BWV 78, Jesu der du meine Seele

Vaikka ei uskoisi Jumalaan kuin silloin tällöin, kristillisessä perinteessä on opiksi otettavaa.

Sunnuntaiaamun hiljentyminen on hyvä ajatus.

Jostain syystä Bachin kantaateilla on ollut useita vuosikymmeniä minulle erikoisasema.

Miksi en sitten antaisi sunnuntain aamuksi vihjeitä?

Musiikista intresseeratut tuntevat ehkä viisi tai kukaties kymmenen kantaattia. Niitähän on yli kaksisataa, ja maalliset kantaatit tykö.

Motetit ovat tunnetumpia ja passiot tietenkin ovat oma maailmankaikkeutensa.

Olen löytänyt puoli tusinaa Bachin kantaattia, jotka vaikuttavat hiukan yhdentekeviltä. kaikki muut noin 194 ovat hienoja ja noin sata on jopa säveltäjän huomioon ottaen uskomattomia, mestariteoksia.

Tämän sunnuntain vihje on ehkä kakkosketjua - suhteellisen tunnettu, verrattain tavallinen ja helposti löydettävä levytyksenä. Kantaateistahan on useita kokonaislevytyksiä tai sellaisiksi tarkoitettuja. Minulla Karl Richterin laaja valikoima oli se ensimmäinen, jonka vaikutuspiiristä en ehkä haluakaan pois, vaikka se on monin kohdin "vääräoppinen". Mutta eipä esimerkiksi bassokantaateista (kuten Ich habe genug) halua sanoa mitään erikoisempaa kuultuaan nuoren Fiascher-Dieskaun esitykset niistä.

Rillingin sarjaa ei näyttäisi olevan tällä hetkellä maassa. Se on mainettaan parempi. Harnoncourtin ja Leonhardin vanha kokonaissarja on mainettaan huonompi. Harnoncourt kehittyi suureen mestaruuteen vasta myöhemmin. Kantaatti-levytyksiä kuunnellessa tulee joskus hiki. Tulkinnat ovat niin koulumestarimaisia ja omaa täsmällisyyttään kiittäviä. Alkuperäissoittimet olivat siihen aikaan - 1970-luvun alussa - jotain uutta. Siksi jopa viulun ääni suoraan kieliltä repäistynä on hätkähdyttävän raaka. Tätä nykyä kaupoissa ja jopa kirjastoissa on sarjoja, joissa eivät mene rahat eikä aika hukkaan - Ton Koopmanin sarja esimerkiksi. Se että en pidä Suzukin sarjasta lienee oma vikani.

BWV 78 sisältää dueton "Wir eilen mit schwachen doch emsigen Schritten" (2.) Se on käsittämätön ilon ja elämänilon kuvaus, jossa Bachille luonteenomaisesti rientäminen (eilen) on kuvailtu musiikilla, ja kuulija käsittää vielä että kysymyksessä on rinne ja rinne on jyrkkä.

Avauksessa on yhdistetty kylmän rauhallisesti koraali ja passacaglia. Passacaglia risteilee sitten läpi Bachin tuotannon ja päätyy h-molli-messuun (Crucifixus).

Sointuopin tietoni eivät riitä analysoimaan, miksi avauksen g-molli kolisee niin rajusti kromaattisena laskuna - G1 - g - g - fis - f - f - e - es - es...

Tämä kantaatti on kokonaisuutena runsas ja ihmeellinen. Tuo duett0, alun ja lopun koraalit ja niihin kuuluvat oboet!

Koska aion todella kirjoittaa kantaateista etenkin sunnuntaisin, tunnen tarvetta tähdentää, että totta, tunnen Hannu Taanila, mutta en ole kestänyt kuunnella häntä ainakaan kymmeneen vuoteen. Meillä oli aikoinaan yhteisiä, laillisia tehtäviä. Olemme tehneet yhdessä jokusen radio-ohjelmanikin, Bachista, kantaateista.

Hannu on mahdotoman hyväkorvainen ja tietäväinen. Pitkään säälin häntä ja sitten kyllästyin säälimäänkin - käy varmaan voimille pitää kiinni tulkinnastaan, jonka mukaan Bach syntyi Saksan demokraattiseen tasavaltaan, joka olikin kaikin puolin mallikelpoinen ja miellyttävä maa, ja että Bachin musiikki ei liity millään tavalla uskontoon tai uskonnon harjoittamiseen. Taanilahan on kuin herännäissaarnaaja, jolla on kieltämisen vimma - sangen tuttu asetelma.

Valokuvassa lapset laulavat virttä. Kaikki ovat sukua toisilleen ja viidellä pojalla on tilaisuus haastaa minut oikeuteen kuultavaksi ja vastaamaan kanteeseen, jossa vaaditaan korvausta heikon, kohdittain ala-arvoisen DNA:n levittämisestä.

Ehkä he eivät kuitenkaan tee sitä. Toivon niin. Ja onhan se kieltämättä vähän taanilamainen ajatus. Pysykäämme Bachissa.