Sivun näyttöjä yhteensä

18. lokakuuta 2006

Lapeenranta ja muuta

Tässä kirjoituksessa ei ole asiatietoja eikä uutisia Lappeenrannan Huhtiniemen teloituksista.

En tiedä asiasta muuta kuin siitä kirjoitetun ja eilen ja tänään uutisissa kerrotun.

Olen yksi niistä ns. asiantuntijoista, jolta asiasta on viime vuosina kyselty. Olen ilmoittanut lehdissä, radiossa ja televiossa, etten usko huhuihin enkä siis siihen, että Lappeenrannassa olisi teloitettu kymmeniä tai satoja suomalaisia kesällä 1944.

Eilisen löydön jälkeen tilanne on muuttunut ja on täysin mahdollista, että olen ollut väärässä.

Arvioni on perustunut luultavasti puutteelliseen ja virheelliseen analyysiin. Kun Suomen armeijassa tunnetusti tehdään ja tehtiin jokaisesta kadonneesta kiväärin puhdistuspuikosta pöytäkirja, ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että näin suuri ja pelottava asia olisi onnistuttu salaamaan.

Tänään asiaa edistäneet, etenkin päätoimittaja Antti O. Arponen, on esittänyt arvauksen, jota en itse ole ottanut huomioon. Jospa kysymyksessä olisi ollut paikallisten voimien riehaantuminen, hiukan samaan tapaan kuin vuoden 1918 teloituksissa taistelutoimien yhteydessä tai niin sanotuissa kenttäoikeuksissa, joista Marko Tikka on laatinut tutkimuksen. Nuo kenttäoikeudet olivat selvästi laittomia. Niitä ei pidä sekoittaa valtiorikosoikeuksiin, jotka olivat ainakin muodollisesti laillisia ja joiden toiminta on tarkoin dokumentoitu.

Lappeenrannassa oli Kannaksen läpimurron ja Viipurin menetyksen jälkeen eli juhannuksesta 1944 noin kaksi viikkoa eteenpäin ehkä jopa 10 000 harhailevaa sotilasta.

Heistä aivan varmasti suurin osa oli hyökkäykessä hajonneisiin joukkoihin kuuluneita, jotka kävelivät ilmoittautumaan ja kysymään, missä taistellaan seuraavaksi. Jokin tietymätön osa oli karkureita siinä mielessä, että he yrittivät välttää takaisin riveihin joutumista. Jokin osa oli vakavissaan pyrkimässä piiloon mahdollisimman kauas taistelualueelta. Ja lisäksi metsissä oli piilossa aitoja sotilaskarkureita, joiden lukumäärä oli sadoissa, ei tuhansissa.

Karkureiksi epäillyistä merkittävä osa oli ruumiillisesti täysin uupuneita tai henkisesti täysin järkyttyneitä tai romahtaneita. Tämä joukko oli jälkikäteen arvioiden kurinpito- ja lainkäyttötoimien ulkopuolella. Se käsitettiin enimmäkseen jo tapahtuma-aikaan.

Suomen kollektiivisessa muistissa särkyneistä ihmisistä on melkein johdonmukaisesti vaiettu. Oman käsitykseni mukaan sotaveteraanit ovat suhtautuneet humaaneimmin, koska he ovat yleensä tienneet, että ei se ihmiseen katso. Ei niin kovaa miestä ole, ettei murtumisraja tulisi vastaan. Kun se on toisilla alempi ja toisilla ylempi, ei se oel asianomaisen oma vika.

Toisaalta sotavoimassa oli tietysti erilaisia kelmejä siinä kuin missä tahansa muussakin joukossa. Ja kolmanneksi urhoollisuudella on tapa kasvaa, mitä kauemmas vaaran paikoista päästään.

Olen todellakin ollut tekemisissä näiden asioiden kanssa ja lukenut mm. tutkimuksia käsikirjoituksina. Itse olen tutkinut oikeiden tuomareiden ja tuomioistuinten, etenkin korkeimman oikeuden toimia sotavuosina. Meillähän oli korkeimmassa oikeudessa ja hovioikeuksissa vuosikymmeniä sotien jälkeen tuomareita, jotka olivat toimineet sotatuomareina tai syyttäjinä. Tietämieni henkilöiden toimista ei löydy mitään huomauttamista.

Antti Tuurin nyt näyttämölle tuoma hovioikeuden presidentti Paavo Alkion muistelmateokseen perustuva näytelmä on uskottava. Draamallinen jännite on laillisuutta korostava sotatuomari ja verta vaativa kenraali. Näitä jännitteitä oli.

Tänään emme tiedä Lappeenrannan tapauksista juuri mitään, emme edes sitä, onko kysymys 1944 teloitetuista omista. Vainajien hautapaikka, hautaustapa ja pari muuta pikku asiaa viittaa siihen, että vastaus on kyllä. Myös vuonna 1944 oltiin hyvin tarkkoja hautausmaahan tai esikunta-alueen takapihalle hautaamisesta.

Ajoitus tulee pian. Paikalla on Helena Ranta, yksi maan kunnioitettavimmista henkilöistä. Kuvittelisin että hampaista ja hampaiden paikoista näkee, ovatko vainajan vuodelta 1944, vuodelta 1918 tai 1800-luvulta. Mutta koska Ranta ja muut paikalla olevat tietävät mitä tekevät, lausuntoja ei tule ennen kuin tosiasiat on koottu ja tarkistettu.

Jos kysymys on teloitetuista, jatkosodan loppuvaiheen historiakuva muuttuu ja samalla saattaa käydä ilmi, että vaikeneminen ja salailu onnistuu Suomessakin. Näin on ajateltava, vaikka asia osoittautuisi paikalliseksi. Kannattaa kuitenkin pitää silmällä selityksiä, jos teloitushypoteesi osoittautuu todeksi. Silloin virallinen järjestelmä eli armeija ja oikeuslaitos tulevat väittämään, ettei asiasta tiedetty eikä voitu tietää mitään - maan pelastaminen oli niin paljon suurempi ja tärkeämpi asia.

Tätä selitystä ei ole aihetta uskoa. Ne olivat eri miehiä.

Itse aion suhtautua virallisiin versioihin vastaisuudessakin varovasti mutta huhuihin vieläkin varovammin.

Luin eilen uutta pikku kirjasta naapurikylästä, Masalasta. Vuosikymmeniä tietämäni Kirkkonummen Sigurdsin piiritys ja valkoisten pako saarrostuksesta on yksityiskohtaisesti mukana jopa Kjell Westön syksyn romaanissa, kertomuksen juoneen punottuna.

Silti hiukan hätkähdin lukiessani - eilen - että Sepänkylän navetan kulmalla kaatui ainakin yksi valkoinen ja kaksi punaista, ja että noin 600 henkilön ryhmä tunkeutui metsien läpi maantien ja rautatien yli reittiä, joka on osittain asuntoyhtiömme tonttia - siis tuosta vierestä. Jännittävää ja kauheaa se oli, mutta tulos oli lempeä, jopa hiukan huvittava; Sigurdsin pakenijat päätyivät Liisankadulle koulurakennukseen punaisten vangeiksi Ruotsin konsulin pitäessä tilannetta silmällä, ja heillä oli siellä oikeastaan paremmat olot kuin muilla helsinkiläisillä.

Mainitsen tämän esimerkkinä vaikenemisen perinteestä. Toinen esimerkki kotikunnastani on Porkkalan vuokra-alue, jonka kuvauksia on alkanut ilmestyä vasta viime vuosina. Olin itsekin näkemässä 1973 tänne muutettuani, mitä neuvostomiehitys merkitsi käytännössä.

Viimeinen kysymys: kannattaako kaivella menneitä?

Ehdottomasti kannattaa ja pitää. Totuus ei ole aina tavoitettavissa ja pyrkimys itse arvioituun oikeudenmukaisuuteen voi olla mitä suurinta julmuutta ja tyhmyyttä. Silti - loppujen lopuksi - meillä ei ole tässä maailmassa kovin monta selvää päämäärää, mutta totuus on.

12 kommenttia:

  1. No nyt on taas tutkijan ja tiedemiehen hattu tukevasti Kemppisen päässä. Mutta kun puhutaan kriittisesti eräästä eläkeläispresidentistä, niin Kemppinen nakkaa tidemiehen hattunsa naulakkoon ja ottaa puolustusasianajajan hatun tilalle. Tämä nyt noin niinkuin kaikella kunnioituksella sanottuna.

    VastaaPoista
  2. Ad Toipila:

    Voi olla, että asiassa on vähän perääkin.

    Toisaalta ihmiset ovat muualla kuin tuomioistuimessa ja lääkärin pöydällä tykkäämisasioita.

    Ihmisten toiminnassa on sitten teot ja motiivit. Teoista ehkä saadaan selko, motiiveista sitä vastoin ei.

    Oliko Kekkkonen roisto? En todellakaan tiedä. Arvelen että hänen ja isänmaan edut sattuivat loksahtamaan samaan uraan useammankin kerran.

    Oliko Koivisto presidenttinä roisto? Sitä ei taida kukaan väittää, ei myöskään Juhani Suomi.

    Oliko hän tuhoa tuottanut presidentti? Kukaties oli.

    Pitkäikäinen poliitikko on ongelma - siis esimerkiksi Koivisto. Hän julkaisee omat versionsa tapahtumain kulusta, mutta keskeiset asiakirjat ovat salaisia 25 vuotta.

    Silloin edellytyksiä edes faktojen tarkastamiseen ei kaikin kohdin ole.

    VastaaPoista
  3. Tässähän on koko ajan päivittämässä uutisikkunoita, josko tulisi lisätietoa Lappeenrannan suunnalta. Tästä saattaa tulla vielä skandaali.

    VastaaPoista
  4. Suru.
    Hirvittävä suru.

    Minun muinainen vuode kumppanini oli sitä mieltä, ettei historiaa saisi opettaa, sillä se on niin täynnä vääryyksiä.

    Suru.
    Hirvittävä luuta pitkin kulkeva suru.

    Eikä se tarkoita että pitäisi lakata menemästä sinne, totuutta kohden.

    Muistaen, mitä meidän takanamme on.

    Kun muistamme, me voimme lopettaa kehän kiertämisen.

    Katsoa, tuonne me emme enää halua mennä.

    Ja vain jos muistamme ja kauhistumme.

    Eikä sekään riitä, että kauhistumme.

    Pitäisi katsoa peiliin ja nähdä sieltä murhaajan kasvot, tietäen että kuka hyvänsä meistä, voi olla, kun se paikka tulee, murhaaja, ja jos kuka hyvänsä voi olla murhaaja, kuka hyvänsä voi olla uhri.

    Pitäisi lakata kehän kiertäminen.

    Ja minäkin kuolen murhaajana.

    VastaaPoista
  5. Kertoivat lehdessä, että vainajien kaulojen tienoilta oli löydetty kupari- ja hopeaesineitä. Tokko sellaiset olisivat hautaan asti päätyneet 1918?

    VastaaPoista
  6. "Viimeinen kysymys: kannattaako kaivella menneitä?

    Ehdottomasti kannattaa ja pitää. Totuus ei ole aina tavoitettavissa ja pyrkimys itse arvioituun oikeudenmukaisuuteen voi olla mitä suurinta julmuutta ja tyhmyyttä. Silti - loppujen lopuksi - meillä ei ole tässä maailmassa kovin monta selvää päämäärää, mutta totuus on."

    *
    Sovellan tätä viimeistä kappalettasi omien esimerkkieni ja pohdintojeni kautta.

    Keskustelin kerran nuorna miesnä (-74) aamukahvipöydässä esimieheni - taistolaiseksi kääntyneen papin ja sosiaalityöntekijän kanssa Portugalin keväisestä neilikkavallankumouksesta, jota hän piti - ihan oikeutetusti - toistaiseksi parhaana uutisena sinä vuonna, mutta harmitteli edellisen vuoden vallankaappausta Chilessä.

    Lopuksi hän kuitenkin julisti kuin saarnaaja ikään: "Mutta totuus on vielä voittava!"

    Hän oli pomona ja ihmisenä mukava tyyppi, mutta minua hieman tympi tuo fanaattisuus, johon olin vähän aiemmin törmännyt nuorten ystävieni parissa kotikaupungissani Kotkassa, joten kysyin ihan härskisti ja relativismin hengessä, että "kenen totuus".

    Silloin paloi Kaitsulta käämit. Hän löi nyrkkiä pöytään ja huusi: Älä pilaile Rauno, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan".

    Sain tuta lyhyen oppitunnin tosi tiukkaa stalinistista propagandaa. Kylmät väreet vaan meni selkäpiitä pitkin.

    No - iltapäivällä Kaitsu pyysi anteeksi kimpaantumistaan, joten elämä ja duuni jatkui taas ihan entiseen malliin.

    *
    Tämä näin anekdoottina, joka assosioitui tuosta loppukaneetistasi.

    Esimiehelleni totuus oli todellakin tekevä hänet vapaaksi - ainakin -70-luvulla.
    Jälkeenpäin oletan hänen kääntäneen takkinsa vielä kolmannen kerran - nyt oikeistolaisempaan suuntaan.

    *
    Sanoessasi, että totuus on meidän selvä päämäärämme, käytät sanaa hyvin eri merkityksessä kuin esimieheni.

    Ehkä se on sinulle vielä yleiskäsite, mutta käytät sitä kuitenkin proseduraalisesti - et ontologisesti - itseisarvona.

    Totuus on sinulle tavoittelemisen arvoista jokaisen yksittäistapauksen selvittämisessä, mutta ei mikään ideologinen arvo, joka pitää saada "läpi" vaikka väkisin.

    Myös tästä joukkohautajupakasta on kuitenkin ollut liikkeellä monia totuuksia, joista vain yksi on nostettu viralliseksi totuudeksi.

    Herää kysmys, missä määrin tällainen - kiistanalainen - totuus voi olla muuta kuin tiettyjen intressipiirien "ideologinen" - siis propagandistinen totuus, jolla lopultakin on saatettu salata se, miten asiat todella tapahtuivat.

    Sanoit, että saatoit olla väärässä tässä asiassa, mutta olet siis valmis muuttamaan kantaasi, jos näyttöä löytyy.

    Melkoista hapuilua, mutta se on täysin inhimillistä.
    Emmehän me voi tietää kaikkea ehkä koskaan, kuten sanot, mutta luuletko, että tätä joukkohautaa edeltäneet tapahtumat kyetään rekonstruoimaan niin hyvin, että lopulta vallitsee yksimielisyys siitä, mikä on totuus ko. asiassa?

    Ei voi mitään, mutta jotenkin minua epäillyttää, että sellaiseen yksimielisyyteen koskaan päästään.

    Ja mitä silloin voi pitää totuutena?

    Totuus voi siis toki olla ainoa selvä päämäärämme, mutta ei missään tapauksessa yksimielisyytemme tae.

    VastaaPoista
  7. Isänmaan kohtalo oli silloin 1944 kesälllä vaakalaudalla. Ok. Se olkoon se alkusyy.

    Tässä taas painitaan sellaisten elämän peruskysymysten parissa, joihin totuus löytyy ainoastaan fiktiivisistä romaaneista.

    Ja vaikka Rasanen älykkäänä ja järkevänä miehenä kavahtaa sitä yhtä ainoaa (jumalan terve), kirkasta, suurta ja selkeää totuutta; niin heitänpäs tässä yhden selkeän määritelmän ja analyysin totuudesta. Onhan tämä tuttu ?

    "Totuus on viiltävä veitsi. Totuus on parantumaton haava ihmisessä. Totuus on kuin viiltävä veitsi, joka katkerana syö sydäntä."

    Ja Lappeenrannan hautojen nuoret isät eivät välttämättä katsele niin ylpeinä poikiaan.

    Apuun voit toki kutsua kirjailijan:

    "Ajan mittaan ei kansalta voi mitään salata, vaan kansa tietää kaiken, vaikka kukaan ei puhuisi sitä kansalle. Kenties teoillasi ei ollut näkijää, mutta yö on nähnyt sinut ja yötuuli on kuiskallut tekosi lukuisiin korviin, etkä voi estää yötuulta juoruilemasta, vaikka voisitkin lukita kansan kielet."

    Tässä lienee paras analyysi menneestä, joka on selvitettävä sen vuoksi, että tiedämme, keitä me olemme...

    VastaaPoista
  8. Kiitos vain catulux. Osuvia sitaatteja.

    Itse yritin tehdä eroa propagandan (taistolaisen esimieheni totuus) ja tieteellisesti tutkitun totuuden välillä. Onko se koskaan täysin mahdollista historiaa koskevissa asioissa?

    Sinä kuten eräät muutkin tuovat peliin mukaan omantunnon, joka vaatii meitä olemaan rehellisiä itsellemme ja toisille.

    Siksi kaikki pahat teot on selvitettävä, koska muutoin niistä tulee taakka omalletunnollemme. Siksi karvaskin totuus on helpottavampi kuin salatun rikoksen taakka.

    Raskolnikov lienee kuuluisin fiktiivinen esimerkki siitä, miten totuuden kertominen vapauttaa omantunnon soimauksilta (vai vapauttiko?).

    Omantunnon "ilmaantuminen" on lähinnä kristinuskon perua, mutta eiköhän Sokrateen daimon, joka kehotti häntä olemaan tekemättä tiettyjä asioita, ollut "sisäisenä äänenä" myös eräänlainen, "varhainen" omatunto - toki sokraattisella ironialla sävytettynä - ellei Sokrates sitten kuullut harhoja, kuten on väitetty...

    Nietzsche on kirjoittanut "Moraalin alkuperästä" pamfletissaan ja etenkin sen III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" tästä aiheesta aivan pistämättömästi.

    Kristinuskossa lähdetään siitä, että Jumala näkee kaiken, eikä hänelle siis voi valehdella. Jos valehtelemme, omatunto alkaa soimata, koska olemme silloin rikkoneet ei ainoastaan lähimmäisiämme vastaan vaan myös itse Jumalaa vastaan.
    (Vain paatuneimmat syntiset ovat vapaita omantunnon soimauksesta, mutta he joutuvatkin ikuiseen kadotukseen!)

    Tällainen asetelma on tehokkaampi kuin yksikään laki tai rangaistuksen uhka, koska se vaikuttaa sisäistetysti - yötä päivää, eikä sitä voi koskaan paeta.

    Kantin kategorinen imperatiivi pyrkii samaan "tehoon", mutta ilman Jumalaa. Benthamin panoptikon-vankila, jota Foucault käytti sisäistetyn kontrollin metaforana, kuvaa samaa asiaa.

    Vangit (ihmiset) on saatava tuntemaan olevansa jatkuvan tarkkailun alaisina, jolloin kontrolli sisäistyy itsekontrolliksi, eikä julmia rangaistuksia tai edes niiden uhkaa enää tarvita.
    (Tässä asiassa Islamilla olisi paljon opittavaa.)

    Omatunto pitää saada koetukselle, jotta olisimme uskollisia totuudelle, ja mikä sen tehokkaampaa tässä kuin julistaa hallitsijan ja esivallan olevan Jumalan valitsemia. Rikkomalla hallitsijaa ja esivaltaa vastaan, rikomme kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan.

    Itse asiassa rikomme silloin jopa itseämme vastaan, koska olemme Jumalan omaisuutta, eikä sitä saa tärvätä! (Hmm...aikamoista sadomasokismia tämä kristinusko...)

    *
    Tieteellisen totuuden vaatimus on monimutkaisempi asia, mutta Nietzschen mukaan tiedemiestäkin motivoi yhä vielä Platonin rakkaus pysyvään ja harmoniseen totuuteen - näkemys, jota juutalaiskristillinen usko sitten täydensi tuomalla mukaan vapaan tahdon, syyllisyyden ja omantunnon käsitteet tekemällä siten totuudentahdosta syvästi henkilökohtaisen asian.

    Niinpä jos nyt löydämme Lappeenrannasta joukkohaudan, jota ei pitänyt olla olemassa, mikä merkitsee, että järkyttävistä ja arkaluonteisista tosiasioista on korkeimmalla taholla vaiettu ja siten valehdeltu, koemme henkilökohtaista närkästystä (jumalallisesti velvoittavan) "Totuuden" (selkokielellä: itsemme) puolesta.

    Myötätunto, häpeä ja muut tämänkaltaiset tunteet saamme "kylkiäisinä". Olennaista on julkinen valehtelu, jonka siis koemme jopa henkilökohtaisena loukkauksena - ei ainoastaan oikeuksiamme vaan (jumalaa tottelevaa=totuutta tavoittelevaa) persoonaamme kohtaan.

    *
    PS. Nietzschen mukaan kristinuskon vaatimus omantunnon rehellisyydestä kääntyi lopulta sitä itseään vastaan. Tällä hän viitannee aikansa teologian tieteellistymiseen ja filosofisoitumiseen (mm. David Strauss).

    Kristinusko tulee lopulta kumonneeksi itsensä, koska se havaitsee oman perustansa (Jumalan) illuusioksi.
    Entä mitä sitten jää jäljelle, kun Jumala Totuutta motivoivana ja velvoittavana "tahtona" on kumoutunut?

    Ei mitään, mutta Nietzschen (ja Schopenhauerin) mukaan ihminen tahtoo mieluummin ei mitään kuin on tahtomatta.

    Näin pitkällehän me emme kuitenkaan vielä ole ajautuneet länsimaisen totuuden- ja tiedontahdon pirstotumisen tiellä - vai?

    VastaaPoista
  9. "Itse yritin tehdä eroa propagandan (taistolaisen esimieheni totuus) ja tieteellisesti tutkitun totuuden välillä. Onko se koskaan täysin mahdollista historiaa koskevissa asioissa?"



    Suuri totuus löytyy ilmeisesti aina ja vain pelkästään uskon voimalla. Järki pitää jättää narikkaan, kun etsitään ”lopullista totuutta” elämästä. Johanneshan pistää evankeliumissaan Pilatukselle suuhun kysymyksen: ”Mikä on totuus?” Johon kirjoittaja itse vastaa: ”Minä olen tie, totuus ja elämä etc.” Samalla muuten kirjoitettiin alku meidän ikiomalla, ristiriitaiselle ja sekavalle kristinuskolle ja kolminaisuusopille. Joka muistaakseni erään aforistikon mukaan on ”lävitse pääsemätön ryteikkö monoteismin ja polyteismin välimaastossa.” Ja näin se kait on.

    Historia ja muut ”ihmistieteet” kärsivät samantyyppisistä, em. oireista. Kun tutkittava ja tutkija ovat samaa mössöä, miten tutkimus voi olla objektiivinen ja luotettava? Totuuksia on yleensä niin monta kuin ihmistä. Historia on aina voittajien historiaa. Vallankahvaan päässeet miehet ovat sanelleet ja ”määränneet”, miten asiat menivät ja ajan kuluessa voittajien totuus on muuttunut ”historiaksi”. Melkeinpä ainoaksi oikeaksi…
    Lappeenrannan löydöt kaikesta ahdistavuudesta huolimatta tuovat myös toivoa siihen ,että se ”oikea historiallinen totuus” on löydettävissä.



    "Raskolnikov lienee kuuluisin fiktiivinen esimerkki siitä, miten totuuden kertominen vapauttaa omantunnon soimauksilta (vai vapauttiko?)."





    Luin romaanin n. 8 vuotta sitten. Eniten on tosiaan jäänyt se kirjan angstisen ahdistava tunnelma, kun R murhan jälkeen painii omantuntonsa kanssa kuumeisena ja yksin. Eikös kirjassa ollut toinen murhamies, joka tuhoutui ja ajautui itsemurhaan, koska ei kertonut totuutta kuten Raskolnikov. Lopun vankilapiha (?) kuvaus miestään odottavan rakkaan kera oli jotenkin läpinäkyvä ja liian laskelmoitu. Näin muistan kirjan lopun.





    "Omantunnon "ilmaantuminen" on lähinnä kristinuskon perua, mutta eiköhän Sokrateen daimon, joka kehotti häntä olemaan tekemättä tiettyjä asioita, ollut "sisäisenä äänenä" myös eräänlainen, "varhainen" omatunto - toki sokraattisella ironialla sävytettynä - ellei Sokrates sitten kuullut harhoja, kuten on väitetty..."



    Sokrateen (vai Platonin alter ego?) ihmiskuva on kyllä niin ylipositiivinen, etten oikein osaa samaistua miehen ajatuksiin sisäisestä omastatunnosta. Sokrateella oli siis harhoja. Mitä enemmän aikaa kuluu, ja mitä enemmän viiniä iltaisin kaatuu, Nietzschen ajatukset alkavat tuntua yhä enemmän ja enemmän kotoisalta. Myönnettävä on että olen tutustunut mieheen muitten kirjoittajien kautta…
    Kristinusko tietenkin haluaa omia itselleen omantunnon käsitteen ja samalla muuttaa moraali ja etiikka omiksi opinkappaleiksi. mutta elettiin sitä ennenkin, vaikka ojanvarressa oltiin. Edesmenneet ja historian hämäriin vaipuneet kansat toimivat yhteisten sääntöjen mukaan , joka mahdollisti yksilön/heimon selviämisen. Olisiko ”omatunto” ja siihen liittyvät eettiset säännöt heijastumia vain evoluutiosta ?
    Kantin väite, että moraali on pyyteetöntä, joutaisi siis pois heitettäväksi?

    "Vangit (ihmiset) on saatava tuntemaan olevansa jatkuvan tarkkailun alaisina, jolloin kontrolli sisäistyy itsekontrolliksi, eikä julmia rangaistuksia tai edes niiden uhkaa enää tarvita.
    (Tässä asiassa Islamilla olisi paljon opittavaa.)"


    Näin on tosi. Itsekontrollihan pitää liiman tavoin yhteiskunnat kasassa. Tunnemme sen kun ajamme liikenteessä. Haluttaisi niin helvetisti ajaa lujempaa, mutta kun tietää, että seuraavassa pusikossa on kyttä. Mennään siis sääntöjen mukaan.


    "Kristinusko tulee lopulta kumonneeksi itsensä, koska se havaitsee oman perustansa (Jumalan) illuusioksi.
    Entä mitä sitten jää jäljelle, kun Jumala Totuutta motivoivana ja velvoittavana "tahtona" on kumoutunut?"



    Niin, Jumala on kuollut. Vai onko? Hyllyssäni on tuossa Spenglerin Länsimaiden perikato, jonka ensimmäiset luvut olen kahlannut läpi. Keskityhmänä, maanis-depressivisenä , kurjana keskiluokkaisena en ole läpäissyt koko kirjaa. Spenglerhän nostaa uskonnon kulttuurin kantavaksi voimaksi. Kulttuurin hiipuminen alkaa siitä,kun uskonto alkaa menettää otettaan ihmisistä.

    S käyttää esimerkkinä Roomaa, jonka tuhon hän katsoo alkaneen jo vuosituhannen alussa, jolloin ulospäin ja materiaalisesti Rooma kukoisti. Henki (=usko jumaliin) oli kuitenkin jo kadonnut ja Rooma oli Spenglerin mielestä tuolloin kuin ontto kulissi.

    Monet nauravat miehelle ja pitävät miestä täysin pellenä, mutta jotenkin itse koen miehen ajatukset läheisiksi. Roomalaiset turistit matkustivat tuolloin, ajanlaskumme alussa Egyptiin ”etsimään” muinaisuutta ja salaperäisyyttä ja ilmeisesti myös itseään. Kristinuskon syntykin oli eräänlaista uuden minuuden etsimistä. Ainakin joillakin. Ylimyksillä oli mammonaa, kuten meillä on; mutta missä on rauha ja hyvän olon tunne rinnassa? SE fiilis, että tänne kuulun, tässä olen minä ja näin on hyvä ? Eikös tämä kuulosta niin ihmeen tutulta myös meidän auvoisessa hyvinvointiyhteiskunnassame ?


    Heitän väitteen, että elämme eräänlaista kulttuurin kuoleman aikaa. Mielestäni länsimaiden eräänlainen älyllinen ja moraalinen matelu islamfundamentalistien edessä kertoo samasta asiasta.

    Siis näin pitkälle olemme ajautuneet länsimaisen totuuden- ja tiedontahdon (=kulttuurin) pirstoutumisen tiellä…

    VastaaPoista
  10. Juupa juu...totuus..totuus se sana on suuri mutta mikä on se totuus siinäpä kysymys suuri...
    Kun Pilatus kysyi Jeesukselta "Quid est veritas?" ei Jeesus vastannut.....Mikä siis ilmeisesti oli vastaus.

    nimimerkki Beatus...nähdään taas

    VastaaPoista
  11. Ad Anonymous:

    "Sinä siis kuitenkin olet kuningas?" Pilatus sanoi. Jeesus vastasi: "Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua." "Mitä on totuus?" kysyi Pilatus. (Joh.)

    VastaaPoista
  12. Eiköhän jatkosodasta löydy vielä muutakin salattua ja vaiettua mätää. Liittolaisen tavoista tiedetään ja vihollisena idän ali-ihmiset....tuskin ne kaikki Suomeen osoitetut Zyklon-B purkit sinne Saksaan ovat jääneet.

    VastaaPoista