Sananvapaus, viranomaistoiminnan julkisuus ja kolmanneksi yksityisyys ovat perusoikeuksia.
”Perusoikeus” tarkoittaa pykälää Suomen perustuslaissa, joka puolestaan on tarkoitettu samansisältöiseksi ihmisoikeussopimusten kanssa. Lain tulkinnassa perustuslain säännös sivuuttaa tavallisen lain.
Vanhemmille juristeille voi olla epäselvää, että perusoikeudet ovat nykyisin täyttä totta. Aikaisemmassa perustuslaissa, etenkin vuoden 1919 hallitusmuodossa, perusoikeuksia luonnehdittiin julistuksen luonteisiksi eli päämääriksi. Kansalaisten työvoima oli erikoisessa suojeluksessa. Mitä tämä hallitusmuodon kohta tarkoitti, sitä kukaan ei oikein tiennyt.
Eilinenkin keskustelumme osoitti, että subsidiariteettiperiaatteessa on muutakin vaikeaa kuin nimi. Katsokaa Wikipediasta, mutta englanninkielisestä, kohta EU. Suomalainen versio viittaa lyhyesti filosofiseen ideaan. Käytännössä kysymys on siitä, että esimerkiksi asianajaja, joka hävittyään käräjäoikeudessa sanoo ”skippaavansa” hovioikeuden ja valittamalla suoraan EY:n ihmisoikeustuomioistuimeen, puhuu roskaa. Ihmisoikeustuomioistuin ei käsittele asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista kansallisesti.
Saman periaatteen mukaan EY ei voi kajota asiaan, joka yleissopimusten mukaan ei kuulu sille. Keskeinen esimerkki on rikoslaki. Se hoidetaan kansallisesti. Toinen esimerkki on tekijänoikeuslaki – vaikka harmonisoinnista eli yhdenmukaistamisesta on sopimuksia, EY:ssä ei ole tuomioistuinta, joka voisi ottaa suoraan käsiteltäväkseen tekijänoikeusasian tai edes ratkaista sen hankalan kysymyksen, missä juttu käsitellään.
Tässä on puhe periaatteista. Voitte uskoa, että tulkinnat ovat käytännössä vaikeita. Näissä asioissa juristi ei saa palkkaansa tyhjästä.
Nämä alussa mainitut kolme oikeutta ovat usein ristiriidassa keskenään. Sananvapauden käyttäminen voi loukata toisen ihmisen yksityisyyttä. Molempia on mahdoton toteuttaa samanaikaisesti täyteen määrään. On sovellettava vähän toista ja vähän toista.
Asiasta on tulkintaohjeita. Jos ette muuta ehdi, lukekaa seuraavasta kohdat 4 ja 5.
Korkein oikeus kirjoitti asiasta perusteluissaan jutussa 2006:25:
”Sovellettava rangaistussäännös
2. Asiassa sovellettavan, tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 27 luvun 3 a §:n (908/1974) mukaan yksityiselämän loukkaamiseen syyllistyy se, joka ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai muulla sen kaltaisella tavalla julkisesti levittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä. Yksityiselämän loukkaamisena ei ole kuitenkaan pidettävä julkistamista, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa ja on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.
3. Yksityiselämän piiriä ei ole määritelty laissa, vaan se on tarkoituksellisesti jätetty tuomioistuimen kussakin yksittäistapauksessa arvioitavaksi. Lain esitöistä (HE 84/1974vp s. 4 ja LaVM 14/1974 vp s. 1) ilmenee, että tiedon yksityistä tai julkista luonnetta arvioitaessa on pidetty silmällä myös tiedon yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämään on katsottu kuuluvan muun muassa henkilön perhe-elämän, vapaa-ajan käytön, terveyden ja ihmissuhteet. Yksityiselämän käsitteen ulkopuolelle on sen sijaan suljettu julkistaminen, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa. Tämän vuoksi lakia on perusteltua tulkita niin, että yhteiskunnallisesti merkittävä tieto, joka voi vaikuttaa rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä tarkoitetun henkilön julkisen toiminnan arviointiin, saadaan julkaista riippumatta siitä, kuuluuko se yksityiselämän piiriin vai ei. Tämä käy ilmi 1.10.2000 voimaan tulleesta rikoslain 24 luvun 8 §:stä (531/2000), jolla ei lain esitöiden mukaan tarkoitettu muuttaa aiemman lain sisältöä (HE 184/1999 vp s. 32 ja La VM6/2000vp s. 6).
Perus- ja ihmisoikeussäännösten merkityksestä asiassa
4. Kysymyksessä oleva rangaistussäännös suojaa osaltaan perusoikeuksien toteutumista. Perustuslain 10 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvataan yksityiselämän suoja. Sananvapaus taas turvataan perustuslain 12 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa. Nyt esillä olevan kaltaisessa asiassa rangaistussäännöstä sovellettaessa nämä perusoikeudet ovat vastakkain, eikä niillä ole keskinäistä etusijajärjestystä. Tämä on nimenomaisesti otettu huomioon jo rangaistussäännöksen sisällössä. Sananvapaus ei oikeuta kunnian tai yksityiselämän loukkausta, eikä muutakaan oikeuden väärinkäyttöä. Sananvapaus ja yksityiselämän suoja on siten pyrittävä sovittamaan yhteen ja toteuttamaan rinnakkain.
5. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 10 artikloja koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö nojautuu siihen, että mainittujen artiklojen suhteessa on kysymys niissä turvattujen oikeuksien sisällöllisestä tulkitsemisesta vastakkaisten etujen yhteensovittamiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissa antanut merkitystä sille, onko kysymys ollut yleisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta merkityksellisestä julkistamisesta (esim. Selistö v. Suomi, tuomio 16.11.2004, kohdat 48, 59 ja 68). Sananvapauden merkitys perusoikeutena liittyykin demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömän keskustelun ja arvostelun vapauden turvaamiseen. Ihmisten yksityiselämän hyödyntäminen sensaatiohakuisessa mediatoiminnassa ei sen sijaan kuulu sananvapauden perusoikeussuojan päämääriin.
6. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan yksityiselämän suojan ja sananvapauden yhteensovittamisessa noudatettavat olennaiset arviointiperusteet vastaavat niitä periaatteita, jotka on omaksuttu nyt kysymyksessä olevassa kansallisen rikoslain säännöksessä. Tämän Korkein oikeus on todennut myös ennakkoratkaisuissaan KKO 2005:82 ja KKO 2005:136. Sananvapaudesta perusoikeutena ei siten johdu estettä soveltaa yksityiselämän loukkaamista koskevaa rangaistussäännöstä sisältönsä mukaisesti.”
= = =
Yksityisyyden suojasta määräävä säännös on siis muuttunut. Otetaan sekin tähän:
” 8 § (9.6.2000/531) Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Joka oikeudettomasti
1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai
2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville
esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.”
= = =
Tuomio ja lainkohta ovat hiukan vaikeaselkoisia. Jäljennän ne siinä toivossa, että asioita pohtivat lukijat kopioivat ne talteen tutkiskellakseen niitä kukin sydämensä hiljaisuudessa.
Korkein oikeus korostaa oikeastaan hyvin voimakkaasti keskustelun ja arvostelun vapauden turvaamista.
Tämä liittyy eiliseen laajaan blogikirjoitteluumme.
Suomessa tuomioistuimet kirjoittavat perinteisesti niukasti ja kuivakiskoisesti. Selitän tätä perustelua omaan lukuuni näin: myös syyttäjien ja muiden virkamiesten on kerta kaikkiaan uskottava, että myös ikävät ja perusteettomilta vaikuttavat mielipiteet ovat sallittuja ja perustuslain suojaamia.
Tämä KKO:n ratkaisu ja mainittujen lisäksi KKO:2007:37, KKO:2006:20, KKO:2005:1 ja KKO:2004:30 korostavat samaa.
Saa olla tyhmää mieltä.
Itse olen eri mieltä KKO:n kanssa. Ei tuomioistuimella ole aihetta eikä kykyä erottaa sensaatiohakuista journalismia sanavapaudesta. Sen se joutuu tekemään, kun jutussa väitetään olevan kysymys sellaisesti. Maininnat ottaminen perusteluihin on turhaa, koska perusoikeus tarkoittaa toista. Laki ei suojaa hyviä ihmisiä ja hyviä mielipiteitä, vaan kaikkia ihmisiä ja kaikkia mielipiteitä – ellei laki nimenomaan toisin määrää. Ja tällainen toisin määrääminen on yksityisyyden suoja.
Rikosoikeudessa on laillisuusperiaate. Vain se on kiellettyä ja rangaistavaa, minkä laki leimaa. Rikoslakia ei voi soveltaa laajentavasti.
Yleisestä vittumaisuudesta ei voi tuomita ketään vankilaan. Joskus olisi tehnyt mieli. Esimerkki ei ole minun. Erään lähteen mukaan se löytyy asiakirjasta Varkauden Huruslahden tapausten yhteydessä talvella -18.
Oikeuskäytännössä poliitikkoja, virkamiehiä ja viihdyttäjiä koskeva rajaus on vakiintumassa. Ministerin lasta ei saa valokuvata lehteen koulun pihalla. Toisaalta asianomaisen oma käyttäytymien antaa tuomioistuimelle vihjeen. Ajattelen tässä yhteydessä kumotun lain kaunista sanontaa ”pahantapaisuuteen antautunut”. Jos häät on ”myyty” yhdelle lehdelle, vihkiparilla ei ole oikeudellista perustetta pitää toisia lehtiä poissa paikalta. Jos viihdyttäjä on esitellyt sukupuolielämäänsä julkisuudessa, hän joutuu pitämään hyvänään sen, että muutkin kirjoittavat siitä.
Siis myös näillä poikkeushenkilöillä on yksityisiä piirejä. Jääkiekkoilija tai euroviisuilija on julkisuuden henkilö, mutta hänen suuntautuneisuutensa voi silti olla salaisuus, jota ei saa levitellä.
Perustelu on haettava kunnianloukkauspykälästä, jossa heikommin suojattujen piiri on määritelty hiukan toisin:
” Edellä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.”
Tässä ovat siis mukana tiede, taide ja niihin rinnastettava julkinen toiminta eli viihde ja urheilu.
Mielestäni tämä on pohjaltaan aika selvää ja arkijärjen mukaista.
Sopivassa vaiheessa pohdimme jälleen kunnianloukkausta. Se onkin vaikeampi. Jos kirjoitan, että tunnettu tuomari N.N. oli pasifismin airut, sillä ampuisimme edelleen jousipyssyllä, jos ruudin keksiminen olisi ollut hänen asiansa, tämä on kunnianloukkaus, koska lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa. Jos sanon, että sama henkilö oli sen verran tyhmä, ettei häntä olisi koskaan pitänyt ottaa sisätöihin, se ei ole kunnianloukkaus, vaan mielipiteeni. Sekin aiheuttaa halveksuntaa, mutta se ei ole omiaan aiheuttamaan halveksuntaa, ja lisäksi virkatuomarin syntymälahjat on sangen luvallinen ja kiitettävä puheenaihe.
En ole koskaan julkaissut amerikkalaisen korkeimman oikeuden tutkijan B. Schwartzin mallin mukaista listaa ”Kymmenen huonointa korkeimman oikeuden jäsentä kautta aikojen”. Schwartz mainitsee muun muassa vielä sotien jälkeen virassa olleen tuomarin, joka kerrankin väänsi itkua istunnon jälkeen, ”kun Felix (Frankfurter) käyttää niin hienoja sanoja, että minä en ymmärrä mitään…"
(Tekstin kaikki kursivoinnit ovat minun.)