirjoitti: "Tuskin alempien oikeusasteiden tuomarit sen huonompia ole, ovat vaan kehittymättömämpiä perusteluiden tarinanniskijöitä."
Oikeastaan alioikeuksien tuomareiden juuri on tarpeen ollakin hyviä tuomareita - prosessin pyöritys ja tuomioiden ynnä muiden päätösten liukuhihnatuotanto ovat, ja varsinkin olivat vanhan prosessin aikana, aivan eri asioita kuin ylioikeuksissa, etenkin korkeimmassa, tehtävä timantinhionta. Alioikeudessa tapahtuu peräti harvoin, että olisi tätä Kemppisen kuvaamaa juopon avantosuunnistusta, koskapa päätös useimmiten syntynee nimenomaan kirjoittamalla. Kokeneet alituomarit ovat joskus kertoneet, että kiireessä on sama kumminpäin (näytetty/ei näytetty) asiaa kirjoitusrupeaman alussa itse ajattelee, sen sitten huomaa miten logiikka keriytyy kirjoittamisen myötä auki, kuin Kleopatra mattokääröstä. Ylioikeuksissa voidaan ensin ajan kanssa rakennella ajatuksia aivan erillään varsinaisen päätöstekstin kirjoittamisesta. Ennen tällaisen päätöksen teksti saattoi sitten olla pienellä mitäänsanomattomalla kerällä kuin käärme, joka äkkiarvaamatta iski esiin - tuomiolauselman. En osaa arvata, miten nyt kirjoitetaan. Lutherin aikakausi (en viittaa niihin kuuluisiin teeseihin vaan esimerkiksi väittelyyn hyvistä teoista) tosin tulee helposti mieleen, kun numeroituja kapppaleita lueskelee, parhaimmillaan ne kyllä muodostavat sitovan verkon, mutta joskus vaikuttavat irrallisilta kuin luonnontieteellisen perusartikkeliväitöskirjan osaset, (joista tosin on tehtävä yhteenveto vaikka väkisin.
Kiitos Blind.
VastaaPoistaTykkäsin kirjoituksestasi, taas.