Paksu kirja

Lauri, lähetä jossain muodossa niitä ottamiasi videoita Englannin sotamuseosta. Tekisi mieli katsoa Lancasterin ja Mosquiton kuvia.

Mieleeni tuli kirjoittamisesta, että parhaimmillaan se on kuin Spitfire.

Kirjoittamisessa tulivoima on toisen luokan kysymys. Kääntösäde ja nousunopeus ovat tärkeämpiä.

Aina eli kolme kertaa, kun olen yrittänyt lukea suuresti menestyneen romaanin (Grisham, Turow jne.), olen miettinyt, mitä tämä tuo melkein mieleeni.

Äkkiä muistin: lentomatkan turistiluokan perällä, Frankfurt - San Francisco.

Ympärillä toimivan koneiston kalleudesta ja hienoudesta ei ole epäilyä ja paikka vaihtuu, vaikka SF:n lentoasemaa on aika vaikea erottaa Seutulasta. Los Angelesin erottaa, koska siellä on ulkona istutettuja palmuja eikä yleensä yhtään taksia.

Kaikesta huolimatta takapuoli puutuu viheliäisesti, päässä on pelkkää vesihöyryä, olkapäitä alkaa särkeä ja pää retkahtelee.

Tämä oli siis kuvaus viihdekirjallisuuden parhaimmistosta itse koettuna.

Spitfiressa on koko ajan henki kysymyksessä, oma tai "kaverin", kuten jääkiekkoilijat sanovat vastapuolesta. Vain "nälkä" auttaa voittoon, kuten jalkapalloilijat sanovat.

Kun esseisti eli runoilija osuus, tulen leimahdus ei ole bengalitulta, vaan kerosiinia, öljyä ja metallin ja ihmisen kappaleita. Bertrand Russel istuu Charing Crossin pommisuojassa kirjoittamassa, miten sota olisi voitu välttää, mutta Englannin kanaalin yläpuolella pelin henki on selvä. Jompikumpi kuolee. Sinun äitisi tai minun äitini.

Joku viisas mies, kukaties Ortega y Gasset, oivalsi että sanomalehteen voi ja täytyy kirjoittaa kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista asioista. Miten se tehdään, se on kysymys. Useimmille ei tulisi mieleenkään kokeilla.

Toinen viisas, muistaakseni nobelisti Czeslaw Milosz, oli kokenut kaiken Puolan. Hän oli syntynyt 1911 ja jäi suunnilleen ainoana henkiin kertoakseen, millainen oli se kirjallisuuden ja taiteen sukupolvi, jota ei ollut. Hän piti itseään liettualaisena vaikka kirjoitti puolaa ja osasi paremmin kuin hyvin monia kieliä. Hän loikkasi länteen kulttuuriattasean tehtävistä Pariisissa 1951 ja siirtyi sinne mihin kaikki muutkin, Berkeleyhin slaavilaisen kirjallisuuden professoriksi, ja siellä hänet kohtasi ensin Nobel ja sitten kuolema (2004).

Milosz onnistui siinä missä Ezra Pound epäonnistui. Hän yhdisti runon, proosan, esseen ja poliittisen kirjoituksen. Minulla on se tunne, että hän kuoli tehdäkseen tilaa verkkokirjoittamiselle, joka tällä hetkellä hakee itseään.

Puhe ei ole tiedosta, vaan ymmärtämisestä. Ei tiedosta, vaan ymmärtämisestä. Ja ymmärrys käy kimppuun kuin Spitfire syöksyssä.

Tietoa on oltava ja hankittava, mutta se on osa aineenvaihduntaan. Juuri siksi meille tarjotaan niin usein kompostin sisältöä herkkuna. Siis oikeaa ainetta mutta väärään aikaan.

(Pound ei uskonut, ettei höysteistä ja mausteista synny suurusta. Ei edes murkinaa. Kyllä siihen tarvitaan lihaa, kalaa, perunaa, viljaa.)

Touko Siltalasta ja Leena Majanderista en ole kuullut hisaustakaan sen jälkeen kun istuttiin Kulosaaren Kasinolla. Muu kustantaja otti yhteyttä ja kysyi, että painettaisiinko kirja.

Vastaan tässä yleisesti. Kyllä ymmärryskirjoja voi julkaista menestyen. (Tietokirjat on lopetettu.)

Mutta kirja ei voi olla blogeista kasattu. Sellainen sekoittuisi VR:n kesäaikatauluun.

Itse olen milloin tahansa halukas kirjoittamaan ja julkaisemaan kirjan, jos siinä on vähintään 950 sivua ja alaviitteet päälle, ja jos myyntihinta on noin 80 euroa, paremille kavereille ja ennekkotilaajille 75.