Yhdysvalloissa ”paras sukupolvi” on nuorena sodan käyneet eli 1920-1925 syntyneet. Englannissa en ole tavannut tätä sanontaa. Suomessa asia on ilman muuta selvä. Sama sukupolvi on paras. Etenkin naiset.
Historiatieteeseen koulutettuna en tietenkään hyväksy sukupolviteoriaa, mutta olen mieltynyt siihen. Näen menneisyydessä porukoita, joiden toimintatavat perustuivat siihenkin, että ihmiset tunsivat toisensa ja tiesivät, missä määrin toiseen ei voinut luottaa.
Siis ei ”luottamus”, kuten Fukyama tai Harvard Business School. Luottamuksen aste ja etenkin luottamuksen ensimmäinen derivaatta eli luottamuksen muuttuminen.
Kekkonen oli Suomen epäluotettavin poliitikko myös monien ystäviensä mielestä ainakin vuoteen 1962 tai 1974. Tannerin suurin vika oli että hän oli niin luotettava.
Yhteiskunnan ja liike-elämän johtotehtävissä on sama sääntö kuin proosan kirjoittamisessa: Kill your darlings. Jos jokin tai joku sinua erikoisesti miellyttää, tapa se.
Sodan käyminen ei ole ansio. Ranskalaisia sotilaita tuomittiin 1917 kenttäoikeudessa, kun he mäkättivät Verduniin marssiessaan. Lampaita marssitettiin lahtipenkkiin. Isänmaallisuus ja uhrimieli ovat tuottaneet kauhistuttavaa jälkeä.
Suomessa kuitenkin näen näissä sotasukupolven edustajissa monia satunnaisia ja siveellisiä ansioita, joita ei ollut ennen eikä jälkeen. Lisäksi säälin heitä. Niin monet olivat henkisesti pysyvästi vaurioituneita huomaamatta sitä itse.
Suomen huonoin sukupolvi on omani, 1945-1949 syntyneet. Vaihteen vuoksi en nyt tee numeroa siitä, että kävin kouluni ja opiskelin lomalla siitettyjen joukossa ja ehdin suurten ikäluokkien alta.
Kun rähmällään olijoita eli kommunisteja, SKDL:ää ja Ilkka Kanervaa on aiheellisesti syytetty niin paljosta, nosta nyt moralistisen tuomioni kohteeksi ”demarisukupolven”, etenkin Helsingin valiokouluista yliopistolle kävelleet.
Oikeat stalinistit saavat minut vieläkin kiireesti vaihtamaan radion tai television kanavaa, koska heidän häpeilemättömyytensä on hiukan voimille käyvää.
Mutta fanaatikkoja ja keinoja kaihtamattomia kiipijöitä ja oman edun tavoittelijoita on ollut aina. Lisäksi tuossa joukossa oli myös syvästi lapsellisia ihmisiä ja paljon sellaisia, jotka olivat muuten vain joukon jatkona.
”Demarisukupolven” tuhosi valta. Kommarit eivät todellisuudessa koskaan päässeet pidemmälle kuin ojan penkalla paiskomaan palikoita rattaisiin.
Panen ”demarisukupolven” lainausmerkkeihin, koska Paavo Väyrynen ja eräät muut uraihmeet ovat täsmälleen samaa joukkoa kuin esimerkiksi Ulf Sundqvist ja Eero Rantala -vainaja. Paavo Lipponen ei ollut koskaan ministerinä – pääministerinä vain. Hän oli kansanedustaja ja todellinen byrokraatti.
Kalevi Sorsan merkitys rooli tässä sukupolviasiassa oli suuri. Mikä se tarkkaan ottaen oli, sitä en tiedä. Mauno Koivisto oli pikakiväärimies. Hän tuli puoluekoneiston sivusta eikä ollut koskaan kansanedustaja. Mikä hänen merkityksensä todella oli, sitä en tiedä. Tarja Halosta ei tarvitse tässä yhteydessä luonnehtia. Erkki Tuomioja, jota olen jatkuvasti kiitellyt, oli nuoruudessaan ties vaikka mitä, mutta hänen myöhempään profiiliinsa on tietysti vaikuttanut pitkä korpivaellus poissa politiikan keskiöistä, koska hän lienee ollut Sorsan kanssa johdonmukaisesti eri mieltä eri asioista, enkä havainnut, että Koivistokaan olisi häntä hellinyt.
Vanhemmilla demareilla, jolla tarkoitan 1930-luvulla syntyneitä, oli aivan aidosti aatteita ja arvoja. He olivat monien muiden puolueiden edustajien kanssa ajamassa läpi esimerkiksi paljon entistä humaanimpaa sosiaaliturvaa. Tunnen rikosoikeuden ja vankeinhoidon muutokset 1970-luvulta alkaen. Kun olen sitä mieltä, etteivät lainsäätäjät ja tuomarit saa olla suurempia roistoja kuin vangit, pidän kehitystä hyvänä. Se on eri asia, että ns. ruotsalaistyylinen eli kustavilainen kriminaalipolitiikka on kukaties nyt tiensä päässä, ja on haettava aivan uudenlaisia ratkaisuja.
Aikojen muuttumisesta osoitan sormella pientä ryhmää, romaneja. Radiossa haastateltiin 75-vuotiasta tätiä, joka oli elänyt nuoret vuotensa kirjaimellisesti mustalaiskuormassa ja kertoi aivan arkisesti, ettei heikäläisillä ollut mitään tukea, ei mitään asuntoa eikä edes sairaanhoitoa ennen 60-luvun loppua. Toisena esimerkkinä palautan mieleen Mankkaan kaatopaikan, jossa olen ollut juttelemassa puliukkojen kanssa, ja Lepakkoluolan, joka oli yksityinen ”Marraskuun liikkeen” kannattama hanke. Se oli 1960-luvun Suomessa uutta, että ”puliukoille” ja ”rappioalkoholisteille” osoitettiin talvella yösija.
Puliukot ovat kuolleet. Luulen että nuoremmat eivät edes tiedä, mitä ”puli” oli – tai liekkiviina, suuvedet, nikkarinlakka, tenttu…
Hyvä etteivät tiedä. Pidän totena tietoa, joka voi olla vääräkin, mutta 1960-luvulla olisi kuulemani mukaan Helsingin pääpostin ja rautatieaseman lähistön roskalaatikoissa asunut kaksikin Mannerheim-ristin ritaria. Vasemmiston johdolla oltiin vakuutuneita siitä, ettei nuoruus sodassa ollut lieventävä asianhaara. "Mitäs menitte", sanottiin.
Olisiko huonoin sukupolvi sitten keskittynyt ajamaan etuja itselleen ja muille työtätekeville? En muista niin, mutta saatan erehtyä. Tuloksena oli joka tapauksessa suhteellisen vetelien opportunistien joukko, joka miehitti erilaiset laiskanvirat etenkin hallinnossa ja yliopistoilla ja sai lopulta aikaan vielä 90-luvun pankkikriisinkin.
Innovaatioylipistosta kysyttäessä olen viime aikoina vastannut johdonmukaisesti, että yliopistojemme näkymät ovat vielä kaameammat kuin kauppakorkean rehtori kertoo. Parannusta ei ole näköpiirissä ennen kuin vallassa oleva 1940-luvun sukupolvi saadaan eläkkeelle.
Ajattelen tässä tietysti lähinnä oikeus- ja yhteiskuntatieteitä. Minun on määrä olla professorina vuoteen 2012. Se on todella huono esimerkki. Mutta olen luvannut, että jos joku pyytää kauniisti, voin ampua itseni.
Telaketjulinjan demarien soimaamisessani on looginen aukko. Mistä tällainen petomainen lauma olisi ilmaantunut?
Paras sukupolvi sen kasvatti.
Sodasta selvinneillä oli kiire ja viehtymys kovakouraisuuteen. Niinpä viisaimmat nuoret menivät vähin äänin kadettikouluun tai kauppakorkeaan ja liputtivat poliittista passiivisuutta. Vähemmän viisaat keksivät jotain isiä ärsyttävää, ja ne, joissa ei ollut miestä kääntyä kommunisteiksi, päätyivät demareiksi tai demareiden kannattajiksi.
Puolinainen ratkaisu ja kompromissi ovat aivan eri asioita. Puolinaisuus on moraalisesti arveluttavaa; kompromissit ovat käytännön toimintatapoja.
Aate haalistui toimeentulon kohentuessa niin että elämäntapademareita ei kohta enää ollut – siis sellaisia kuin esimerkiksi Jakke Söderman (jota en lainkaan tunne henkilökohtaisesti) tai Ilkka Taipale (hyvänpäivän tuttu), jotka nähdäkseni töissään ja viroissaan panivat omaksumansa arvot peliin.
Kumpikaan ei päässyt nyt eduskuntaan.
So it goes.
Ellei asia olisi entuudesta selvä, alleviivataan vielä, että puhe on ollut virkamiesdemareista ja ns. intellektuelleista. Työläisistä en puhu mitään, koska en tunne tehtaantyömiehiä enkä heidän maailmaansa. En tunne myöskään maanviljelijöitä. Huono-osaisia, syrjittyjä, syrjähtäneitä, sorrettuja ja solvattuja tunnen. Mutta tällä kertaa puhe ei ollut heistä.
Kommentoi ensi hätään Osku Pajamäen ajatuksia ahneesta sukupolvesta. Palaan omineni myöhemmin paikalle.
VastaaPoistauusmaalainen
Sodan käyneellä sukupolvella oli todellista raivaajahenkeä. 8 tunnin työpäivä - mikä se on. Työtä oli tehtävä niin kauan ja levosta piittaamatta, kunnes tulosta syntyi. Asenne tuli mukana siviiliin. Velvollisuus sotakorvausten maksamiseen pidensi tavallaan sotaa ja oikeutti vaatimaan venymistä - josta sille sukupolvelle tuli elämäntapa. Nykyisin sellaisille ponnistelijoille etsitäisiin hoitoa - Suomessa. Suuressa maailmassa uran rakentamiseen liittyy vastaavia ponnistuksia.
VastaaPoistaJakken olen tavannut joitakin kertoja ja juossut lenkkiäkin porukassa. Ainakin ennen EU:iin menoaan Jakke oli yllättävän hyvä juoksemaan. Jakken kanssa jutellessa eräästä problematiikasta sain sellaisen käsityksen rivien välistä, että kaikki on politiikkaa. Siis aivan kaikki jopa oikeussuojajärjestelmästä alkaen. Näin hän ei tietenkään sanonut vaan minä sain tällaisen vaikutelman.
VastaaPoistaMutta kuka tai ketkä saivat aikaan 1990-luvun pankkikriisin? Tästä problematiikasta on tehty ansiokkaita kirjoja ja jopa väitöskirjoja. Yhden todella hyvän kirjan on Kemppinenkin omien sanojensa mukaan kirjoittanut ainakin puhtaaksi eli ”Pentti Kouri: Suomen omistaja ja elämäni muut roolit”. Kouri-Porter –malli on totta kansantaloudessa eli rahamarkkinoiden vapauttaminen edellyttää kelluvaa valuuttaa, koska muuten kansantalouden tasapaino menetetään.
Risto Rankin väitöskirjassaan lainaama Korkman tiivistää 1980-luvulla tehdyt talouspoliittiset virheet pariin virkkeeseen:
”Silloin ei oivallettu, että rahamarkkinoiden liberalisointi edellyttää joustavia valuuttakursseja sekä toimivaa korkokilpailua ja pankkivalvontaa; tätä pidettiin myös integraatiopoliittisesti poissuljettuna vaihtoehtona. Poliittisesti taas ei kyetty riittävän tiukkaan finanssipolitiikkaan silloin, kun se olisi ollut paikallaan vuosina 1987-1989. Kaikki muu on vähemmän olennaista”.
Antti-Pekka Pietilä kirjassaan ”Presidentin Pankki” kiteyttää asian seuraavasti:
…”Onkin perusteltua väittää, etteivät Suomen Pankin johtokunnan kyvyt edes presidentti Koiviston kokemuksella vahvistettuna riittäneet Suomen talouspolitiikan todelliseen johtamiseen”…
Koivisto oli valtansa huipulla niin ehdoton auktoriteetti, ettei vastaansanojia eikä vaihtoehtojen esittäjiä löytynyt. Koivisto ripustautui jääräpäisesti vakaaseen ja lopulta vahvaan markkaan tuhoisin seurauksin.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni kaivoksilla 1960- ja 1970-luvuiilla. Kymmenisen vuotta sitten valaistuin siitä mielettömän komeasta työstä, jonka "paras sukupolvi" teki sodasta palattuaan: rakensivat nykyaikaisen hyvinvointivaltion lähes tyhjästä. Tajusin myös sen, että lapsuuteni kaivosmiehet, insinöörit ja patruunat olivat lähes kaikki rintamamiehiä tai sotilaspoikia. Monet olivat myös opiskelleet pankkilainoilla ilman mitään perintöä saati sodassa kuollutta isää. Tämä näytti ainakin kaivoskylissä johtaneen yhteisvastuullisuuden syvälliseen ymmärtämiseen ja toteuttamiseen. Herrat olivat herroja ja duunarit duunareita, mutta joskus tuli mieleen että räksytettiin ja haukuttiin näön vuoksi ja viran puolesta. 1980-luvulla tämä perintö oli sitten käytetty ja alkoi vallan toinen meno, näin arvelen.
VastaaPoistaOlihan pankkikriisissä sitäkin, että lainanantoa kiihdytettiin. Kyllähän arvot nousevat niin kauan, kun rahaa jaetaan pankkikilpailun nimissä. Tallettajat haalittiin korkeilla koroilla ja velalliset matalilla. Nousevien arvojen turbulenssissa pää jäi veronmaksajan käteen. Keskuspankki nukkui ennakkoon - pankit menivät ohjauksen ulottumattomiin, kun eivät jossain vaiheessa olleet keskuspankille velkaa lainkaan. Voi olla, että muistan väärin.
VastaaPoistaad anonyymi #2:
VastaaPoistaEt ehkä ole ihan päivittänyt tietojasi. Kyllä 50-70- tuntinen työviikko on monilla ponnistelualoilla ihan tavallista, hoidon saat etsiä ihan itse.
5*8=40; 6*8=48; 7*8=56;
VastaaPoistaUusimman tiedon mukaan todellinen työaika on Suomessa Euroopan pisimpiä. Euroopan elin- ja työolojen tutkimussäätiön äskettäin julkaiseman vertailun mukaan keskimääräinen todellinen viikkotyöaika on Suomessa nyt 41 tuntia.
SKP:n aloite uudeksi työaikalaiksi:
Lyhentämällä työaikaa ansiotasoa alentamatta siten, että yleinen päivittäinen työaika on kuusi tuntia ja viikkotyöaika
30 tuntia.
Sukupolviteoria makes sense, mutta itse sukupolven käsite on minusta aina ollut vaikea operationalisoida - joskus, esimerkiksi 1600- ja 1700-lukujen valtiosääntöteoreettisissa keskusteluissa muistan Jyrängin Lakien laki -teoksen mukaan ajatellun, että sukupolvi olisi puolet keskimääräisestä eliniästä, eli esimerkiksi jos yleisintä olisi elää 50-vuotiaaksi, tulisi sukupolven eli 25 vuoden välein harkita kansanäänestystä perustuslaista tai yhteiskuntasopimuksesta tms.
VastaaPoistaKun taas puhutaan parhaimmasta/huonoimmasta/X-sukupolvesta, tavoitellaan kai joukkoa, jolla olennaisesti samat kokemukset, jotka astuneet mahdollisimman samaan ajan virtaan. Luontevimmillaan tämä on kun puhutaan koululuokkatovereista tai jollain aloilla koulutuspaikkojen vuosikursseista. Mutta siinä, missä saman kadettikurssin käyneillä on paljon yhteistä taustaa, on esimerkiksi oppisopimusmallilla koulutetulla aivan toinen tilanne, ja tehtaalla juoksutytöstä luottamusmieheksi kivunneella puolestaan saattaa olla jopa vuosikymmenen mittainen yhteiskokemus paikallisosaston menosta.
Puliukot ovat kuolleet. Luulen että nuoremmat eivät edes tiedä, mitä ”puli” oli
Mitä "puli" oli?
Muistelen, että pankkikriisin kynnyksellä saattoi jostain saada peräti 12 prosenttia talletukselle. Velkaa saattoi saada jostain muualta kahdeksalla (!). Liekö viimeinen niitti ollut silloiselta hallitukselta julistaa ettei Suomi ikinä devalvoi... ja pettää ihmiset olemaan terminoimatta valuuttariskejään.
VastaaPoistaAd AR:
VastaaPoistaHieno yhteenveto.
Sama koskee vaurasta maalaiskuntaa. SKDL:n valtuustoryhän vetäjällä oli VM 1 ja Saksan rautaristi (!) itsenäisyyspäivänä rintapielessä, mutta sodasta ei hölötetty.
Muistan juopon sotainvalidin, joka haastoi tappelua, ja linnassa istuneen tappelupukarin, joka tuli väliin ja sanoi nuorelle miehelle: et lyö invaliitimiestä.
Ad Toipila:
VastaaPoistaRahapolitiikan lisäksi kulutuskysyntä oli muuttunut.
Olen pari kertaa miettinyt Maan ystävät r.y.:en liittymistä, koska en pääse irti vaistoistani: kuluttaminen yököttää.
Muistan ajan, jolloin säästäminen oli tapa.
Ad Dr. Blind:
VastaaPoistaPuli = pulituuri (polityr), huonekalujen kiillotusaine, jossa oli spriitä ja värinaineiden piti toimia denaturointina.
Nikkarinlakka valmistettiin juotavaksi sekoittamalla siihen suolaa ja ravistelemalla eli hakkaamalla. jotkut kiinteät aineet sakkaantuivat.
Suuvesistä suosituin oli Illodin.
Olen nähnyt Eau de Cologneakin juotavan.
Liekkiviina oli 1960-luvun sytytysneseitä. Pysyi mahassa esim. puolukkamehuun sekoitttuna.
Tenttu = denaturoitu sprii, jota käyttiin mm. polttoaineena. Yksi tapa valmistaa juoma oli "rautakanki" - kaadettiin pakkasella pitkin metallia, jolloin denaturointiaineet jäätyivät ja sprii valui astiaan.
En ole maistanut mutta seurannut silmä kovana vierestä.
En suosittele.
Spurgut joivat pulituuria, joka oli halpa korvikealkoholi. Pulituuri on shellakkahiutaleita sulatettuna spriihin. Shellakka on liukenematon veteen, joten se opittiin erkaannuttamaan nautintoaineena käytettävästä spriistä lorauttamalla pulituuriin hieman vettä ja ripauttamalla sekaan suolaa, ynnä ravistelemalla pulituuripulloa, kunnes shellakka laskeutui kiinteäksi klöntiksi pullon pohjalle. Ja sitten ei muuta kuin juomaan.
VastaaPoistawww.guns.connect.fi/gow/kysvast32.html
VastaaPoistaPulista on hyvä selostus yllä mainitun linkin takana sivun keskivaiheilla otsikolla "Polityyria; kippis!". Kirjoittaja on nyt jo edesmennyt ase-alan asiantuntija. Yksi Suomen parhaista kenties. Luin kerran koko sivuston läpi ja huolimatta sivuston lievähköstä poliittisuudesta sen tietomäärä on valtava.
Nuo tiedot rautakankihuuhtelusta ja leivän läpi suodattamisesta ovat muuten legendaa. Denaturointiaine on valittu niin, että se ei kepulikonsteilla lähde. Metanolia ei myöskään käytetä denaturointiin, koska a) se on myrkky b) etanoli on metanolin vastamyrkky.
Niille, jotka eivät ole kulkeneet kolmosella, niin liekin haju ei ehkä ole tuttu eikä myöskään sanonta "liekki haisee". Mutta jos joskus menette Lintsille, niin spårassa kissankuselta haiseva spurgu on vetänyt liekkiä.
Ad Anonyymi klo 21.09:
VastaaPoista"Rautakanki" lienee totta; olen kuullut sen verran monelta taholta, että eräät mekaanikot käsittelivät lentokonespriitä sotavuosina näin.
Se oli kova paikka pinttyneelle juopolle, kun joutui todelliselle korpikentälle (Hirvas). Solomannissa oli Petroskoi vieressä, ja missä oli suomalaisia, sieltä kyllä järjestyi pimeää valtion viinaa.
Panssarijoukoista on puhuttu samaa, mutta se lienee puhetta.
Muuten - tiedän virallisen lähteen, jonka mukaan ainakin yhdellä jalkaväkirykmentillä oli Lapin sotaan marssittaessa oma pontikkatehdas mukana.
Tunnelma saattoi olla painostava. JR 12 siirrettiin Ihantalasta marssimalla Hyrynsalmelle. Siinä on aikaa miettiä harrastustoimintaakin.
Ad Kemppinen:
VastaaPoistaJos ei ole kulutusta, niin kohta ei ole työtäkään. Parasta olisi, kun olisimme kaikki vain kohtuuden ystäviä eli kohtu's vänner.
Tottakai rahamarkkinoiden vapauduttua kaikki muuttui, kun setelirahoitusta oli lopulta yllin kyllin tarjolla. Keijo K. Kulhan kirjan mukaan pankit toivat maahan noin 40 miljardin markan edestä valuuttaa ja yritykset noin 100 miljardin markan edestä. Pakkohan pankkien oli lykätä ulkoa lainaamansa rahat markkinoille korkoa tuottamaan, koska ne itsekin maksoivat korkoa lainaamistaan rahoista. Velkavetoinen korkeasuhdanne poksahti lopulta omaan mahdottomuuteensa kauhistuttavin seurauksin.
Jos markka olisi osattu laskea kellumaan viimeistään v. 1988 eikä vasta pakon edessä v. 1992 syyskussa, niin paljoilta vahingoilta olisi selvitty.
Markan kelluessa kaikille olisi tullut näkyväksi kurssiriski. Nythän kaikki vastuulliset tahot valtionhallinnossa huusivat kurkku suorana, ettei Suomi enää ikinä devalvoi. Tämmöinen vakuuttelu ja inttäminen vain lisäsi bensaa liekkeihin.
En olisi koskaan uskonut,että Kemppinen: runoilija, lakeija, älykkö ja kaikinpuolin kirjanoppinut mies on sydämeltään niin perusdemari, että tekee suositusta blogistaan välineen, jolla hän käsittelee vaalitappion aiheuttamaa surua. Surutyötä blogin kautta.
VastaaPoistaIhmeellistä.
Jos kuitenkin luotamme edustukselliseen demokratiaan ja uskomme ettei demarien poisjäänti hallituksesta ole yhtä kuin maailmanloppu. Vai mitä??
Tämäkin lause pisti silmään:
"Puliukot ovat kuolleet. Luulen että nuoremmat eivät edes tiedä, mitä ”puli” oli – tai liekkiviina, suuvedet, nikkarinlakka, tenttu…"
Höpsistä hei, ei ne mitään ole kuolleet. Tänään kun rullailin Oulujoen suistossa, niin huomasin että kevään lämpö oli herättänyt talviuniltaan myös pultsarit.
Istuivat penkillä auringossa; naamaltaan mustina kuin perkeleet, nenä tietenkin punoittaen ja katselivat mereen laskevaa Oulujokea ihan samalla tavoin kuin kunnialliset kansalaiset.
Porukan; siellä rannalla ja myös täällä blogissa pitäisi kuunnella Leevi & the leavingsin kipale:
"Jos Helsinki/(oulu) on hetkisen kaunis"
niin ymmärtäisivät itseään ja myös elämää hieman syvemmin.....
Säästämisen pakosta.
VastaaPoistaAikanaan, ei niin kovin kauan sitten, meidän perhe pärjäsi yhden talven yli niin että vuokran ja sähkön jälkeen jäi vähemmällä kuin 80€ kuussa, kun piti selvitä.
Se olen tästä maininnut aikaisemminkin.
Tämä keskustelu sai minut kirjoittamaan Lontoosta ja kävelemisestä, mutta siirsin sen postauksen sitten Ihmiskuntaan.
Kaikki varmasti muistavat Iippo Vineton ja sen jonkun toimittajan vedon devalvaatiosta:
VastaaPoista"Tonni vetoa että Suomi devalvoi ennen vuoden loppua"
"Ei varmasti devalvoi"
Kuinkas sitten kävikään...
"Muuten - tiedän virallisen lähteen, jonka mukaan ainakin yhdellä jalkaväkirykmentillä oli Lapin sotaan marssittaessa oma pontikkatehdas mukana."
VastaaPoistaTahtoisin tietää tämän lähteen. Olen juuri aloittamassa uutta harrastetta: Lapin sota.
Omituisia aikoja elämme: maailmanennätys on saavutettu sekä naisten hallitusosuudessa että vasemmiston marginalisoitumisessa.
VastaaPoistaSukupolviajattelua hyödyllisemmäksi lähtökohdaksi näen sdp:n lapsenuskoisuuden -Heinäluoma: kaikista suurin on pääministeri Tanner joka otti vastaan valkoisen armeijan- ja siitä johtuvan kolmikantamantran mikä puolestaan turvaa valtaeliitin asemat ja takaa yleisen pysähtyneisyyden.
Ad S. Liuhto:
VastaaPoistaPippig, Kompaniet såsom samhäle.
Suom. Komppania pienoisyhteiskuntana (Otava).
Erittäin merkittävä teos. sosiologian väitöskirja 40-luvun lopulta. Aineisto kootti JR 12:n joukkueenjohtajana. Luo käsitteen "pakkiporukka". - Lapin sota ei kuulu enää kuvauksen piiriin.
- Näin jossain ns. laguksen jääkäreistä kirjan, joka näytti ulottuvan Lappiin.
Jo kuollut esimieheni oikeusneuvos miettinen tapasi sanoa, että Olostunturin koukkaus oli sodan kovin. Hän oli ollut mukana inhoamansa Ahon rykemntissä hykkäysvaiheen, sitten Syvärin takana ja sitten Talissa.
Ad Catulux:
VastaaPoistaKun et ole ennenkään uskonut todeksi sivustakatsojan rooliani poitiikassa - niin mihin hemmettiin blogeja kirjitetaan ellei surutyöhön ja ilotyöhön?
Mielestäni kirjoitan jatkuvsti näistä.
Silloiset virheet olisi kai välttänyt lueskelemalla kansantaloustieteen perusteita.
VastaaPoistaMarkkaa tuettiin, etteivät valuuttavelkojen hoitomenot kasvaisi yritysten (ja yksityistenkin) maksukyvyn ulottumattomiin.
Vahva valuutta vähensi vientiä ja lisäsi tuontia = menetettiin tuloja, joilla olisi voinut hoitaa valuuttalainoja.
Tukemisessa ostettiin markkoja (lahjoitettiin valuuttavarantoa kv-sijoittajille) ja nostettiin markan korkoja (ajettiin markkavelallisetkin ahdinkoon).
Tukiostoista ja pankin taseesta kv-sijoittajat saattoivat päätellä kuinka pitkään Suomen keskuspankin valuutat riittäisivät tukemiseen.
Tukeminen ei ollut Euroopan muidenkaan keskuspankkien etujen mukaista. Saksa lopetti tukemisen parin näytösoston jälkeen.
Kelluminen oli tärkeää oikean vaihtokurssin löytämiseksi Euroon liittyessämme.
Mutta poliitikoilla ei ollut hajuakaan aikatekijästä, joka liittyi vaikutusmekanismeihin, eikä käytettävissä olevien keinojen riittävyydestä.
Korkotasohan päästettiin "kellumaan" ennen valuutan kellumista. "Kestävä" suomalainen kompromissi.
VastaaPoistaJos salasanani vihdoin tulee hyväksytyksi, saatan osallistua työväenasioiden filosofointiin.
VastaaPoistaVanhan tiedon mukaan pulituuri, vesi ja suola sekoitettiin pullossa seuraavasti: Vaakasuorassa olevaa pulloa keikuteltiin ensin varovasti ja laulettiin: "Rakastaako - jeesus - meitä?"
Sitten hakattiin voimakkaasti pystysuorassa pulloa, laulaen samalla: "Norakastaapatiätenkin".
Ja taas: "Ollahankos - me - enkeleitä? Noollahanpatiätenkin".
Lovettu lakanpaskatikku, jolla pullosta poistettiin sitkistynyt hartsiaines, odotti usein seuraavaa kirnuajaa tanssipaikan ulkovessan nurkassa kusirännin alla.
Kiitos, Jukka, jutuustas.
Ad Uro RukkilA:
VastaaPoistaTervetuloa porukkaan, Urpo, ja anteeksi Bloggerin vaivat.
Kehuakseni toisille - olemme naapurin poikia, mutta emme ole varmaan tavanneet puoleen vuosisataan.
Tuo lakanhakkaamishymni palautui heti mieleeni. Kuulan "Hauli" Karin rannassa sitä ainakin veisasi, mutta Koppalan Huugopa osasi vetää lakkaa sellaisenaa. Tosin siinä lurahtivat kuset housuun, mutta sellainen kai kuuluu normaaliin hävikkiin.
Sitä en tarkoin muista, kuka paikkakunnan merkkimiehistä oli se, joka kielteli poliisin ruuvatessa kurkusa, että "Älä, Keturi, läikytä..."
Matkustajakoti Suojassa (entinen Lottakahvila) oli joskus koolla alan yrittäjiä, kun taas Kauhavan kauppiaat kävivät Orrenmaan matkustajakodissa "lupilla". Uiton Eeliä ei kuitenkaan hyväksytty porukkaan.