Bergmanin kasvot

Mansikkapaikka hämmästytti ihmettelemään, miten paljon muisti deletoi. Olen nähnyt sen sangen monta kertaa. En muistanut että se on hauska, monin kohdin farssi, eräin paikoin salonkikomedia, jonka alla sitten liikkuu yksinäisyys, joka on sama asia kuin äänettömyys eli sama kuin vaikeneva Jumala.

Jaan Bergmanin elokuvat kahteen osajoukkoon, niihin joita en hevin katso, koska ne ovat niin kauhistuttavia, ja niihin toisiin. Mansikkapaikka ja Fanny ja Alexander kuuluvat jälkimmäisiin. Kuiskauksia ja huutoja tai Käärmeenmunaa en katsoisi nyt uudestaan suurin surminkaan.

Bergman kävi ankaran väännön uskonnon kanssa. En tiedä kumpi voitti. Ehkä Bergman, koska hän oli hakamies mattopainissa toisin kuin Jaakob, joka painiessaan enkelin kanssa ilmeisesti yritti sylivyötä.

Enkelit eivät paini puhtaasti.

"En päästä sua / ennen kuin mua / käyt siunaamaan."

Hänen laitansa saattoi olla sama kuin monen muun ihmisen: omat varhaiset kokemukset määräävät aikuisen asenteita silloinkin kun ne esitetään hienon älyllisesti perusteltuina.

Hovisaarnaaja Bergman eli isä ei ilmeisesti ollut lainkaan mukava mies. En muista, suomensinko vai arvostelinko Hesariin "Hyvä tahto" -teoksen. Joka tapauksessa se on mestarillinen.

Ajattelin muistuttaa, että ainakin nyt tammikuussa tulee Ylen Teemalta hyvin vaikuttava sarja B:n filmejä. Juuri uusittu Donnerin tekemä laaja haastattelu tai dokumentti oli ällistyttävä – suhteellisen vähäpuheinen, syventyvä. Ja vaikka ei olisi innostunut Donnerin omista elokuvista, kyllä hän totisesti elokuvan tuntee, ja Bergmanin. Ja Fannyn ja Alexanderin hän tuotti (ja pokkasi Oscarin).

Ja oli hän Jerker Eriksonin ohella ensimmäisiä elokuvasta edesvastuullisesti kirjoittaneita henkilöitä maassamme. Se on paljon se, koska oivaltava elokuvakirjallisuus alkoi myös Ranskassa vasta 50-luvun lopulla ja USA:ssa myöhemmin.

Muistutettuani asianmjukaisesti päivittelen tänään esitettyä Bergmanin Taikahuilua (1975), joka siis on kuvattu Drottningholmin teatterissa, joka on aito ja puinen ja Mozartin ajalta. Oopperaelokuvaa pidettiin sangen epäsosialidemokraattisena, kuten myöhemmin Fannya ja Alexanderia, ja asianomaiset johtajat ja ministerit luvattiin hirttää ja sen jälkeen erottaa kansanvihollisina.

Kun sen näki nyt, käsitti että äänentoiston takia tarvittiin hyvin paljon lähikuvia eli ohjaaja ja kuvaja (Sven Nykvist), jotka todella osaavat sen. Nähtävästi ainakin laulut oli tehty sataprosenttisella äänellä.

Molemmat mainitut televisioelokuvat ovat tuottaneet Ruotsin televisiolle runsaan rahallisen voiton ja luultavasti suurta mainetta.

Bergman osoittaa tässäkin, mitä tarkoittaa sana auteur elokuvan yhteydessä. Ihmeellisin keinoin hän on tuonut omat näkökulmansa ja myös omat ongelmansa teokseen muun muassa tekemällä Sarastrosta ja Yön kuningattaresta riitautuneen avioparin ja teoksen hyvin sekavasta juonesta lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan riidan.

Kalliiseen Taikahuiluun kohdistunut kiukku tuo mieleen Savonlinnan oopperajuhlien alkuvaiheen. Muuan Kalle Holmberg johti kaupungin torilla mielenosoitusta eliittitaidetta vastaan ja Talvela, Borg, Matti Lehtinen ja ne muutamat muut joutuivat lannistamaan muutamia kiihkeitä vastustajia – Savonlinnan kaupunki, Kansallisooppera, Yleisradio, Opetusministeriö, vain eräitä mainitaksemme.

Savonlinnassa Taikahuilu oli pelastava voima. Sen korkeatasoisilla ja erittäin korkeatasoisilla esityksillä osoitettiin yleisölle, että minkkiturkin sijasta villahousut ovat paikallaan.

Vahinko muuten että Borg ja Talvela riitautuivat osittain siksi, että Borg sanoi Talvelan Boris Godunovista (omasta loistoroolistaan), ettei se mikään Boris ollut, mutta tiernapoikaesitykseksi kohtuullinen…