Liivikangas

Harri Tapperin uusi romaani "Tanssi puupaltoossa" (Ateena) varmaan saa Finlandia-palkinnon. Edellinen, "Vääräsuisten suku", oli jo tipalla.

Tästä kirjasta tulee mieleen Orhan Pamuk, "Nimeni on punainen". Siinä meni taas Nobel oikealle henkilölle. Pysyisi nyt Tapper hengissä niin saataisiin välillä kirjallisuuden Nobel tännekin. Onhan nyt nähty, että kummalliset kertomukset syrjäisistä maista menestyvät, jos ovat tarpeeksi hyviä. Tämä on.

Liivikankaan pariskunnista ja pojista kertova romaani on merkillisellä tavalla rinnakkainen syksyn toiselle hienolle romaanille, nimittäin Kjell Westön "Missä kuljimme kerran", mutta Tapper voittaa. Siinä missä Westö on rakenneltu, Tapper on eletty.

Jäin kovin pohtimaan. Ystäväni Martti M. esitti muotoilun, joka on lähtöisin jostain, en muista mistä. Puhuimme Linkomiehen muistelmista ja minä viittasin Tacitukseen - sellainen mielen ja muodon hallinta ja hopeasepän pienen vasaran ja syvältä uurtavan meisselin ääni voi olla peräisin vain hillinnästä, jonka takana on musta tuli, pakottava näkemisen ja sanomisen himo.

No perkele tässä on sama. Tapper - Marko Tapion ja Kain Tapperin ja Yrjö Tapperin veli ja eläkkeellä oleva luokanopettaja saa lukijan laskemaan suojauksensa ja on kertovinaan huumorivitsejä. Mutta nopeasti tulee esiin ainutlaatuinen kieli ja näkeminen. Ja ihmeellisiä ihmisiä.

"Järvestä kuului ähinää ja molsketta ja noitumista. Onko siellä ori? Arttu pomppi rannalle ja luisui huutoa kohti.

- Lähdin taas, isäntä sanoi. Jäät innostavat minua. Ei ole syksyn voitanutta.

- Olen samaa mieltä, mutta nyt isäntä on kuoleman kielissä. Ei siinä kohdin ole enäää matalaa..."

Jokavuotinen jäihin vajoaminen tuo mieleen Pentti Haanpään "Päntän äijän putoamisen", mutta mitä siitä. Ja romaanin nimi on jotenkin könkkö, kunnes on lukenut tarpeeksi ja käsittää, että nimen molemmat sanat ovat kirjaimellisesti totta ja tarinan ydintä.

Siperiasta sotavankeudesta palannut Liivikankaan Arttu nikkaroi opettajattarelle ruumisarkun.

"On miehessä tunnelmaa."

Yksi Liivikankaan veljeksistä on sodassa kova konepistoolimies mutta kotona "Parku", koska hänellä on itku niin herkässä. Hänen tulee itku nähdessä, miten maassa toinen kivi on iso ja toinen pieni. Miten ne eivät voi olla samankokoisia?

Tapper kertoo näin vähällä:

"He pyysivät anteeksi puilta, jotka olivat silpoutuneet. Haavoittuu toki puukin. Mutta sadassa vuodessa metsä korjautuu. Sammalet palaavat kiville.

Vorolainen puhui poterolleen: Siinä on niin hyvä potero, että ei ole koko itärintamalla. Perin olet tutuksi tullut. Me lähdemme, mutta ota kontioita hyyrylle."

...


- Ihantalaan pääsette, pojat, Ihantalaan!
- Onpa siinä kiehtova nimi."

"Liivikankaan Artturissa on
tanssitauti.
Artturia veivaa isosti."

Tässä romaanissa ei ole muuta vikaa kuin vaara, että lukijaakin alkaa veivata.

Lukemiseen ryhtyessä on syytä mainita puolisolle ja lapsille ja kukaties soittaa sukulaisille. Ääneen nauramalla, silloinkin kun kirja ei ole käsilä mutta tulee mieleen, pääsee äkkiä järki-ihmisen maineesta ja joutuu hullun kirjoihin.