Esineellinen kulttuurihistoria

Vaatepuulla minun silitettyjen ja kahden silittämättömän paitani joukossa on vaimon isävainajan mantteli, verrattoman hyvää kangasta. Tuolin karmilla on sarkainen kesäpusero ja talvipusero m/36, josta näkee vielä, että luutnantin laatat on ratkottu pois, kun vaate on otettu siviilikäyttöön, kuten sodan jälkeen tehtiin.

Siellä on myös anopin lottapuku, kovaa ja kamalaa kangasta.

Isäni univormu on tallella, mutta joku nuoremmista veljistäni on hävittänyt koppalakin. Ainakaan sitä ei ole käytetty äyskärinä (kuten "Putkinotkossa"). Äiti on säilyttänyt 30-luvun partioasunsa, jossa on itse tehty valkoinen kaulus. Mitä vaatteiden tuhoon tulee, se taisi olla se sama veli, joka piti loppuun isän natsimallisen nahkatakin. Se oli siviilitakki, Friitalan nahkatehtaan tuote ja lentäjämalli siinä mielessä, että se oli selästä lyhyt pusakka. Niitä käytettiin ilmavoimissa paljon - samoin kuin nahkaisia päällystakkeja. Mutta ne oli itse ostettava.

Tämän kirjoituksen salaisena aiheena ovat puukot; aloitin kaukaa. Vitsi on se, että esine voi olla merkki ja on merkki tietyllä tavalla katsottuna.

Kansallismuseo käski puhumaan loppukuusta puukkonäyttelyynsä ja hahmottelin vastausviestissäni, miten en ole kansatieteilijä, mutta innostuin 1980-luvulla Veikko Litzenin toimiessa professorina hahmottelemaan esineellistä kulttuurihistoriaa.

Se on hiukan toista kuin museoiden kiitettävä pyrkimys koota näytteille ennen kaikkea arjen esineitä, joista niin moni on muuttunut salaperäiseksi. Ihmisillä ja heidän esineillään on salaperäinen yhteys.

Elämänpiirissäni on käyty läpi monenkin vanhan ihmisen ja yhden vainajan vanhoja tavaroita. Reino Purhonen oli vaimoni isä, ja kun anoppi muutti kohta 90 täyttäessään palvelutaloon, asunnossa käytiin ahkerasti läpi muun muassa "aivan hyviä" suksia 60-luvulta Voitto-siteineen, vai olisikohan niissä ollut Rotanloukut? Sukset olivat Esko Järviset tai Lampiset eli ihan oikeat sälesukset. Tiukan vastarinnan jälkeen ainakin osa Rex-purkeista hylättiin keräykseen; ei sillä, olen ollut näkevinäni kaupoissa Atamonia, jota siroteltiin reksattaessa säilykkeen pinnalle.

Olen kiinnostunut työkaluista ja koneista. Rauman merenkulkumuseossa menin veteläksi 30-luvun perämoottoreista (Johnson) ja yksisylinterisistä keskimoottoreista (Wikström). Isoisällä oli Juunssoni, jota narulla käyntiin nyittäessä lasten piti kumartua ja varoa silmiään. Wikun tavattoman harva sytkytys vesillä on melkein yhtä kaihoisa ääni kuin kuikan.

Museossa esineen ja ihmisen yhteys on katkennut. Emme tiedä, kenen ne tavarat olivat ja mitä ne merkitsivät. Rihkama on yhtä arvokasta kuin taide. Tosin en ottaisi kipsi-Jeesusta enkä maalattua keramiikkakoiraa kotiini, mutta minä olenki hienostelija. Katsoin tarkkaan, mitä poikani teki, kun hän pääsi käsiksi joihinkin seminaarin poistettuihin esineisiin. Karttateline oli kova juttu; kipsipäät eivät tainneet kelvata.

Mummin kuoltua muutama isoisän lääkärin instrumentti päätyi jonkun muistoihin. Yksi pojanpojistani on tilannut itselleen perinnöksi isäni täytetyn tunturipöllön, joka on peräisin yli puolen vuosisadan takaa erään viitasaarelaisen tai mahdollisesti saarijärveläisen apteekkarin kirjahyllyltä, samoin kuin verraton 1930-luvun laitos "Pohjolan luonnonkasveista". Mutta pöllö onkin hurjan näköinen ja lienee mahdoton intohimon kohde, koska lintu on sekä rauhoitettu että harvinainen.

Kivet kiinnostavat. On ollut tapana ottaa kivi taskuun muistoksi, ja monet niistä muistoista ovat vahvoja. Ne säilyvät kivessä niin kauan kuin muistaja säilyy. Jotkut ovat paikallisia. Juuri kukaan ei tunne Lappajärven kärnäiittiä, jota on siellä rannat ruskeina. Harmaa graniitin pala jossa on kvartsijuomu on Possulaa - siellä on kalliossa isännänkivi, joka kostuu sateen edellä niin että sitä tunnustellen tietää heinäpoudan. Paljaan jalan alla se on monin verroin kylmempi kuin kivi sen ympärillä. Lämmönjohtavuus on aivan toinen.

Olen kuunnellut viisikymmentä vuotta kiukkuisia ja raivoisia esityksiä kulutusyhteiskunnasta, ostohysteriasta ja kerskakulutuksesta. Käsitteen "conspicious consumption" keksi norjan amerikkalainen sosiologi Thorstein Veblen, joka kaatoi kuppinsa jo 1929 mutta hänen kirjansa "The Theory of the Leisure Class" on edelleen oivallista luettavaa.

Mitäs. Me keksimme teollisuuden ja kaupan ja itse odotan erittäin kiinnostuneena snobi-softaa, kun nämä tietokoneetkin ovat niin rahvaanomaisia - edes Verkkokaupasta ei löydy sellaisia, joissa näytön kehykset olisivat lehtikultaa ja näppiksen runko hopeaa.

Tietotekniikka ja tietoliikennetekniikka on toisin sanoen kaupallisesti 1920-luvun tasolla. Muistamme Fordin ja GM:n henkilöautot. Milloin tulevat tietokoneiden Studebakerit ja Packardit, Cadillacit ja Lincolnit? Miltä näyttäisi tietokoneiden Hispano-Suiza (Super Six de Luxe)?

Luxus-softasta voisivat käydä eilen kehumani Adoben tuotteet, koska ne ovat niin riivatun kalliita (ellei niitä saa yliopistolta).

Samoin muuten ovat kadonneet kirjojen loistopainokset. Nuorna ollessani romaanikirjoista tuli nid., sid. ja ns. painos, joista viimeksi mainittu oli nahkaselkäinen (halv-fransk). Ja loistopainos oli kokonahkakansissa ja kirjan yläreuna marmoroitu ellei peräti kullattu.

Hitusen kaipailen menneisyyden esineitä, sellaisia kuin isoisän taltta eli temmirauta eli huppuri. Joskus olen ajatellut ostaa rautakaupasta Bahcon tai Belzerin jakoavaimen, koska ne ovat 20 kertaa kalliimpia kuin ihan hyvät kiinalaiset - ja vielä ruotsalaista terästä. Ei ole tullut ostetuksi.

Luulisin että kulutuksemme ei ole niinkään ostokiihkoa kuin kertakäyttöä. Jopa kännykkä on tuoretuote, joka ei kestä kahta vuotta. Se on sellaiseksi suunniteltu.

Informaatiobisneksessä vasta musiikissa on oivallettu tämä kaupankäynnin periaate: myydään sama tuote kerran toisensa jälkeen samalle kuluttajalle. Muutetaan tekniikkaa tai keksitään ikäviä suojamekanismeja. Itse olen ostanut Bachin soolosellosarjat vinyylillä, CD:nä ja niin edelleen, ja kun amerikkalaiset ovat onneksi ryhtyneet markkinoimaan vanhoja televisio- ja elokuvapätkiä kuuluisien solistien esityksistä, sillä puolella markkinat ovat ehtymättömät.

Pahoin pelkään, että emme näe tietotekniikkalaitteita ihmeemmin museoissa ja ettei monikaan kirjoita oodeja niiden muistolle.

Tosin housuni hiukan tärisivät kun näin Smithsonianissa Washingtonissa Lisa II:n, jolla on merkittävä asema tietokoneiden kehityksessä. Mutta WP 3.1 tai 4.2 aiheuttaa vain tunteen, että kiva kun siitäkin päästiin.