Sivun näyttöjä yhteensä

14. lokakuuta 2006

Väkivallan ihannoinnista

Filosofian tohtori Marko Tikka on julkaissut kirjan "Valkoisen hämärän maa? - Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa 1918-1921".

Tutkimuksesta voi nousta meteli tai sitten se painetaan villaisella. Kustantaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julkaisi kirjan sidosasusta päätellen tutkimuksena, jolla on menekkitoiveita.

Toivon että näin olisi.

Niissä hautajaisissa eilen, Kalevankankaalla Tampereella sukuhaudan äärellä 6-vuotias tyttärenpoikani kuiskasi äidilleen:"Olemmeko me punaisia vai valkoisia."

Sitä sitten aiheesta ihmeteltiin. Nuori mies on kiinnostunut historiasta. Ehkä jonkun pitäisi kertoa hänelle, että siinä samassa haudassa olevan iso-isoisän nuorin veli kaatui tuossa parin sadan metrin päässä Ratinanniemessä valkoisena koulupoikana. Ehkä jonkun pitäisi myös kertoa, että se oli hullu hyökkäys. Messukylän taistelu ei ole oikein kunniaksi edes Mannerheimille.

Nuokin Jyväskylän 16-vuotiaat pantiin hyökkäämään aukealla päin tehtaita, josta ampuivat konekiväärit. Kuularuiskuiksi niitä silloin sanottiin.

Marko Tikka on ottanut tutkimuksensa aiheeksi jokseenkin tuntemattoman teeman, suojeluskuntien poliittisen roolin Vapaussodan jälkeen.

Väkivallantekoja oli lopulta aika vähän, verrattuna esimerkiksi Saksan sotaveteraanien Freikorps -joukkoihin, joista natsipuolue syntyi. Sitä vastoin suojeluskunnat jatkoivat toimintaansa poliittisen tarkkailun ja Etsivän keskuspoliisin avustajina.

Lyhyesti: moni ei tiedä, miten hirvittävällä tavalla Suomi oli kahtena vihamielisenä leirinä pitkälle 1930-luvulle ja miten lähellä täälläkin käytiin oikeistolaista vallankaappausta.

Tikka sanoo oikein hyvin, että suojeluskuntien työn tulos oli hyvä. Talvisodasta selvittiin, ja se on aivan varmasti merkittävästi suojeluskuntien ansiota. Mutta hyvä lopputulos historiankirjoituksena on neuvostoliittolainen menetelmä, josta Suomessa on nyt päästävä lopullisesti irti.

Olen joskus moitiskellut luokkatoverini Antti Tuurin Talvisota-kirjaa ja vielä enemmän Parikan elokuvaa siitä, että sotaan lähtenyt joukko esitettiin kuitenkin liian yhtenäisenä. Kokoontumispaikka on se sama koulurakennus, jossa Tuurin kanssa aloitimme kansakoulun 1951. Niistä jotka olivat mukana 1939 tunsi henkilökohtaisesti suuren osan, vaikka Kauhavan suojeluskunnan piiripäällikkö kaatui jouluna. Hänen perheensä asui isoisäni talossa ja tunsin lapset. Haaviston Jukasta kasvoi merkittävä jazz-mies ja muusikko ja Helenasta näyttelijä.

Kauhavalla körttiläisyyteen taipuvaiset suojeluskuntapojat ja Nahkalan ja Pelkolan piinkovat kommunistit ja muut "punikit" eivät tunteneet toisiaan edes ulkomuodolta. He olivat eri koulupiiristäkin. Itse kävin yhden kerran elämässäni Kauhavan työväentalolla, jonka vahtimestari oli näyttelijä Vesa Mäkelän isä. Ja koska isoisäni oli kauppias ja vähän muutenkin, oma perhetaustani on varsin maltillisen oikeistolainen.

Tikka on tehnyt tutkimuksen ja minä kirjoitan tässä hajanaisia käsityksiä ja muistoja sanoakseni, että ymmärrän asian samoin. Suojeluskunta nähdään kevättalven 1940 kehystämänä - ja ne vähät miehet, jotka palasivat pitäjiin, olivat mielestäni suuria sankareita ja itsensä voittajia.

Mutta Tikan tarkoittamat vuosien 1918-1921 suojeluskuntalaiset olivat toista, isien sukupolvea.

Siinä on sukupolvi väliä.

Tikan kirjan nimi on muunnelma Dukesin kirjasta "Punaisen hämärän maa" (1923). Olen lukenut sen. Se oli kotonani hyllyssä. Voi olla vieläkin.

Tieteellinen tutkimus ei tarvitse oikeuttamisperustetta. Totuuden selvittely on arvo.

Odottelen että joku näistä nuorista tohtoreista ottaisi kiinni kysymykseen myöntyvyyssuunnan miehistä. Tekisi mieli tutkia itse, mutta en tahdo oikein viitsiä.

Oma entinen tutkimusalueeni on tuomarikunta. Meillähän puhutaan aina aamu kumeasti jytisten itsenäisistä ja riippumattomista tuomareista, jotka ovat kuuluneet vanhastaan järjestelmäämme. Totuus on toinen. Vuosina 1905-1907 tuomareita käytännössä erotettiin puolueriitojen takia ja etenkin Turun hovioikeus oli kiihkoilijoiden temmellyskenttä. Pari hovioikeudenneuvosta piestiin kadulla (veljekset Falk). Yksi hovioikeudenpresidentti (Hirvikanta) surmattiin; siitäkään kukaan ei ole kuullut puhuttavankaan. Johtava kiihkoilija oli muuten hovioikeudenasessori P.E. Svinhufvud.

Vapaussodan jälkeen poliittisesti "sopimattomia" tuomareita pantiin kävelemään. Korkein oikeusaste, Senaatin oikeusosasto, puhdistettiin ja muutti nimensä korkeimmaksi oikeudeksi.

Yksi näistä puhdistetuista oli Kyösti Fabian Auer, entinen Tappura. Hänen poikansa Väinö Auer oli yksi Suomen kansainvälisesti kuuluisimmista tiedemiehistä, geologi, maantieteilijä, suontutkija ja tutkimusmatkailija, joka perehtyi mm. Tulimaahan. Väinö Auerista tuli sitten tavattoman oikeistolainen. Isä elätti itseään Jyväskylässä ja Tampereella luultavasti tilapäisillä asianajotehtävillä.

Näitä valkoisen Suomen hylkäämiä korkeita virkamiehiä oli itse asiassa melkoinen joukko. Heitä
ei tahdo löytää edes hakemistoista. Heidät on häivytetty historiasta.

Mikä määrä alempia virkamiehiä, opettajia ja vastaavia pantiin jäihin, sitä en osaa oikein edes arvailla.

Todennäköisesti näissä "bobrikoffareiksi" haukutuissa henkilöissä oli jokin määrä onnenonkijoita. Aivan varmasti joukossa on suuri määrä tai suurin määrä henkilöitä, joiden pyrkimyksenä oli löytää keinoja tulla toimeen keisarillisen esivallan kanssa, hakkaamatta nyrkkiä pöytään.

Historia on ollut näihin asti voittajien historiaa.

Siltä varalta että onnistuisin innostamaan nuoria tutkijoita, ehdotan tutkimussuunnalleni nimeä - Paasikiven linja. - J.K. Paasikivi oli yksi keskeinen poliitikko näistä, jotka harjoittivat kanssakäymistä venäläisten kanssa. Myös Mannerheim-linja olisi sopiva nimi. Silloinen kenraali C.G.E. Mannerheim oli lojaali venäläiselle esivallalla vielä se jälkeen, kun sitä ei enää ollut.

7 kommenttia:

  1. Minä olen ehdottanut, että Tullinpuomin nimeksi vaihdettaisiin Pettureiden portti. Siitä alkaa Mannerheimin tie.

    Jos Keisarin upseeri komentaa kapinallisten joukkoa provinssissa, vaikka Keisarin perhettä on vielä elossa....

    VastaaPoista
  2. Ad Petja Jäppinen:

    Olen joutunut eri hovioikeuksissa ja hullujenhuoneissa tekemisiin ihmisten kanssa, jotka haluavat "vain oikeutta".

    En luule, että pillimies on keksinyt jääkiekon tai kehittää sitä. Pidän hänen toimintaansa tarpeellisena. On ihan kiva, että pelillä on säännöt.

    Syvällisemmin: on paikallaan, ettei pelin sääntöjä muuteta kesken ottelun.

    VastaaPoista
  3. Palannen astialle pelistä ja säännöistä, mutta Mannerheimille joutuminen valkoisen armeijan sankariksi, oli työtapaturma ja epäonnistuminen.

    Oikeastaan kysymys taas Mannerheimin petturuudesta voitaisiin ratkaista vasta jos tiedettäisiin mitä keskusteluja hän kävi Kirill Vladimirovitsin kanssa sen jälkeen kun hänen hankkeensa valkoisten kapinallisten kanssa menivät pieleen.

    VastaaPoista
  4. Kiitos mielenkiintoisista jutuista. Löytyykö näitä valkopartaisten professoreiden blogeja enemmänkin? Minulle kelpaisi aihe kuin aihe.

    Tieteelliset julkaisut ovat rajoittavia ja ajastaan jäljessä. Blogeissa tulee esille tuntemukset, valistuneet arvaukset, hypoteesit, ja vapaus sanoa melkein mitä huvittaa.

    VastaaPoista
  5. Ad Anonymous:

    Appi-vainaja, professori (1896-1971) tapasi koetella suvun hermoja, kun hän pirteänä kuin peipponen istui kesäaamuisin maalla B-puvussaan (kokopuku, valkoinen paita, solmio), lukemassa lehteä, jonka hän taitavasti iski auki, ja alusti keskusteluja erinäisistä aamuisista asioista.

    Lapseni eivät tätä muista, mutta neuvoni opin tielle suistamisesta on istua kesäiltoja esimerkiksi Aulis Aarnion kanssa maalla kuistilla ja puhua tieteenteon ehdoista ja romaanikirjallisuudesta.

    Lapsi, joka on leikkivinään siinä mitä lieneekään, kuulee ja ymmärtää kaiken, ja ennen kuin kukaan arvaakaan, hän kulkee hassu hattu päässä promootikulkueessa.

    Niin se käy.

    "Kun lähdimme Hannikaisen poikien kanssa sisävesilaivalla suorittamaan ylioppilaskirjoitusten suullisten kuulustelua Helsinkiin, sillä matkalla minä tutustuin Alvar Aaltoon..."

    Oli hän, kirurgi, myös soittanut takapultissa viulua Sibeliuksen johtaessa 5. sinfonian tarkistettua versiota 1919...

    Ne puheet jäävät harvoille.

    Ehkä blogi on aito vaihtoehto.

    VastaaPoista
  6. Minun appi-vainaja, menestynyt ja älykäs juristi, kertoili menneinä, kauniina päivinä kesäisin lapsuusmuistojaan Viipurista ja tietysti sota-ajan tapahtumista.

    Kesämökin aurinkoisella takapihalla, pitkän päivällisen ja parin viinilasin jälkeen jouduin aina keskeyttämään hienon miehen kertomukset, kun appeni käytti 1918-tapahtumista täysin väärää sanaa.

    Samaa sanaa käyttää hienon blogin isäntä, Kemppinen.

    Siis. 1918 vuoden sodassa tapettiin parikymmentä ? ryssää, mutta samalla teurastettiin kymmeniä tuhansia veljiä, saman maan kansalaisia. Kaiken logiikan ja järjen mukaan kyseessä oli sisällissota/veljessota eikä mikään vapaussota.

    Valkoisten voitto oli isänmaalle paras. Se on myönnettävä, mutta sana "vapaussota" tavallaan antaa samalla myös kuvitteellisen sinunauksen Koskelan veljesten raukkamaiselle ja epäoikeudenmukaiselle teloittamiselle...

    "Veljekset lähtivät vuorostaan. Aleksi kysyi hengästyneellä ja käheällä äänellä:
    -Kuinka päin ollaan?
    Nuorempi veli kirahti omituisen vihaisesti: -Eteenpäin....

    Kiväärit nousivat hämmingin jälkeen uudestaan, ja Aku kuiskasi:
    - Hyvästi. Älä pelkää.
    -Tulta!

    ......"

    VastaaPoista
  7. Kirjoitin tähän vastauksen, mutta siitä tuli pirun pitkä, joten laitoin sen omalle blogilleni, luokkaan "Kirjeitä Kemppiselle"

    VastaaPoista