Paha pappi

Kansanperinteessä on hyvin runsaasti ikäviä mainintoja papeista. Siinä virassa jos missä ihminen on päätoiminen silmätikku. Kirjallisuudessa pappi, etenkin kirkkoherra, näyttäytyy usein esivallan edustajana.

Tämä perinne on yhtä vanha kuin kirjallisuutemme. "Seitsemän veljeksen" lukkari toden totta on eräänlainen Edvin Laineen varhainen inkarnaatio. "Nummisuutareissa" ihastellaan teologian ylioppilas J. Kurkelaa, joka "poruttelee akkoja kuin poika".

Myös kirkonkäynnistä Kivi antaa mieleenpainuvan kuvan:

"Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren apulaisemme luona – totisesti herännyt mies – käy monet verrat naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee, niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt."

Agathon Meurman ja August Ahlqvist pahastuivat myös tästä papiston parjaamisesta. Kivi oli ensimmäinen kirjailija, jota vaadittiin tilille siitä, ettei hän ymmärtänyt herrasväen hyvyyttä. Rusthollari-valtiomiehet julistivat: Tämä ei ole se Suomen kansa, jonka niin hyvin tunnen.

Kotimaa-lehti hakee särmää. Se on nykyaikaa. Lehti ei ole kirkon äänenkannattaja mutta kirkollinen.

Tämän viikon numerossa esitellään Tarja-Liisa Luukkaasen viime vuonna ilmestynyttä kirjaa "Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallinen toiminta 1853-1918." (SKS - Historiallisia tutkimuksia).

Lehti antaa havaintoesimerkin journalismin ongelmista. Luukkasen tutkimus on suorastaan merkittävä. Kirkkoruhtinaiden kuva hallitsee käsityksiä ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä kirkosta. Kuitenkin maalaispojat olivat merkittävin ryhmä papiksi opiskelevien joukossa. He edistivät suomen kieltä ja köyhyyden käsittämistä kauan ennen muita.

Tutkimus on siis oiva, mutta lehtiartikkeli tutkijasta ja tutkimuksesta ei.

Kotimaan otsikko on Väinö Linna oli väärässä ja jutun keskeinen sisältö on Täällä Pohjantähden alla -romaanin Salpakarin kaltaista pappia ei ollut olemassa.

Luukkanen on käynyt läpi yli kahden tuhannen maailmansotaa edeltäneen ajan teologian ylioppilaan taustat, mutta Salpakaria ei löytynyt.

"Todellisuudessa autonomian ajan loppuvuosikymmenien papisto oli suomen kielen ja kansan asialla. Sen rooli oli merkittävä kansan kouluttamisessa, se tunsi sosiaalista vastuuta ja oli kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä. Linnan kirjoissa tämä papiston rooli hämärtyy ja unohtuu."

Selityksettä jää, miksi Linnan olisi ollut otettava huomioon papiston rooli.

Tutkija ja Kotimaan toimittaja taitavat olla niin nuoria, etteivät muista, millä innolla ja raivolla etsittiin Lammiota "Tuntemattoman sotilaan" ilmestyttyä 1950-luvulla. Etenkin kaaderiupseerit todistelivat, että Lammio, Sarastie ja Karjula ovat joka tapauksessa sammakkoperspektiivistä nähtyjä irvikuvia. Lisäksi annettiin ymmärtää, ettei Linnan kaltaisella henkilöllä ollut edellytyksiä ymmärtää näin korkeita asioita.

Kotimaa kirjoittaa 19.10.2006 (siis 2006 - ei 1906):

"Linnan historiakuva on ideologinen, ja oikeutus kansalaissodassa koetulle vihalle."

...

"Lajissaan ainutlaatuisena ja jonkinlaisena tiedepoliittisena idän henkäyksenä Suomessa Luukkanen pitää sitä, että Väinö Linasta tehtiin tieteen akateemikko. Linnan fiktiiviset romaanit rinnastettiin tällä nimityksellä tieteelliseen tutkimukseen. Lahjakkaasta, mutta kouluja käymättömästä kirjailijasta tehtiin ilman tieteellisiä näyttöjä tieteen akateemikko ansioituneitten tiedemiesten joukkoon."

Samalla lehden sivulla pohditaan, edistikö YLE Tarja Halosen valintaa vuoden 2000 vaaleissa näytämällä Pohjantähti-elokuvaa pari päivää ennen vaaleja.

Olen aikaisemmin tässä blogissa todistellut, etteivät Linnan suurromaanit ole historiallisia romaaneja, vaan eksistentiaalisia. Pohjantähden suuri synnintekijä on Akseli Koskela. Pappilan herrasväki on taustaa. Akseli aiheuttaa itse oman onnettomuutensa ja tapattaa kaksi veljeään ja kolme poikaansa.

Linnan romaanien luonnehtiminen ideologisiksi osoittaa mitä syvällisintä asaintuntemattomuutta. Salpakarien etsiminen arkistoista on tutkijalta tieteellinen haksahdus.

Kirjallisuudentutkimuskin on tiede. Laaja suomeksikin julkaistu tutkimuskirjallisuus kertoo mielenkiintoisia asioita romanihenkilöistä ja sellaisten suhteesta todellisiin henkilöihin.

Artikkelin heiveröisyys näkyy myös arvelussa, että Linnan romaani "tarjosi 1960-luvun radikalismille halukkaasti omaksutun historiakuvan". Tiedoksi tutkijalle ja toimittajalle: radikaaleissa piireissä Linnan Vapaussota-kuva torjuttiin mitä kiihkeimmin.

Jos Linna näin jälkikäteen liitetään virtauksiin, kirkolliset piirit voisivat muistella setlementtiliikettä ja sodanjälkeistä Haikolan - Niinivaaran - Juhani Rekolan ajattelua.

Linnan romaanin henkilöistä Koskelan sukukunnan yhteiskunnallinen ajattelu oli aika olematonta, mutta naapurin poika, Janne Kivivuori kuvataan tannerilaisena sosialidemokraattina ja kansanedustajana, jonka kummallinen piirre oli "kylmyys" eli vihan suitsiminen. Tannerilaisuus puolestaan oli sangen laajaa kannatusta nauttinut suuntaus, joka kukisti 30-luvun oikeistoradikalismin, 40-luvun vasemmistoradikalismin ja 70-luvun stalinismin. J. Stalin oli sen olemassaolosta yhtä pahoillaan kuin Otto Wille Kuusinen.

Väinö Linna oli oikeassa.

Rovasti Lauri Salpakarin henkilö korostuu kokemattoman elokuvan katsojan silmissä, koska Matti Ranin on kasvoiltaan niin tuttu ja Rose-Marie Prechtin roolisuoritus ruustinnana oli niin heikko.

Suosittelisin siksi romaanin lukemista.

Salpakari oli romaanissa Luukkasen profiilin mukainen suomalaisylioppilas. Luukkasen olisi ollut kuitenkin hyvä tutkia myös ruustinnat. Linna tähdentää ruustinna Salpakarin ylhäistä sukua ja kerran toisensa jälkeen sitä, että rovasti oli itse vaistomaisesti torppareita ja jopa muonamiehiä ymmärtävä, mutta vaimo kiihkoilija, jonka tapana oli haastaa riitaa ja hankkia vaikeuksia.

Lisäksi rouvalla oli tapa ja taito elää yli pappilan varojen. Rouva kuolee romaanissa struumaan, johon tunnetusti liittyy henkistä tasapainottomuutta.

Salpakareilla on jääkäripoika. Kuviteltu tapahtumapaikka muistuttaa kovasti Urjalaa ja joka tapauksessa Tyrvään - Hämeenkyrön seutua, jossa Vapaussota näyttäytyi leppymättömimmillään. Linna oli kotoisin Urjalasta ja toistetaan jälleen kerran että hän ei ollut sukutaustaltaan punainen eikä oppimaton. Viimeksi Jaakko Syrjä on kuvaillut hänen systemaattista lukemistaan ja opiskeluaan.

Kun villiintyneet, osittain vanhojen vihojen ajamat isännät puolihullun jääkäri Ilmari Salpakarin johdolla ampuvat punaisia ja sellaisiksi arveltuja mäkeen, kirkkoherra Salpakari juoksee pyytelemässä armoa kumminkin Koskelan pojille. Sitä ennen, kunnaliskodin koppiin suljettuna, hän ei joudu edes vieraspaikkakuntalaisten punaisten erityisen vihan kohteeksi. Linna viestittää, etteivät papin ja seurakunnan välit olleet pahat.

Jussi Koskela oli pappilan torppari, joten tietty vastakohtaisuus oli auttamatonta. Jussi oli liian nöyrä, hänen poikansa liian korskea.

Luukkanen olisi voinut mainita myös Walleen-vainaan eli edellisen kirkkoherran, jonka Linna kuvaa lämpimästi. Hänkin oli 1800-luvun pappi. Yrjö-Koskisen suomalaisuustaistelu oli alkanut 1860-luvulla eli vanhan Walleenin ylioppilasaikoina.

En olisi kaiketikaan ottanut yksinkertaisesti tyhmää kirjoitusta käsittelyyni ellen olisi hiukan sydämistynyt Linnan humanismin ja aatteellisuuden leimaamisesta ideologiseksi apologiaksi ja "vihan oikeuttamiseksi".

Maininnat todellisesta tieteestä ja sepitteellisestä kirjallisuudesta kuittaan naiiviuden aiheuttamiksi. Osaan hyvin arvata, kuka lentäisi huoneesta, jos esimerkiksi akateemikko Eino Jutikkalan kuullen puhuttaisiin Väinö Linnan puuttuvista ansioista. - Olen puhunut. Kokeneilla tiedemiehillä ei ole harhaluuloja tieteellisyydestä. Ja toisinpäin - esimerkiksi Ylikangas hallitsee hyvin oman tieteellisen ja kirjallisen tuotantonsa eron.

"Mutta länsimaissa ei tehtaan työläisiä nimitetä tieteen akateemikoiksi.

– On vaikea uskoa, että tällainen olisi onnistunut esimerkiksi Ranskassa, Luukkanen sanoo."

Voisi ottaa selvää asioista. Esimerkiksi Roland Barthes, yksi aikamme maineikkaimmista kirjallisuusmiehistä ja tutkijiosta, oli Luukkasen säälittelemä kouluttamaton työmies, ja College de Francessa on ollut sellaisia jatkuvasti.

Ranskan akatemiassa kirjallisia ja tieteellisiä ansioita ei erotella. Huono esimerkki.

Kirjoitus on Kotimaan verkkosivulla osoitteessa.

http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=829&Itemid=44